torstai 29. kesäkuuta 2017

Kirottu talo

Peter James
2015 suom. 2017
327 s./Minerva


Kauhukirjaan tarttumisessa on aina omat riskinsä. Toistaiseksi ainoa hyytävä kohtaaminen on tapahtunut kirjan The Woman in Black kanssa (loistava myös elokuvana). Muut kokeilut ovat osoittautuneet rimanalituksiksi. Kauhu onkin mielestäni genre, joka toimii hyvin elokuvissa, mutta kirjoitettuna harvemmin. On vähän hullunkurista, että Montgomeryn Runotyttöä lukiessa iho nousee kananlihalle kummitustarinoista, joita henkilöhahmot kertovat toisilleen, mutta aikuisille lukijoille suunnatussa kauhukirjallisuudessa joutuu painimaan myötähäpeää herättävien juonenkäänteiden kanssa. Onneksi jännitys- ja kaunokirjallisuuden piirissä on tullut vastaan muutama onnistunut teos, Valkopukuinen nainen ja Vieras kartanossa näin muutaman mainitakseni.

Kolmihenkinen perhe muuttaa rapistuneeseen kartanoon Englannin maaseudulle. Talo on kokenut yhden jos toisenkin murhenäytelmän vuosisatojen aikana, mutta perhe on tietämätön tästä menneisyyden painolastista. Remontti käynnistetään täydellä tohinalla useassa kartanon osassa, mutta korjattavaa on paljon ja epäkohtia paljastuu koko ajan lisää. Ihan kuin tässä ei olisi jo tarpeeksi päänvaivaa uusille asukkaille, mutta pian on selvää, että kartanossa on myös yliluonnollinen voima, joka haluaa perheelle pahaa.

Jamesin kirjassa on niin monta asiaa pielessä, että en tiedä mistä alkaisin purkamaan koko vyyhtiä. Periaatteessa kirjailijalla oli kaikki mahdollisuudet onnistua tarinan kanssa, alussa kokonaisuutta kuljetetaan mielestäni tyylillisesti oikeaan suuntaan (hahmo näkyy tyhjillään olevan talon ikkunassa, päähenkilö puhuu tienvarteen ilmestyneen miehen kanssa jota kukaan ei tunnista kyläläiseksi ja facetime-puhelun aikana nuoren tytön taakse ilmestyy tuntematon nainen). Käänteet saavat mielikuvituksen mukavasti liikkeelle ja olo on toiveikas. Tarina lässähtää kuitenkin lupaavan alun jälkeen, kun kartanoon muuttanut perhe tekee täysin älyttömiä ratkaisuja. En tarkoita kauhugenrestä tuttuja "älkää hajaantuko" tai "älä mene kellariin yksin" -stereotypioita vaan kyvyttömyyttä hoitaa arkisia asioita. Tällä perheellä on paljon oppimista remonttisuunnitelmien tekemisestä, raha-asioiden hoitamisesta ja priorisoinnin tärkeydestä.

Jos on olemassa b-luokan elokuvia, joita on hauska katsoa vähän isommallakin porukalla ja kommentoida brutaalisti, niin Kirottu talo on niiden vastine kirjamaailmassa. Harvemmin kommentoin miehelleni mitään lukemaani, mutta Jamesin kirja sai kyllä kielenkantani laulamaan. Käydäänpä siis läpi ensin nämä arkielämän hölmöilyt. Perhe luulee muuttavansa vähän rapistuneeseen taloon, joka oikeasti on melkeinpä romahtamisvaarassa. Perhettä alkaa kaduttaman ostaminen. Silti perheen isä myöntää, että kuntotarkastuslista oli niin pitkä, että hän luki sen lopulta vähän lasittunein silmin eikä ehkä ymmärtänyt kuinka vakavista asioista on kyse. Ja siis monikymmensivuinen raporttihan ei yhtään viittaa siihen, että aika moni asia on pielessä. En kestä! Ja nämä sankarit ovat aikaisemminkin ostaneet huonokuntoisia taloja ja rempanneet niitä. Mietin myös, onko kulttuurierot kovinkin suuret, kun Suomessa jengi sairastuu hometaloista ja pois muuttaessaan joutuvat suunnilleen heittämään kaikki tavarat roskiin, koska ne ovat pilaantuneet homeesta. Kirjassa uudet kalliit sohvat kannetaan ilman minkäänlaista harkintaa taloon, jossa koko kellarikerros on homeessa ja osassa huoneista lattialaudat ovat lahot ja seinissä on kosteutta ja paljon mustia homeläikkiä. Asutuissakin huoneissa on ollut vastaavia ongelmia, mutta ne on jo remontoitu. Joo.

Perhe laittaa koko omaisuutensa kiinni kartanoon ja rahat ovat tiukilla jo ennen kuin selviää, että remontti vaatiikin tuhottomasti enemmän varoja kuin oli alun perin laskeskeltu. Silti perhe ostaa useamman lehden joka päivä ja tyttärelle suunnitellaan oman ponin ostamista syntymäpäivälahjaksi. Myös läheisen lammen sorsille on saatava ruokaa ja kaiken maailman rakennelmat. Kiirekin on ihan tolkuton, mutta kuitenkin lukijalle jää sellainen kuva, että kotoa käsin työskentelevä isä lähinnä lukee lehtiä, tekee ruokaa ja haahuilee pitkin kyliä jututtamassa ihmisiä. Illalla vaimon tultua kotiin onkin aika korkata viinipullo ja käpertyä sohvalle katsomaan Netflixiä. Useamman remontin läpikäyneenä luulisi, että voisi rahaa säästääkseen itsekin hieman puuhailla talon kimpussa sen sijaan että ostaa kaiken remonttiavun. Joo.

Yllä mainitsemani asiat hyppäävät lukiessa niin vahvasti silmille, että lukukokemus häiriintyy aivan täysin eikä päähenkilöitä voi ottaa tosissaan. Kauhupuolelle jos mennään, niin alussa vallinnut tunnelma menee pilalle, kun yliluonnolliset asiat alkavat tapahtumaan enemmänkin tietokoneiden ja kännyköiden ruudulla. Kummitus siis viestittelee kaikenlaista perheenjäsenille ja on vähän vaikea päästä siihen moodiin, että kyllä 1700-luvulta peräisin oleva yliluonnollisuus ottaa helposti haltuun uusimmat kotkotukset. Joo.

Pakko vielä mainita Nestlen kahvikapselikoneen piilomainonta. En ole härskimpää koskaan nähnyt ja en edes tiennyt, että piilomainontaa harjoitetaan kirjoissa. Nyt ei kuitenkaan mielestäni voi olla muusta kyse, sillä koneesta olisi voinut myöhemmässä vaiheessa käyttää nimitystä kapselikone, mutta Nestle mainittiin joka kerta. Myöskin eri kahvimakuja pyöriteltiin useampaan kertaan ja niiden makuja käytiin läpi. Siis miten tällainen kuvio edes toimii? Kirjailija ottaa haluamaansa yritykseen yhteyttä, että hei jos mainitsen teidän tuotteen miljoona kertaa kirjassani niin saanko loppuelämän kahvit ilmaiseksi?

Nyt lupaan lopettaa jauhamisen, on viimeisen valitusvirren aika. Perheen tytär käyttää Instagramia ja hän käyttää sitä mielestäni "väärin". Eli siis toisin sanoen kirjailija ei tiedä miten Instaa käytetään? Kirjassa saa sen käsityksen, että tytär pitää kavereihinsa yhteyttä nimenomaan Instan kautta ja lähettää sieltä kavereille kuvia ja viestejä, jotta he tietävät mitä on meneillään kartanossa. Hän siis tägää kavereita kuviinsa, jotta he varmasti saavat viestit. Olisi helpompiakin tapoja pitää yhteyttä kavereihinsa:D

Suosittelen kirjaa kaikil... eikun... Älä tuhlaa aikaasi tähän! Vaikka toisaalta, jos todella kaipaa huonoa kirjaa elämäänsä niin tässä on todella varteenotettava vaihtoehto! Itse en tämän perusteella uskalla tarttua Jamesin jännäreihinkään, vaikka ne ovat vielä täysin kokematta ja kansiliepeiden mukaan kaverin pitäisi olla isokin tekijä Englannissa.

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Kauniit kuolemat

Antonio Hill
2012 suom. 2013
411 s./Otava


Kesän tullen veri vetää lukemaan jännityskirjallisuutta ja tunnelmallisia tyttökirjallisuuden helmiä. Nyt tuli aloitettua ahmimalla jännäreitä, ja muutama odottaa vielä yöpöydällä. Kirjastoreissulta nappasin mukaan kuitenkin vähän muuta tasapainoittamaan lukuharrastusta.

Hillin kirja ehti olla lainassa itse asiassa jo useamman kuukauden, ja jossain välissä tuntui, etten lopulta edes tarttuisi siihen. Muistelin kuitenkin, että pidin espanjalaisen kirjailijan jännärisarjan aloitusosasta niin paljon, että päätin antaa jatko-osalle mahdollisuuden. Hyvä niin!

Barcelonaan sijoittuva Kauniit kuolemat jatkaa aika lailla siitä, mihin edellinen osa loppui. Komisario Salgadon (moniongelmainen, mutta sympaattinen päähenkilö) ex-vaimo on edelleen kateissa eikä uusia vihjeitä ole tullut pitkään aikaan. Äitiyslomalle väkipakolla jäänyt poliisi Leire Castro aikoo tutustua katoamistapaukseen tuorein silmin, hänellä kun on vain aikaa ennen kuin vauva syntyy. Salgado alkaa tutkimaan itsemurhilta vaikuttavia kuolemia, joiden uhrit ovat olleet työkavereita suuressa kosmetiikkayrityksessä. Tuleeko uhreja vielä lisää?

Periaatteessa kirjasarjassa ei ole mitään kovin erikoista, mutta kokonaisuus toimii hyvin. Päähenkilö ei ole ollenkaan ärsyttävä, vaikka hänessä onkin paljon genren kliseisiä luonteenpiirteitä. Molempien osien itsenäiset murhatarinat ovat olleet toimivia ja uskottavia. Salgadon omaan elämään liittyvät käänteet, dramaattisimpana ex-vaimo Ruthin katoaminen, ovat olleet kiinnostavaa luettavaa. Tietenkin Barcelona tarinan taustalla on vain pelkkää plussaa.

Jatkaisin mielelläni kolmanteen osaan, mutta sellaista ei ole kuulunut. Olenkin hieman huolissani, että aikookohan Otava enää suomentaa sarjaa. Espanjaksi kolmas osa on ilmestynyt jo vuonna 2014. Salgado-sarja tuntuu jääneen vähemmälle huomiolle ainakin Suomessa, eivätkä jännäreiden suurkuluttajat ole löytäneet sitä. Se on kyllä harmi se.

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Harold Fryn odottamaton toivioretki

Rachel Joyce
2012 suom. 2014
324s./WSOY


Joycen kirjan ilmestyttyä koin siihen heti suurta yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Kansikuva herätti kiinnostukseni ja takakansiteksti sinetöi kaiken. Harmillisesti kirjan saaminen lukupinoon otti aikansa ja ehdinkin kasata tarinalle turhan suuret odotukset. Unohdin kirjan nimen vähän väliä, kirjailijan nimi ei koskaan edes jäänyt päähäni, joten en osannut etsiä kirjaa kirjastossa käydessäni.

Lukija ja kirja kohtasivat lopulta ja Haroldin toivioretki osoittautui ihan mukavaksi, mieltä lämmittäväksi tarinaksi. Kovin suurta vaikutusta se ei kuitenkaan tehnyt, mistään toteemikirjasta on turha puhua tässä yhteydessä. Vaikka kirjasta jäi ihan positiivinen muistojälki, kriittisempi minä ei voi olla pitämättä kokonaisuutta yhdentekevänä tarinana melko mitäänsanomattomasta miehestä ja tämän elämästä.

Eräänä päivänä eläkepäiviään viettävä Harold Fry saa kirjeen vanhalta ystävältään Queenieltä. Nainen kertoo kirjeessään sairastuneensa syöpään ja elävänsä viimeisiä viikkojaan. Harold lähtee postilaatikolle viemään vastauskirjettään, mutta huomaa pian ohittavansa postilaatikon toisensa perään. Vaellus halki Englannin alkaa. Matka on pitkä ja Haroldilla on aikaa miettiä kaikkia elämänsä kipukohtia. Jos elämää on elänyt väärin jo vuosikymmeniä, onko mitään enää tehtävissä, voiko ihminen muuttua?

Odotukset tarinan suhteen olivat tosiaan korkealla. Odotin samanlaista ihastuttavaa tarinankerrontaa ja ikimuistoisia henkilöhahmoja, kuten esimerkiksi kirjoissa Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville ja Epätavallinen lukija. Lopulta syvempi kohtaaminen päähenkilöiden kanssa jäi saavuttamatta, niin kuin kävi aikoinaan kirjojen Tuulisen saaren kirjakauppias ja Elämän lempeät maut kanssa. Jollain tasolla Harold Fryn tarina tuntui vähän laskelmoidulta ja sen käännekohta laimealta. Toisaalta kuitenkin rakastan lukea kirjoja, joissa tapahtuu suuria elämänmuutoksia ihmisille, joiden arki on aikaisemmin ollut tasaisen harmaata. Näin ollen oli kiinnostavaa kulkea koko pitkä matka Haroldin ja tämän vaimon kanssa ja huomata muutokset, joihin pystyy kun todella haluaa. Jatko-osan jätän kuitenkin lukematta.

Oliko tämä sinulle hitti vai huti?