perjantai 7. lokakuuta 2016

Salaisuuden kantaja

Kate Morton
2012 suom. 2016
666 s./Bazar


Lukeminen sujuu ilman takkuilua, mutta toista viikkoa minua vaivaa jonkinasteinen kirjoitustukos. Ei vain millään huvittaisi kirjoittaa riviäkään, mutta vielä enemmän ärsyttää ajatus siitä, että kirjan blogimerkintä jäisi roikkumaan hamaan tulevaisuuteen siispä muutama sananen lukukokemuksesta. Muistelisin, että blogihistoriani aikana en ole jättänyt kirjoittamatta kuin yhdestä kirjasta (Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa tms.) ja siitäkin kirjoittaminen vain jäi roikkumaan, lukukokemus oli ihan passeli.

Mortonin ensimmäinen kirja Paluu Rivertoniin oli todellinen napakymppi minulle. Hylätyssä puutarhassa oli selkeästi hetkensä, vaikka nykyaikaan keskityttiin mielestäni liikaa. Kaukaiset hetket puolestaan kutkutti vanhoista linnoista ja sukusalaisuuksista kiinnostunutta mieltäni kovastikin, vaikka vähän täyteen ahdattuhan kirja osittain oli. Salaisuuden kantajassa oli paljon hyvää ja lukukokemus oli oikein nautittava, mutta aikaisempiin kirjoihin verrattuna tässä oli vähemmän sitä jotain.

Nykyajassa seitsemänkymppinen näyttelijätärkuuluisuus Laurel alkaa selvittämään äitinsä menneisyyttä. Yhdeksänkymppisen äidin lähdön hetki on lähellä ja vanhin tyttäristä haluaa tietää mitä todella tapahtui hänen lapsuudenkodissaan eräänä kauniina kesäpäivänä 60-luvun alussa, kun Dorothy-äiti puukotti heidän kotipihalleen saapunutta tuntematonta miestä. Tarina vie Lontoon pommitusten vuosiin, Dorothyn nuoruudenmaisemiin. Kuka oli Jimmy ja miksi äiti ei koskaan kertonut rakkaasta ystävästään Vivienistä?

Salaisuuden kantaja tarjoaa tunnelmallisen lukukokemuksen ja hiukan modernimpaa Mortonia, jos näin voi sanoa. Olen itse enemmän hämärän menneisyyden ystäviä, jotenkin 40-luku ja sotavuodet tuntuivat liian läheisiltä, jotta olisin ihan täysin uppoutunut tarinan imuun, mutta joku toinen voi nauttia senkin edestä. Kaikki Mortonin kirjat lukeneena arvostin myös kirjan loppua, jossa matto vedetään lukijan alta, hyvä! Kirja sai muutenkin miettimään paljon perhesuhteita ja -salaisuuksia, joita varmaan jokaisella suvulla riittäisi, jos joku niitä jaksaisi alkaa penkomaan.

Nyt odottamaan seuraavaa Mortonin kirjaa.

3 kommenttia:

  1. Minä nyökyttelen sinun ajatuksille. Paluu Rivertoniin oli jotain. Hylätyllä puutarhalla oli flow-hetkensä, istuin pihalla, luin ja nautin. Kaukaiset hetket ei vain iskenyt. Uuusinta luen.

    VastaaPoista
  2. Nyökyttelen minäkin täällä, Paluu Rivertoniin oli täysi kymppi. Kaikki suomennetut Mortonit on luettu, Kaukaiset hetket oli myös mahtava lukukokemus mutta tämä jäi minulla vähän vaisummaksi. Mutta minulle Morton on niin mahtava kirjailija että hänen kirjansa ovat vaisuimmillaankin todella hyviä. Nautin siis myös tästä.

    VastaaPoista
  3. Minäkin olen pitänyt enemmän tai vähemmän jokaisesta lukemastani Mortonista. Paluu Rivertoniin on omakin lempparini, Kaukaiset hetket tuli luettua täydellisellä hetkellä, Hylätty puutarha oli ihan hyvä. Tämä odottelee lukuvuoroaan ja vähän jännittää, sillä Lontoo ja sota eivät ole lempiaiheitani...

    VastaaPoista