torstai 30. kesäkuuta 2016

Kaksoiselämä

S.J. Watson
2015 suom. 2015
446 s./Bazar


Watsonin esikoisjännäri Kun suljen silmäni oli mieleenpainuva lukukokemus muutama vuosi sitten. Toisin kuin yleensä jännitysgenren ollessa kyseessä, siinä ei seurata rikostutkinnan etenemistä ja murhaajan kuurupiiloa vaan tarina perustuu pitkälti ihan arkipäiväisien asioiden ympärille. Tarina oli paikoin vähän laahaava ja jännityksen kasvuakin sai välillä ihan tosissaan odotella, mutta kokonaisuus oli erilainen ja erityinen verrattuna perusjännäreihin.

Kaksoiselämä jatkaa samalla hyväksi todetulla linjalla, sillä tarinan keskiössä on Lontoossa asuva Julia, jonka pikkusisko Kate on murhattu Pariisissa. Poliisi ei etene murhatutkimuksissa, joten saadakseen mielenrauhan Julia päättää itse alkaa selvittelemään Katen henkilökohtaista elämää. Seuratessaan siskonsa jalanjälkiä Julia huomaa pian olevansa liian syvällä nettideittailun uumenissa ja hänen täytyy tosissaan valita tutkimustensa ja perheensä hyvinvoinnin väliltä.

Aluksi uumoilin, jahka Kaksoiselämä olisi liian samankaltainen Luptonin Sisar-jännärin kanssa, sillä alkuasetelma oli hyvinkin yhtenevä parin vuoden takaisen hittikirjan kanssa. Pian Watsonin uusin alkoi kuitenkin elämään ihan omaa elämäänsä ja vertailu jäi sikseen.

Lukukokemus oli ehdottomasti mieluisa, jännitys ja varsinkin ahdistava tunnelma kasaantui lukijan harteille pikkuhiljaa. Sitä odotellessa tutustuttiin rauhassa tarinan päähenkilöihin ja heidän taustoihinsa. Taitavasti kirjailija sai vedettyä mattoa ainakin minun altani useampaan otteeseen ja onnistuneesti vielä ihan viime metreilläkin - erinomaista!

Kierrellen ja kaarrellen joudun vähän kritisoimaankin tarinaa, mutta mitään kovin suoraa en tohdi sanoa etten spoilaisi. Jännityskirjallisuudessa ihan yleisestikin on tietenkin aina se ongelma, että päähenkilö toimii vähän typerästi vaikka olisi kaikki maailman mahdollisuudet toimia niin, että vaaratilanteita ei sattuisi. Vähän pitää osata antaa anteeksi, että jännitykselle saadaan tilaa, mutta tosiaan muutamaan otteeseen jouduin kuvainnollisesti lyömään päätä seinään Julian toimintaa vierestä seuratessa. Kun on mahdollisuus joko selittää asiat järkevästi, loogisesti ja uskottavasti tai puolestaan sekavasti, epäuskottavasti ja vähän mielipuolisen kuuloisesti niin tietenkin päähenkilö aina sortuu tuohon jälkimmäiseen ja näin jännitys tiivistyy entisestään;)

Hyvä lukukokemus joka tapauksessa ja nyt jäänkin odottelemaan Kun suljen silmäni -elokuvaversiota, sillä jos en väärin muista niin sellainen oli kehitteillä... Vai onkohan se tullut (jo aikapäiviä sitten)?

maanantai 27. kesäkuuta 2016

Tappakaa Peter Pan

John Verdon
2014 suom. 2014
595 s./Gummerus


Kinkkisiin murhamysteereihin perustuva Dave Gurneysta kertova jännityssarja on edennyt neljänteen osaansa. Gurney on ollut eläkkeellä New Yorkin poliisivoimista jo useamman vuoden ajan, mutta edelleen hän onnistuu päätymään napit vastakkain vaarallisten murhaajien kanssa. Apurina häärii tälläkin kertaa pahansisuinen Jack Hardwick, poliisista edellisessä osassa poispotkittu ex-kollega.

Tällä kertaa vastustajana on lapsenomaisen ulkonäön omaava Petros Panikos, joka kylvää pelkoa myös alamaailman piireissä. Ammattitappajan uransa aikana lapsimies on murhannut lukemattomia ihmisiä - myös omaksi huvikseen, silkasta tappamisen nautinnosta. Nyt näyttäisi siltä, että Peter Paninakin tunnettu sarjamurhaaja liittyisi jotenkin mielipiteitä jakaneen Carl Spalterin, miljonäärin ja menestyneen poliitikon, murhaan.

En ole aikaisemmin tuntenut juurikaan vetoa Verdonin uusimpaan kirjaan, sillä vaikka sarjan kaksi ensimmäistä osaa olivat kivan oivaltavia mitä tulee pirullisiin mysteereihin niin kolmas osa tuntuikin sitten jo vähän toistolta Gurneyn perhe-elämän suhteen ja liian monimutkaiselta murhien suhteen. Harmi, jos kirjailijasta tuntuu, että koko ajan pitäisi keksiä älyttömämpiä ja älyttömämpiä käänteitä ja vaaratilanteita.

Ihan passeli Tappakaa Peter Pan lopulta oli ja suurin kiitos menee hyvän vastustajan piikkiin. Myöskin murhamysteeri oli jälleen hyvin koottu, vaikka se aluksi näyttikin siltä, että kirjailija on taas vetänyt vähän yli. Sen sijaan Gurneyn eläkkeellä olo on ihan samanlainen puskafarssi kuin edellisissäkin osissa ja se alkaa kieltämättä jo vähän ärsyttämään. Vaimo on vuorotellen ymmärtäväisen kannustava ja piikikkään ärtyisä Gurneyn päätyessä taistelemaan pahaa vastaan yksin - apujoukkoja kun ei oikeastaan koskaan kannata soittaa paikalle syystä tai toisesta.

Uusin piikki lihassa oli dialogi päähahmojen välillä, sillä se oli välillä hämmästyttävän nuortenkirjamainen. On huvittavaa, että raavaat äijät, joista vielä toinen on tunnettu harvinaisen sisukkaasta luonteesta, puhuvat toisilleen melko hienostuneesti höystettynä muutamalla lievällä voimasanalla, pikkaisen epäaitoa.

Ehkä tämän jälkeen on vähän sekopäistä todeta, että viihdyn Verdonin kirjojen parissa kuitenkin hyvin eikä Tappakaa Peter Pan ollut poikkeus:D

perjantai 17. kesäkuuta 2016

Ihmeellisten asioiden museo

Alice Hoffman
2014 suom. 2015
440 s./Gummerus


Coralie kaipaa vapauteen, pois isänsä tiukan valvonnan alta. Päivisin Coralie on kuin kuka tahansa nuori nainen, mutta iltaisin hän ui tunteja jäätävässä Hudsonjoessa pystyäkseen suoriutumaan roolistaan vedenneitona isänsä museossa. Eddie puolestaan on hylännyt niin isänsä kuin uskontonsa ja harjoittaa valokuvaajan ammattia yrittäen parhaansa mukaan unohtaa menneisyytensä haamut. Coralien ja Eddien tarinoiden taustalla on 1900-luvun alun maaginen New York, alati muutoksen kourissa oleva suurkaupunki, jonne mahtuu jos jonkinlaista kulkijaa ja elämäntarinaa.

Hoffman on kiilannut suosikikseni jo kirjalla Punainen puutarha eikä Aavikon tyttäretkään hullumpi ollut. Olinkin siis jo valmistautunut mieluisaan lukukokemukseen. Historian havinaa, mielikuvitusta kutkuttavia ihmeellisiä asioita täynnä oleva museo ja ylipäätään elämää, joka on hyvin kaukana omasta arjestani. Ja kirsikkana kakussa: New York.

Niin, onhan tarinassa toki mukana rakkaustarina (jos toinenkin), mutta niiden perään en juurikaan ole ja tälläkin kertaa keskityin muihin teemoihin. Toisaalta tarinat nivoutuvat yhteen (ja lähtevät sivupoluille) juuri rakkauden takia, mutta perinteisen rakkauden lisäksi on kyse isistä ja pojista, uskonveljistä ja -siskoista, ihmisten ja eläinten välisestä uskollisuudesta, opettajista ja oppilaista sekä ihmisten löytämästä tasapainosta suhteessa luontoon.

Eniten nautin ensiaskeliaan suurkaupunkina ottavan New Yorkin kuvailusta, ja ylipäätään kaupungin historiasta. Tarinaan oli ilokseni sisällytetty hyvinkin laajasti niin Manhattanin kuin Brooklyninkin eri alueita. Ihmeellisten asioiden museo onkin ehdottomasti kirja, jossa kaupunki on yksi päähenkilöistä.

Kaiken kaikkiaan oikein mukava lukukokemus, mukaansa toiseen aikaan tempaava lukuromaani, jonka parissa viihtyy mainiosti.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Prince Caspian

C.S. Lewis
1951
190 s./Lions


Neljä osaa luettu, kolme jäljellä.

Ei tässä ehkä ihan viharakkaus-suhteesta voi puhua, mutta Narnian tarinoiden lukeminen pikkuhiljaa käy kuitenkin jollain tasolla vähän henkisestä työstä. Oikeastihan tarinat ovat jokainen olleet kivoja fantasiaseikkailuja, mutta kun ei oikein ole kohdeyleisöä enää, niin kirjoihin on aina todella vaikea saada tartuttua.

Kävin kirjahyllyt aika rankalla kädellä läpi muutama kuukausi takaperin ja luovuin isosta osasta lukemattomia kirjoja ja asetin näille Narnian englanninkielisille yksittäisille kirjoille sen ehdon, että ne on saatava luettua lähikuukausina. Tyttären kanssa näitä ei tule kuitenkaan luettua vielä kymmeneen vuoteen ainakaan niin turha jyväjemmailla niin pitkään ja muutenkin haluaisin projektin Narnian tarinat loppuun.

Tällä kertaa kekkasin, että yksittäinen kirja on hyvä kaveri puolen tunnin junamatkalle ja nyt kun olen lähiviikkoina käynyt Helsingissä ja takaisin, niin olen lukenut pari kappaletta per matka ja lopulta rykäisin kirjan loppuun yhtenä iltana. Samalla tavalla yritän kesän aikana saada tahkottua loput kolme.

En ole nähnyt Prinssi Caspianin tarinaan liittyvää elokuvaa, mutta ensimmäisestä Narniaan sijoittuvasta Hollywood-leffasta pidin kovasti. Olen kuitenkin nähnyt loppukohtauksen liittyen Prinssi Caspianiin ja näin ollen odotin kirjalta lähinnä tunteikasta loppua. Peter, Susan, Edmund ja Lucyhan kutsutaan takaisin Narniaan, jotta he voisivat auttaa Prinssi Caspiania pääsemään Narnian oikeutetuksi kuninkaaksi. Kun tehtävä on suoritettu ja lasten on aika palata takaisin omaan maailmaansa, Aslan-leijona kertoo, että Peter ja Susan eivät palaa enää koskaan Narniaan, sillä he ovat jo lähellä aikuisuutta. Kirjassa kohtaus kuitenkin kuitattiin muutamalla rivillä ja that's that.

Mutta joo, kirjaan liittyen ei muuten ollut sen suurempia odotuksia ja prinssin tarina oli aika perinteinen ja yllätyksetön verrattuna esimerkiksi edelliseen osaan The Horse and His Boy. Mielenkiinnolla jään odottamaan mitä viimeset osat tuovat kokonaisuuteen ja onko Lucylla ja Edmundilla millaiset roolit niissä.

tiistai 7. kesäkuuta 2016

Hiljaisuuteen hävinneet

Rosamund Lupton
2015 suom. 2016
321 s./Gummerus


Luptonin Sisar-teos viihdytti minua aikoinaan mökillä siihen malliin, että ahmin kirjan 24 tunnin aikana, joka on todella harvinaista minulle. Ei kirja ehkä tarinaltaan ihan parhaimmasta päästä ollut, mutta se oli kuitenkin kirjoitettu todella koukuttavasti. Luptonin seuraavaa kirjaa en ole yrityksestä huolimatta saanut alulle, sillä Mitä jäljelle jää vaikutti niin sekavalta ensimmäisten sivujen jälkeen, että päätin lykätä lukemista hamaan tulevaisuuteen. Nyt huomasin kolmannen kirjan ilmestyneen ja sen enempää asiaa miettimättä lainasin kirjan kirjastosta ja lyhyen laina-ajan takia kirja pääsikin heti lukupinon kärkeen.

Keskellä karua ja autiota Alaskaa on tulipalossa tuhoutunut pieni inuiittikylä, jossa poliisien tietojen mukaan on menehtynyt myös brittiläinen luontokuvaaja. Yasmin ja hänen 10-vuotias tyttärensä Ruby matkustavat Alaskaan ja lyöttäytyvät yhteen rekkamiehen kanssa, joka suostuu ottamaan heidät kyytiin matkalla Alaskan pohjoisempia osia, sillä äiti ja tytär ovat ehdottoman varmoja, että Matt, Rubyn isä on vielä hengissä ja kaipaa kipeästi apua kovien pakkasten keskellä. Matkanteko käy hitaasti ja vaaran tuntua ei puutu, kun alkaa käydä selväksi, että joku seuraa rekkaa autioilla teillä.

Hiljaisuuteen hävinneet ei ollut mitenkään ruokottoman huono, mutta se oli kuitenkin jotenkin kiusallinen, vähän niin kuin tomppeli kirjaksi. Tarinan lähtökohdissa on mielestäni eniten pielessä, sillä ei ole kerrassaan mitään syytä uskoa, että Matt olisi elossa ja silti äiti ja tytär päättävät uhmata rekkamiehienkin housunpuntteja tutisuttavaa myrskyä ja puskea eteenpäin ääriolosuhteissa. Samaan lopputulokseen olisi mielestäni päässyt uskottavamminkin. Kaikenlaista yllättävää ramboilua on luvassa alunkin jälkeen, mutta lopulta hyväksyin asian niin, että kaikki rakkauden puolesta...

Jos jotain huonoa niin jotain hyvääkin. Kirjassa oli samaa page turner -meininkiä kuin Sisar-teoksessa. Tarinassa oli omat vahvuutensa kuten Alaskan järisyttävä pimeys, yksinäisyys ja luonnonvoimien rajuus. Myös Ruby-tyttären kuuroutta käsiteltiin yllättävänkin mielenkiintoisesti, kun ottaa huomioon, että kyseessä on jännäri. Hyytävä tunnelma oli myös luotu hyvin ja lukijaakin ahdisti ajatus salaperäisestä seuraajasta keskellä-ei-mitään.

keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Minä olen monta

John Irving
2012 suom. 2013
604 s./Tammi


Onpa hämmentävää laskeskella, että edellisen Irvingin lukaisin melko lailla kolme vuotta sitten. Ja se onkin ollut toistaiseksi ainoa kirja, jonka olen Irvingiltä blogiin tuonut eli viiteen kuuteen vuoteen en ole lukenut kuin yhden kirjan yhdeltä suosikkikirjailijoistani. Aikamoista. Aika näköjään vain lentää ja omiin suosikkeihin tulee huomaamattaan pidettyä hajurakoa turhankin paljon.

Kirja ehti olla hyllyssä pölyä keräämässä parin vuoden ajan, mutta nyt vihdoin psyykkasin itseni tarttumaan siihen. Pientä tsemppiä aluksi tarvittiinkin, koska tuntui etten oikein päässyt vauhtiin tarinan kanssa. Ensimmäiset parisataa sivua tuskastelin, koska tuntui ettei kirja vain mitenkään ollut niin hyvä kuin aikaisemmat lukemani teokset kirjailijalta. Keskiverron romaaninhan Irvingin tuotokset nyt voittaa mennen tullen, mutta odotukset luonnollisesti oli korkealla vaikka en asiaa sen kummemmin ajatellut tai fiilistellyt, kunhan aloin vain lukemaan.

Minä olen monta ei lopulta päätynyt suosikkikirjakseni, mutta sen arvo nousi kyllä silmissäni tahmaisen alun jälkeen. Tarinan keskiössä on kirjailija Billy, nykyisin jo vanha mies, joka kertaa kokemuksiaan lapsuudesta lähtien. Billy kasvoi teatteriperheessä, jossa mm. äiti oli kuiskaaja ja isoisä naisten rooleissa viihtyvä näyttelijä. Erilaiset seksuaaliset suuntautumiset ovat vahvasti esillä niin kuin Irvingin teoksissa aina. Billy on bi-seksuaali ja hän ehtiikin elämänsä aikana kokeilemaan kaikenlaista mitä tulee seksiin ja parisuhteisiin. Luonnollisestikin tarina rönsyilee sinne tänne, henkilökaarti on herkullisen monitahoinen ja kirjailijan tavaramerkit painista karhuihin ovat enemmän tai vähemmän edustettuna.

Jäin miettimään miksi tarina lopulta voitti minut puolelleen. Kirjassa Billy hyvästelee paljon ihmisiä. On itsemurhia (joista yllättävän monesta puuttuu sydäntä pakahduttava suru) ja aids-epidemiaa. On laaja lähisuku, jossa ollaan suvaitsevaisia erilaisten elämäntapojen suhteen ja sitten ei kuitenkaan olla. On paljon kohtaamisia ja keskusteluja, joissa päädytään sanomaan vähän, mutta sekin vähä sanotaan painokkaasti ja kohtalokkaasti. What´s there not to like? Kyllä Minä olen monta osoitti jälleen kerran miksi Irving on yksi kaikkien aikojen parhaista kirjailijoista.

Jälkeenpäin harmitti ainoastaan, etten ollut lukenut laajalti Shakespearea ja Rouva Bovarya, niihin kun viitattiin niin usein läpi teoksen.