torstai 21. huhtikuuta 2016

Kerran kuljin ja kumarsin

Heidi Nummi
2015
367 s./Finn Lectura


Luin aikoinaan Heidin blogia, kun hän vielä oli henkeen ja vereen muotibloggaaja. Heidin blogin sisältö oli kivalla tavalla erilainen muihin seuraamaani blogiin nähden, joten pysyttelin mielelläni mukana. Pikku hiljaa hän alkoi pyrisellä pois materiahulluudesta ja päätyi lähtemään Pekingin yliopistoon opiskelemaan kiinaa. Kerran kuljin ja kumarsin kertoo näistä 15 kuukaudesta, kun Heidi valloitti reppu selässä Aasiaa. Reissulla palaset näemmä loksahtelivat paikoilleen ja Suomeen palasi eri Heidi. Siitä lähtien myös blogi alkoi keskittymään enemmän mm. hengellisiin asioihin ja joogaan.


On ollut todella mielenkiintoista seurata Heidin sisäistä matkaa ja muutosta, mutta myös itse kirjan aihe kiinnosti. Seurasin Heidin blogia myös koko vaihto-oppilasvuoden ajan ja vaikka moni tarina olikin osaltaan tuttu niiltä ajoilta, oli kuitenkin kiva palata hänen kanssaan Aasiaan vähän harkitumman tekstikokonaisuuden parissa. Heidi on aina vaikuttanut kovin karismaattiselta tyypiltä, hän on mielestäni todella hyvä tarinaniskijä. Pahat kielet ovat vuosi toisensa jälkeen väittäneet, että tarinoissa on aina kovasti liioittelun makua. Kun tietää, että mutta viihdyttävän kirjan Heidi on ainakin kirjoittanut.


Kerran kuljin ja kumarsin oli oiva lukukokemus, letkeästi etenevä mutta monia kerroksia sisältävä. Välillä kirmaistaan maailmalla puhtaasta ilosta ja onnesta, välillä mietitään syntyjä syviä ja muutamaan otteeseen tutustutaan mm. buddhalaisuuteen. Tavallisen ihmisen myötätunto ja auttamisen halu matkaajaa kohtaan koskettaa ja saa lukijankin tuntemaan, että tässähän ollaan yhtä suurta perhettä koko maailman kanssa. En itse haudo matkasuunnitelmia Aasiaan päin, joten nojatuolimatkat sinne suuntaan on aina paikallaan. Heidi syöksyy seikkailusta toiseen ja pitää koko ajan silmät auki uusien yllättävien kohtaamisten varalta. Heidillä on tapana sanoa mieluummin kyllä kuin ei ja heikompaa välillä hirvittää, että mihin hän nyt taas säntää suuna päänä, tajuamatta edes pelätä:) En tohtisi tehdä perässä, joten pakko se on vaan ihailevasti nostaa peukkua ja kirjaa lukemalla vähän niin kuin myötäelää mukana. 

lauantai 9. huhtikuuta 2016

KonMari - Siivouksen elämänmullistava taika

Marie Kondo
2011 suom. 2015
214 s./Bazar


En alun perin edes aikonut lukea KonMaria, sillä olin jo lukenut monia erilaisia (suurimmaksi osaksi hurmioituneita) arvosteluja ja tuntui että niiden yhteenlaskettu tietomäärä vastaisi kirjan lukemista. Lopulta en kuitenkaan voinut vastustaa kiusausta, olenhan järjestelijä ja tavaramäärän karsija henkeen ja vereen, tämän jos minkä pitäisi olla minun kirjani.


KonMari-menetelmän avulla laitetaan kuntoon niin koti kuin mielikin. Menetelmä koostuu tavaramäärän huomattavasta karsimisesta ja jäljelle jääneiden tavaroiden uudelleen sijoittamisesta. Karsimisvaihe suoritetaan pitelemällä jokaista tavaraa kädessä ja pohtimalla tuottaako tavara niin paljon iloa, että se kannattaa säilyttää. Tarkoituksena on päästä eroon kaikesta turhasta roinasta jota kaapin perukoilla säilyttelee. Lopulta siisti ja turhasta tavarasta tyhjentynyt koti johtaa seesteiseen mieleen, joka on vastaanottavaisempi kaikelle muulle, koska oman kodin arkiset rutiinit eivät enää ahdista.


Aluksi on todettava, että oli hyvä, että tiesin kirjasta jo yhtä sun toista, muuten lukukokemus olisi voinut olla erilainen (lue: mahdollisesti vähän ärsyyntynyt). Sintolaisuuteen liittyvä esineiden elollistaminen oli paljon helpompi hyväksyä osaksi kirjan sanomaa, kun muisti ottaa huomioon kulttuurien erilaisuuden. Osasinkin heti suhtautua kodin tervehtimiseen, laukun kiittämiseen ja talvivaatteiden silittämiseen niin, että Kondo kehottaa arvostamaan tavaroitaan enemmän, jolloin lopulta vähemmän on enemmän oli kyse sitten vaatteista, kirjoista, sisustustavaroista tai mistä vain.


Toinen kritiikkiä kerännyt asia kirjassa on se, että siinä ei oteta kantaa turhan tavaran kierrättämiseen. Kirjan esimerkkitapauksissa kodeista kannetaan muovikassi toisensa jälkeen pois turhaa roinaa, mutta jää epäselväksi mitä tavaroille sitten tapahtuu. En tiedä millä tolalla kierrätysasiat ovat Japanissa, mutta toki suomalaisena lukijana oletan, että vaikka koti tyhjenee itselle turhasta roinasta niin niiden loppusijoituspaikka ei kuitenkaan ensisijaisesti ole kaatopaikka. Toki maailmanlaajuiseksi ilmiöksi kohonneen siivouskirjan olisi hyvä kannustaa kierrättämiseen edes sivulauseessa, mutta eri maissa on joka tapauksessa niin erilaisia käytäntöjä, että... On kai kuitenkin itsestään selvää, että pois heitettävät lastenkirjat voi halutessaan lahjoittaa läheiseen päiväkotiin, dvd:t sairaalaan pitkäaikaispotilaiden iloksi jne ihan oman innokkuuden ja viitseliäisyyden mukaan. Olen itse karsinut kodistamme tavaraa jo vuosien ajan eikä juuri mikään ole päätynyt suoraan roskikseen paitsi huonossa kunnossa olevat tavarat. Oletankin, että tämän asian suhteen lukijan täytyy käyttää maalaisjärkeään ja oman kotipaikan mahdollisuuksia ja niihin on ehkä Japanista käsin vähän vaikea ottaa kantaa;)


Minulle KonMari oli oikein oiva lukukokemus, vaikka olenkin aina ollut aika hyvä luopumaan tavarasta. Sain kuitenkin muutaman tärkeän oivalluksen kirjaa lukiessani. Suuri viisaus piilee näissä sanoissa: "Joka tavaralla on oma roolinsa. Kaikki vaatteet eivät ole tulleet elämääsi siinä tarkoituksessa, että kuluttaisit ne nukkavieruiksi... Kun kohtaat esineen, jota et voi heittää pois, mieti tarkkaan sen todellista tarkoitusta elämässäsi. Huomaat hämmennykseksesi, kuinka moni omistamasi tavara on jo tehnyt tehtävänsä. Kun tunnustat niiden roolisuorituksen ja päästät niitä irti kiitoksen kanssa, pystyt panemaan kotisi ja elämäsi ojennukseen." Aivan niin!


Tällä kerralla kevätsiivouksessa huutia saivat mm. astiastosetit, jotka olen aikoinaan saanut sukulaistädiltä oman kodin perustamisvaiheessa. Kalliita merkkiastioita, mutta omaan silmään susirumia ja emme ole käyttäneet niitä kymmenen vuoden aikana lähes ollenkaan. Aivan järjetöntä säästää! Vaikka tarkoituksena ei olekaan hankkia poisheitettävien tilalle uutta, niin nyt säilytystilaa on ja omatunto ei soimaa käyttämättömistä astioista kaapin perukoilla. Ehkä joku päivä hankimmekin jotain joka todella miellyttää omaa silmää ja näin ollen pääsee päivittäiseen käyttöön.


Kirjoihin ja lukemiseen liittyy yksi suurimmista ahaa-elämyksistä. Olen monta vuotta valinnut lukulistalle täysin vääriä kirjoja. Kun kirjavalintoja säätelee utelias ja kehittymiseen tähtäävä luonteenlaatuni ja projekteista innostuva mieleni ja soppaan heitetään vielä kirja-alaan liittyvä työpaikka niin lukemani kirjat tuppaavat olemaan kiinnostavia uutuuksia, minulle uusien kirjailijoiden tuotoksia, yleissivistystä tukevia klassikoita ja muiden vahvoja suosituksia. Nopeasti ollaankin tilanteessa, jossa huomaan lukeneeni suosikkikirjailijoideni teoksia kaksi vuotta sitten ja siirtäneeni niitä jonoksi lukulistalle odottamaan sitä kuuluisaa hyvää hetkeä. Ei näin enää koskaan! Marie Kondokin sen tietää, että paras hetki lukea itseä puhutteleva kirja on juuri nyt. Tästä eteenpäin mennään vahvasti intuitio edellä. Jos tavaroita kuuluu valita säilytettäväksi sillä periaatteella, että ne tuottavat iloa niin kyllä kirjojen suhteen pitäisi pyrkiä samaan. Kevätsiivouksessa lukemattomien kirjojen määrä väheni heti puolella ja kaiken maailman periaatteessa-kiinnostavat-muttei-kuitenkaan-tarpeeksi-tyyppiset kirjat saivat lähtöpassit. Hyllyyn jäi vain kirjat jotka voisin lukea vaikka heti. Kyllä keveni mieli ja siihenhän Kondon kirja kokonaisuudessaan tähtääkin: ei enää keskivertoa kun voi saada vain parasta.  


Tästä on hyvä jatkaa ja tasan suosittelen kirjaa ihan jokaiselle joka jaksaa paasaustani kuunnella. Mutta niin kuin Kondo sanoo, tavarankarsinta kannattaa tehdä juuri niin kuin hän neuvoo tai muuten luultavasti tulee takapakkia. Siis jos haluaa oikeasti kaikesta turhasta eroon eikä vain vähän sieltä sun täältä lattiatilaa lisää:)

tiistai 5. huhtikuuta 2016

Ajan lapsi

Ian McEwan
1987 suom. 1990
256 s./Otava


Kirjassa tutustutaan Stephen Lewisiin, joka kadotti 3-vuotiaan tyttärensä muutama vuosi takaperin. Tavallisella piipahduksella läheisessä valintatalossa oli karmaiseva loppu, kun pikku-Kate hävisi teille tietämättömille. Katoaminen johti Stephenin ja tämän vaimon avioliiton hajoamiseen ja kun Stephen tuntee menettäneensä kaiken, välinpitämättömyys lähes kaikkea kohtaan nostaa päätään. Menetyksen ja surun tunnelmista piipahdetaan välillä komitean kokouksiin, jossa käsitellään lukemista ja kirjoittamista. Kokousten lisäksi ystävät Thelma ja Drake ovat Stephenin henkireikä. Yksi kirjan suurista kysymyksistä on miksi Drake ja tämän vaimo muuttivat yllättäen keskelle metsää ja jättivät poliittisen elämänsä taakseen. Kirjan edetessä tarina saa maagisen realismin vivahteita.


Voi hallelujaa miten uuvuttava kirja! En tiedä olisiko edes tuoreempi suomennos voinut virkistää tekstiä jotenkin, mutta kaiken kaikkiaan minulla oli koko kirjan ajan sellainen olo, että tekstiä oli vain ihan äärimmäisen vaikea l u k e a.


Luen ihan liian harvoin suosikkikirjailijoideni teoksia - ärsyttävä säästelytapa, josta yritän ravistautua irti äitiysloman aikana ja itse asiassa seuraava arvostelemani kirja onkin auttanut minua ottamaan aimo harppauksen eteenpäin tällä tiellä! Mutta siitä lisää myöhemmin... Joka tapauksessa, kun vihdoin viimein saa itsensä ylipuhutuksi tarttumaan suosikkikirjailijansa teokseen sillä verukkeella, että nyt vihdoin on loistava aika siihen, niin luonnollisestikin odotukset ovat kovat.


No, niin kuin totesinkin, tarina oli todella tylsä, mitä ei uskoisi kun aihe teoriassa on hyvinkin mielenkiintoinen eli miten selvitä oman lapsen katoamisesta. Tällä kertaa tarina oli keitelty kasaan jotenkin oudoista aineksista. Positiivari voisi sanoa, että eipä ainakaan arvannut etukäteen mihin päin tarina kehittyy, mutta en kyllä lämmennyt tarinalle ollenkaan. Ehdottomasti McEwanin heikoin teos.


Mitens te muut kirjailijan teoksia lukeneet, oliko hitti vai huti? Olen McEwanilta seitsemän kirjaa, joista Rannalla ja Sovitus oli todella hienoja, Sementtipuutarha ja Vieraan turva hienoja, Lauantai ei jättänyt oikein mitään sen suurempaa käteen ja Makeannälkä oli pettymys.

perjantai 1. huhtikuuta 2016

Linnunaivot

Johanna Sinisalo
2008
331 s./Teos



Olen aikaisemmin lukenut Sinisalolta pelkästään Finlandia-palkitun Ennen päivänlaskua ei voi. Muistelisin, että pidin teoksesta yllättävän paljon vaikka maaginen realismi ei ole koskaan ollut minun juttuni. Linnunaivoista olen kuullut pelkkää hyvää, joten se sijoittui 100 naiskirjailijan lukematonta kirjaa -listalleni ja olihan se viimein otettava käsittelyyn.


Jyrki ja Heidi ovat tunteneet vasta muutaman hassun kuukauden, kun he päättävät lähteä yhdessä vaeltamaan koskemattoman luonnon keskelle Uuteen-Seelantiin ja Tasmaniaan. Varsinkin Jyrki on henkeen ja vereen ääriolokokemusten perään, joten reissusta ei tule helppo minkään mittarin mukaan. Kirjassa kuullaan myös Heidin häiriintyneen veljen ajatuksia hänen keksiessään toinen toistaan kurjempia temppuja tehtäväksi toisille.


Lukukokemus oli hyvä, tarina oli todella toimiva kokonaisuus. Vaellusteema kiinnosti jo itsessään, mutta takakansitekstissä viitattiin vielä pahanenteisesti seurauksiin, joita ei voi välttää kun ihminen tunkeutuu maapalllon joka kolkkaan jättäen aina jotain itsestään jälkeensä. Henkilöhahmot ovat inhimillisen moniuloitteisia. Jyrki on oikealla asialla levittäessään tietoisuutta maapallon tilasta, mutta ei huomaa omaa tekopyhyyttään vaan saa usein aikaan vastareaktioita paasauksellaan. Heidi  vaikuttaa aluksi hajuttomalta ja mauttomalta, mutta pikku hiljaa hänestä kumpuaakin tarmoa ja asennetta vaelluksen jatkuessa aina vähän haastavampiin oloihin.


Takakansitekstin perusteella odotin, että tarinassa olisi ollut vielä enemmän ns. valistusta, joten Heidin ja Jyrkin vaellusarjen osuuden laajuus yllätti. Heidin veljen ajatusmaailmaa esittelevät pienet kappaleet saivat karvat pystyyn sitäkin tehokkaammin. Kyllä ihminen osaa olla paha niin halutessaan. Ja toki tarinassa käy ilmi, että pahaa jälkeä saa aikaiseksi ilman varsinaista tarkoitustakin. Reseptiin ei tarvita kuin hieman piittaamattomuutta ja tietämättömyyttä ja avot!


Mitään uutta kirjan ekoaiheiset tietoiskut eivät antaneet, mutta  tästä teemasta on kyllä hyvä ammentaa aika ajoin! Ehdottomasti soisin, että äidinkielen opettajat esimerkiksi ottaisivat kyseisen kirjan koulujen lukulistoille. Kantaaottavasta ja ajatuksia herättävästä kirjasta saisi hyvät esseet ja väittelyt aikaiseksi.