perjantai 30. joulukuuta 2016

Kirjavuosi 2016 tilastojen valossa


Vuonna 2016 luin 54 kirjaa eli vähemmän kuin koskaan blogihistoriani aikana. Veikkaisin, että lukemistahtia on hidastanut ainakin jokaviikonloppuinen Hesari-tilaus. Pyritään myös viettämään tyttären kanssa aika aktiivista arkea, joten kirjaan tulee tartuttua lähinnä iltaisin tytön mentyä nukkumaan. Kotiaikaa on siis enemmän kuin koskaan aikaisemmin, mutta lukuaika ei ole hirveästi lisääntynyt verrattuna työvuosiin. Kirjamäärä ei enää kasvanut joulukuun puolivälin jälkeen, sillä päätin lähteä tahkoamaan Ken Folletin Kun suuret sortuvat ja sen loppuun saattamisessa menee varmasti pitkälle tammikuuhun.

Kulunut kirjavuosi oli kaikin puolin mukava, ei tosin mitenkään erityinen. Luin enemmän fiilispohjalta kuin työelämässä ollessani, mutta ehkä yllättävänkin moni kirjoista, jotka olivat roikkuneet must-read-listoillani osoittautuivat lopulta melko mitäänsanomattomiksi. Edellisenä vuonna otin kunnon spurtin mitä tuli oman kirjahyllyn kirjojen lukemiseen, mutta tänä vuonna tahti hidastui eli luin omasta kokoelmasta 16 kirjaa. KonMari tosin inspiroi siinä mielessä, että kirjahylly myöskin tyhjeni keväällä aika lukemattomista kirjoista. Tulevaisuuteen sijoittunut lukukokemus ei edes ajatuksentasolla tuonut niin paljon iloa kuin sopisi toivoa kirjoilta, joita hyllyssään säästelee… Toivoisin, että osaisin pitää tiukkaa kuria jatkossakin sen suhteen, ettei kirjahyllyyn päätyisi turhia teoksia.

Kirjojen keskimääräinen sivumäärä oli 327 sivua ja luin viikossa noin yhden kirjan. Päivän aikana rentouduin kirjan parissa noin 48 sivun verran. En siis välttämättä edes ole lukenut aikaisempaa vähemmän vaan vain paksumpia kirjoja. Ja nyt kun mietin, niin runokirjoja, pienoisromaaneja tai sarjakuvateoksia ei tullut luettua kuin yhden kesäisen lukumaratonin aikana.

Lukemani kirjat sujahtivat seuraaviin kategorioihin:

kaunokirjallisuus 22
jännityskirjallisuus 11
runot 2
sarjakuvat 1
nuorten kirjallisuus 4

psykologia ja filosofia 2
muistelmat ja historia 4
kasvatus 3
matkakirjallisuus 4
muoti 1

Fiktiota kulutin 75%, faktaa 25%. Novelleja tuli luettua yllättävän vähän (1 kpl), yleensä niitä menee useampi vuoden aikana vaikken oikeastaan edes ole suuri novellien ystävä. Lastenkirjallisuutta en lukenut tänä vuonna lainkaan (en laske mukaan satoja kertoja luettuja ensikirjoja). Englanniksi luin viisi kirjaa, toivottavasti määrä ei ainakaan putoa ensi vuonna. Äänikirjoja kuuntelin pikkuvauva-aikana kolme, mutta mitä etevämmäksi liikkujaksi tytär kasvoi sitä vähemmän äänikirjat enää ajoivat asiaansa.

Edellisinä vuosina olen lukenut lähinnä 2000-luvun kirjallisuutta, nyt sen osuus oli 72%
. En juurikaan lukenut ihan uusinta uutta, vain 14% kirjoista oli tänä vuonna ilmestynyt, mutta näköjään himmailemani kirjat, joihin sain tartuttua vasta tänä vuonna ovat kuitenkin ilmestyneet 200-luvulla. Vanhimmat kirjat, jotka luin olivat Jane Austenin Neito vanhassa linnassa (1817) Saima Harmajan runokokoelma (1900-luvun alku) ja Virginia Woolfin Mrs Dalloway (1925). Klassikoiksi luokiteltavia kirjoja oli kirjoista 18%.

Vuonna 2016 lukemistani kirjoista 27% oli kotimaisia ja 72% ulkomaisia. Näin se taitaa jakautua aika lailla joka vuosi, suosin selvästi enemmän käännöskirjallisuutta. Kirjoista 87% tuli Suomesta, Ruotsista, Iso-Britanniasta tai Pohjois-Amerikasta. Luku on tismalleen sama kuin edellisenä vuotena. Yhteensä luin kirjoja 11 maasta. Loput kirjat olivat Italiasta (tosin Yhdysvalloista kotoisin olevalta kirjailijalta), Australiasta, Ranskasta, Tanskasta ja Japanista. Kuluneen vuoden aikana siis todella luotettiin hyväksi havaittuun sekä tuttuun ja turvalliseen.

Naisten ja miesten kirjat jakaantuivat naisten hyväksi eli 55% oli naiskirjailijoiden tuotoksia. Joka vuosi oletan luvun olevan enemmän naisten hyväksi, mutta kai se on jo pikkuhiljaa uskottava, että suosin ihan yhtälailla mieskirjailijoita – ja siis hyvä niin!

Kirjoista 46% oli peräisin kirjailijoilta, joiden tuotantoa luin nyt ensimmäistä kertaa. Huomaan, että kynnys tarttua tuttujen kirjailijoiden kirjoihin on nyt matalampi kun ei ole töissä eli uutuudet eivät himota samalla tavalla. Suosikkikirjailijoilta tuli luettua yllättävän paljon kirjoja, kaikkien aikojen suosikeiltani John Irvingiltä, Ian McEwanilta ja Alice Hoffmanilta luin yhdet kirjat. Uudempia ihastuksia puolestaan ovat Kate Morton, Joel Dicker ja John Verdon, muutamia mainitakseni. Kirjailijakaksikolta Preston & Child luin peräti kaksi kirjaa, samaten Donna Leonilta. Rutistin myös Narnian tarinat loppuun, Lewisilta luin neljä kirjaa.

Eri kustantajien suhdeluvut ovat vuodesta toiseen samanlaiset. Otava (22%), Gummerus (12%), Wsoy ja Tammi (9%), Bazar (7%) ja Like (5%). Loput 36% muodostui kotimaisista kustantajista Siltala, Teos, No Tofu Publishing, Atena, Kirjapaja, Nemo, Karisto, Pen & Paper, Egmont Kustannus, Finn Lectura, Ursa ja Sanasto. Muutamat olivat kustantajiina ihan uusia tuttavuuksia ja toisaalta taas osalta keskikokoisia kustantamoita en tullut lukeneeksi mitään. Ulkomaisista kustantajista tutuiksi tulivat Black Swan, Lions ja Collier Books.

Jos muuten mietin mennyttä lukuvuotta niin sitä on leimannut tietynlainen lukemisen vapaus, mutta toisaalta myös keskeneräisten asioiden saattaminen loppuun. Ehkä kyseessä onkin nimenomaan vapaus edetä keskeneräisten asioiden kanssa. Otin loppuvuodesta kirin 100 naiskirjailijan kirjalistan suhteen ja nappasin viimeiset kiinnostavat kirjat listalta lukuun ja näin ollen taputtelin listan menneisyyteen.

Kirjaprojekteista sain vihdoin päätökseen tanskalaisen Ib Michaelin trilogian, jonka ensimmäisen osan luin varmaankin joku 10 vuotta sitten – en ole pitänyt kiirettä en. Narnian tarinat ovat olleet hyllyssäni yksittäiskappaleina useamman vuoden ajan ja nyt pistin sillekin hommalle pisteen.

Lukemiani kirjoja jos mietin niin New York se vain aina tupsahtaa olemaan näyttämönä useammalle tarinalle. Nytkin melkein joka kymmenes kirja sijoittui Isoon Omenaan. Myöskin äidinrooli on saanut kiinnostumaan kasvatukseen liittyvistä kirjoista, joita tuli luettua kolme. Matkakirjallisuus oli myös vanhvasti läsnä, joka kymmenes kirja liittyi matkailuun tai extreme-kokemuksiin, ehkä etsin lukemista siitä mistä puute ;)

tiistai 20. joulukuuta 2016

Naparetki - Minun rakkaustarinani

Bea Uusma
2013 suom. 2015
285 s./Like


Nyt sattui omalle kohdalle ihan täysosuma! En voi hehkuttaa lukukokemusta kylliksi!

Ensinnäkin talvipakkasilla naparetken olosuhteisiin osaa samaistua ihan eri tavalla, joten lukuhetki ei olisi voinut olla parempi. Itse kirja puolestaan on kirjoitettu ihanan ilmavasti: fontti on isoa, marginaalia löytyy ja kuvien lisäksi myös tekstin alla sivut ovat saaneet väriä. Yhdentekeviä asioita, joku muu voisi tuumata, mutta minusta tällaiset yksityiskohdat kruunaavat lukukokemuksen ja selailessa kirjaa se oikein kutsuu lukemaan. Uusma on myös taiturimaisesti osannut tiivistää laajan aiheen niin, että lukija saa kaiken tärkeän informaation, mutta tilaa jää myös omille tulkinnoille. Hänen oma tarinansa siitä miten hän alun perin kiinnostui Andree-retkikunnasta ja mihin kaikkialle tuo pakkomielle on hänet vuosien varrella vienyt, olisi voinut pahimmassa tapauksessa tuntua päälle liimatulta, mutta kokonaisuus on ehyt.

Vuonna 1897 kolme herrasmiestä lähtee valloittamaan Pohjoisnapaa vetypallolla. Yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin heidän jäännöksensä löydetään, mutta tähän päivään mennessä ei ole selvinnyt kuinka he kuolivat. Eräissä juhlissa Uusma sattui selailemaan kirjaa, joka kertoi tästä katastrofaalisella tavalla pieleen menneestä matkasta eikä aihe jättänyt häntä sen jälkeen rauhaan. Hänen oli saatava selville mitä oikein tapahtui 100 vuotta sitten kaukaisella Valkosaarella keskellä Jäämerta.

Naparetken jälkeen tuntui vahvasti siltä, että olisi lukenut jotain todella merkityksellistä. Tämän tuttavuuden jälkeen pakostikin toivoo, että useampi tietokirja olisi Uusman kirjan kaltainen. Kirjassa todella herätetään eloon leirin tunnelma ja sen hyytävät olosuhteet. Useammin kuin kerran piti vetää vilttiä vielä vähän paremmin päälle, kun luin kirjaa. Pakkasessa kamppailevien miesten kohtalo suretti, totta kai, mutta myös isompaa kokonaisuutta miettiessä kylmäsi sydäntä.  

Kirjaa lukiessa tuli käytyä koko tunteiden kirjo läpi. Oli epäuskoa siitä, miten luottavaisesti kolme arktisista oloista mitään tietävää miestä lähtee kohti pohjoista ilman, että olivat edes testanneet kulkuvälinettään. Ahdistusta siitä, millaisella vaatetuksella tutkimusmatkalle oli lähdetty ja millaista oli elää keskellä kylmää useamman kuukauden ajan, kun pallo lopulta laskeutui keskelle jäälauttaa. Toisaalta omassa päässä alkoi nopeasti muhia omia suunnitelmia selviytymiseen siltä varalta, että itse joutuisin vastaavaan tilanteeseen. Oli ihailua siitä, miten kylmäpäisesti ja sen suuremmin meteliä pitämättä he pistivät töppöstä toisen eteen luottaen pelastautumiseensa. Toki päiväkirjamerkinnät voivat antaa hyvinkin ruusuisen kuvan heidän kamppailustaan. Oli myös ärsyyntymistä siitä, miten aikuiset miehet eivät osanneet priorisoida tavaroitaan, vaan päätyivät vetämään mielettömän painavia rekiä, jossa oli muun muassa useita pulloja shampanjaa. Lopulta oli surua siitä, että kovatkaan ponnistelut eivät johtaneet miesten selviytymiseen.

Suosittelen!

perjantai 16. joulukuuta 2016

Vuoden mutsi 2

Satu Rämö & Katja Lahti
2014
344 s./Otava


Mrs Dallowayn jälkeinen lukujumi suli vihdoin, kun tartuin Vuoden mutsin jatko-osaan. Meillä vauva kasvoi taaperoikään kuukausi sitten ja olinkin säästellyt lukukokemusta tätä nimenomaista hetkeä silmällä pitäen.

Koin raskauden ja vauvavuoden yksiin kansiin tiivistävän Vuoden mutsin hyvänä vertaistukena ja ehkä myöskin järjen äänenä. Pienen lapsen kanssa ihan kaikkea ei voi saada, kaikkea ei ehdi tekemään ja omat taistelut kannattaa valita huolellisesti. Monessa asiassa olin jo valmiiksi samoilla linjoilla kirjailijoiden kanssa, joten lukukokemuksen oli helppo olla hyvä.

Jatko-osassa siirrytään tarkastelemaan taaperon sielunelämää ja mitä liikkumaan oppineen vipeltäjän koheltaessa kannattaa ottaa huomioon. Kiherrellen hotkaisin tämänkin kirjan muutamassa päivässä - humoristinen ote vie mukanaan ja olipa kirjan kansien väliin eksynyt monta ihan hyvää tiukkaa faktaa.

Suosittelen kirjaa todella lämpimästi kaikille, jotka jakavat elämänsä pienen ihmisen kanssa. Kirjan seurassa viihtyy vähemmänkin lukeva. Periaatteessa haluaisin iskeä kirjan osaksi vakituista kirjakokoelmaani, mutta toisaalta olen huono tarttumaan uudelleen jo luettuihin kirjoihin, että tämä menisi hukkaan hyllyn täytteenä. Niinpä kiedonkin ympärille punaista satiininauhaa ja kiikutan sen joululahjana ystäväni postilaatikkoon. Kaikista maailman kirjoista Vuoden mutsi 1 ja 2 on sellaisia, jotka olisin valmis antamaan lähes jokaiselle lapsen saavalle lahjaksi.

lauantai 10. joulukuuta 2016

100 naiskirjailijan kirjaa -lista CHECK!

Muutama vuosi takaperin julkaisin monien muiden kirjabloggaajien tapaan listan, jossa luettelin 100 naiskirjailijoiden kirjaa, jotka haluaisin lukea. Nyt on aika katsoa mitä oikeastaan tuli luettua ja mitkä kirjat jäivät ainakin toistaiseksi lukematta.

Peräti kymmenen kirjaa osoittautui kaikkien aikojen parhaiksi lukukokemuksiksi. Ei hassummin! Härkösen Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia, Atwoodin Orjattaresi ja Oatesin Blondi olivat kirjoja, joilta uskalsin odottaa paljon – kaikki suosikkikirjailijoideni kirjoja. Kallion Elokuvamuistin olin lukenut aikaisemmin, mutta halusin lukea sen uudelleen, harvinaista toimintaa minulta! Janssonin Taikatalvi sisälsi kaikki ne tarinat, jotka pienenä piirrettyjä tapittaessani olivat suosikkejani, joten ei ollut yllätys, että lukukokemus osoittautui niin tunnelmalliseksi. (1-5)

Paljon kehuttu Shriverin Poikani Kevin oli todella voimakas lukukokemus, mutta ei ole herättänyt halua tutustua kirjailijan muuhun tuotantoon. Lessingin Viides lapsi yllätti todella positiivisesti, en pitänyt Kultainen muistikirja –romaanista ja tartuinkin listalla olleeseen romaaniin vähän hampaat irvessä. Gerritsen Jääkylmässä oli perusjännäriksi aivan omaa luokkaansa oleva hyytävä tunnelma. En muista miten Mähkän Ihanasti hukassa ja miten sieltä pääsee pois ja Hillin The Woman in Black päätyivät listalle, mutta onneksi näin kävi, sillä Mähkän kirja on nykyään matkakirjasuosikkini ja Hillin tarina kamalin tietämäni kauhutarina, joka toimii niin kirjana kuin elokuvanakin. (6-10)

Moni kirja päätyi lopulta olemaan keskivertoa vaikuttavampi lukukokemus, sellainen joka jää muistiin pidemmäksi aikaa. Lundbergin Jää, Winmanin Kani nimeltä jumala ja Halttusen Syysvieraita ovat kaikki hienoja romaaneja, joita voi suositella laadukkaiden romaanien ystäville. Myös Le Guinin Maameren tarinat 1 osoittautui hienoksi fantasiasarjan aloitusosaksi. (11-14)

Listalle päätyi useampi jännäri ja luin niistä suurimman osan. Larsonin Uhrilahjaa muistelen lämmöllä vaikken siitä enää mitään muistakaan. Leonin Kuolema oopperassa oli todellinen yllättäjä ja herätti palavan kiinnostuksen rappeutunutta Venetsiaa kohtaan. Christien Kuolema Niilillä oli mukava lukukokemus – pitäisi muistaa tarttua jännityskuningattaren romaaneihin useamminkin. Luin myös Marklundin Prime Timen, Läckbergin Mantelintuoksua lumimyrskyssä, Jungstedtin Saaren varjoissa, Janssonin Jäljet lumessa, Bauerin Hautanummi ja Waltersin Ruumis jääkellarissa. Kyseiset jännärit olivat toimivaa kertaviihdettä, mutta vahvoja muistikuvia ei juurikaan jäänyt. Täydellisenä rimanalituksena pidin Cornwellin Ruumistarhaa, josta aika oli ajanut täydellisesti ohi. Pettymyksestä teki isomman se, että olin joskus haaveillut lukevani koko Kay Scarpetta –sarjan, mutta näköjään suunnitelma olisi kannattanut toteuttaa 15 vuotta sitten… Lukematta jäivät vain Slaughterin Sokaistu ja Alsterdalin Kadonneet, joihin ei löytynyt mielenkiintoa tarttua. Kotimaista kauhukirjallisuutta piti testata Vänskän romaanin muodossa, mutta senkin jätin nyt väliin. (15-27)

Edellisinä vuosina olen tehnyt useamman nojatuolimatkan. Suosikkejani olivat Tuurin Irlantilainen aamiainen, jossa oli ihana spesiaali tunnelmansa, Pihan Medicien naapurissa, joka sai haaveilemaan Italian maaseudusta sekä Demickin Suljettu maa, joka opetti asian jos toisenkin Pohjois-Koreasta. Karvisen Riisiä tiskin alta luin myös, mutta se oli yllättävän tylsästi kirjoitettu eikä oikein vetänyt. Villan Vanhan rouvan lokikirja oli koko kesän lainassa kirjastosta, mutta en saanut aloitettuakaan kirjaa. En usko tarttuvani kirjaan myöhemminkään. Eräänlaisena nojatuolimatkana voisi pitää myös Untinen-Auelin Luolakarhun klaani –kirjaa, jossa matkustetaan kivikaudelle saakka! (29-33)

Tietyin väliajoin on luettava tyttökirjallisuuden klassikoita. Listan myötä luin ensimmäistä kertaa Montgomeryn Sinisen linnan, Wilderin Pieni talo preerialla ja Smithin Linnanneidon lokikirja. Nautin kyseisistä romaaneista paljon ja lukuhetketkin onnistuivat sattumaan sään puolesta sopiviin tunnelmointipäiviin. Alcottin Tytöistä parhain ei päätynyt lempparikseni, mutta oli mukava lukukokemus kuitenkin. Brunettin Salainen puutarha puolestaan jäi tällä kertaa lukematta, mutta toivon lukevani sen joskus yhdessä tyttäreni kanssa, tosin siihen menee vielä useampi vuosi. (34-38)

Tämän päivän tyttökirjallisuutta puolestaan edustaa Simukan Jäljellä, johon toivoisin Lumikki-sarjan fanien muistavan tarttua ja Ahernin Tyttö peilissä, joka sisältää kaksi mielenkiintoista ja koskettavaakin novellia. Castin Marked, Meyerin Vieras, Stiefvaterin Väristys ja Gierin Rubiinipuna jäivät lukematta. Jossain välissä olin innostunut lukemaan nuortenkirjoja, mutta into lopahti myöhemmin ja oletan pärjääväni ilman näitä lukukokemuksia. (39-44)

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden klassikkoja oli listalla useampi. Luin Lindgrenin Veljeni Leijonamieli (ehkäpä muutaman vuoden liian myöhään) ja Blytonin Five Go to Mystery Moor (Viisikko syö juuri niin paljon kuin muistelinkin). Mahyn Tähtien tytär, Traversin Maija Poppanen ja Lagerlöfin Peukaloisen retket villihanhien kanssa jäi lukematta. Kaksi jälkimmäistä tulee toivottavasti luettua joskus tyttären kanssa. (45-49)

Listan novelleja tuli luettua yllättävänkin tunnollisesti, sillä en lähtökohtaisesti ole ollenkaan novelli-ihmisiä. Muistot kokoelmista ovat haalistuneet jo aika päiviä sitten, mutta muistan Raevaaran En tunne sinua vierelläni, Adichien Huominen on liian kaukana, Kekkosen Kotiin ja Kaukosen Vihkivedet tehneen vaikutuksen lukuhetkellä. Nopolan Matkustan melko harvoin jäi todella laimeaksi kuuntelukokemukseksi ja se onkin blogihistoriani ainoa lukemani (tässä tapauksessa kuuntelemani) kirja, josta en ole jaksanut tehdä postausta, koska kirjasta ei jäänyt yksinkertaisesti mitään sanottavaa. Verrosen Normaalia elämää jäi tällä haavaa lukematta, en oikein tiedä tulenko lukemaan kirjan kuitenkin joskus. Tykkäsin Verrosesta lukioikäisenä paljonkin, mutta jostain syystä innostus on laantunut. (50-55)

Luin useita amerikkalaisia lukuromaaneja, mutta vaikka ne tuntuivat siinä hetkessä ajavan asiansa, niin pitkällä aikavälillä henkilöhahmot tai heidän elämänsä käänteet eivät jääneet mieleen. Hustvedtin Kaikki mitä rakastin, Tylerin Amerikan lapset, Stockettin Piiat, Kiddin Mehiläisten salaisuudet ja Bankin Nyt nappaa ovat kaikki enemmän tai vähemmän ihan-kivoja-kirjoja. Amerikassa liikuttiin myös Jaantilan Jenkkivuodessa, joka tarjosi mielenkiintoista ajankuvaa, muttei mennyt ihon alle niin kuin teininä. Pohjanoteerauksina olivat Harrisin Dead Until Dark ja Haydenin Viattomat. Lukematta jäi Mitchellin Tuulen viemää, sillä tiiliskiviprojekti oli lopulta sellainen mihin en jaksanut ryhtyä, kun elokuvaversio on niin tuttu. Päädyin myös katsomaan Picoultin Sisareni puolesta elokuvana. Laatukirjallisuuden puolelta Proulxin määrittelemätön teos ei kiinnostanut tässä hetkessä. Houstonin Kiitospäivän illallinen ja Eganin Aika suuri hämäys eivät houkutelleet tarttumaan kiinni. Plathin Lasikellon alla jäi myös lukematta. (56-69)

Brittiläiset ja irlantilaiset teokset olivat myös hyvin edustettuna listalla. Suosikkejani oli Koenin Mustat enkelit, Jamesin Syystanssiaiset, Fletcherin Meriharakat ja Fieldingin Bridget Jonesin päiväkirja. Harrisin Herrasmiehiä ja huijareita, Woolfin Mrs. Dalloway ja Gaskellin Crandfordin naiset eivät olleet niin hyviä kuin olin odottanut. Isompi pettymys oli Binchyn Silver Wedding, joka oli ihan höttöä. Kinsellan Shopaholic Abroad oli ihan viihdyttävä. Lukematta jätin Watersin Yövartion, joka ei vain yhtään kuulostanut kiinnostavalta tiiliskiviromaanilta ja Gabaldonin Muukalainen, johon perustuvaa sarjaa seuraan mieluummin tv:stä. Klassikoista en tähän hätään jaksanut tarttua Brontën Agnes kotiopettajar -romaaniin. (70-81)

Ranskalaisia teoksia oli muutama. Soucyn Tulitikkutyttö oli juuri niin karmaiseva kuin mitä teinivuosiltani muistinkin. Gavaldan Viiniä keittiössä oli mukavan sydämellinen kirja, kivaa vaihtelua vähän oudoille ranskalaisille kirjoille. Gallayn Tyrskyt jätin suosiolla kesken muutaman sivun luettuani, joten tämä kirjabloggaajienkin suosiossa ollut kirja jäi minulta kokematta. (82-84)

Matkakirjallisuuden lisäksi listalle päätyi useampi tietokirja, joiden oppia imin innoissani, mutta toisaalta ihan napakymppejä teokset eivät olleet. Schiffin Kleopatrassa oli paljon kiinnostavia yksityiskohtia, mutta se oli turhan raskaslukuinen. Tervon Jääkaapin henki oli muistelmateoksena ihan kiva välipalakirja, mutta olen lukenut nasevampiakin. Mazzarellan Illalla pelataan Afrikan tähteä oli tähän elämäntilanteeseen kiinnostava opus, mutta odotin kieltämättä enemmän. (85-87)

Kirjat sen kuin vähenee. Käsitelläänpä seuraavaksi kotimaisia teoksia. Mieleenpainuva lukukokemus oli Sinisalon Linnunaivot. Luin myös ensimmäistä kertaa Blomqvistin Maija-sarjan, josta ensimmäinen osa oli listallani. Hienoa ajankuvaa, mutta ei oikein mennyt ihon alle. Canthin Työmiehen vaimo taas herätti yllättävän paljonkin tunteita ollakseen ”vain” näytelmä. Lisäksi luin Hirvosen Kauimpana kuolemasta ja Landerin Tummien perhosten koti, mutta kumpikaan teoksista ei ole oikein jäänyt mieleen. Pulkkisen Vieras ja Fagerholmin Ihanat naiset rannalla olivat molemmat odotettuja lukukokemuksia, mutta en lopulta pitänyt kummastakaan, vaikka kirjailijoiden muut teokset ovat olleet mieluisia. Vauva-arkea aloitellessani oli hauska tarttua Hietamiehen Yösyöttöön. Kallaksen Sudenmorsian tuli myös luettua, sekä romaani- että näytelmäversiona. Runokirjoista luin Palanderin Maa muistaa matkustajan ja Harmajan Aamusateen maa. Pitkän vatvomisen jälkeen jätin lukematta Oksasen Stalinin lehmät ja Hämeen-Anttilan Sokkopeli. (88-100)


Lopullinen tulos siis 75/100. Tähän on tyytyminen! Miten teillä muilla menee listan kanssa, oletteko lueskelleet puoliaktiivisesti kirjoja vai onko koko lista jo historiaa?

perjantai 9. joulukuuta 2016

Mrs Dalloway

Virginia Woolf
1925 suom. 1956/2003
293 s./Otava


Uuuuuh! Viimeinen kirja luettuna 100 naiskirjailijan kirjaa -listaltani. Olipahan loppukiri! Lopulta listaltani tuli luettua 75 kirjaa, tähän on hyvä päättää listan kanssa puuhastelu.

Luin muutama vuosi takaperin Woolfin Majakan ja ainakin muistot ovat kultaantuneet niin, että muistan lukukokemuksen olleen ihan miellyttävä. Tai ainakin niin, että todella mielelläni vielä tähän ehkä Woolfin tunnetuimpaan kirjaan tartuin.

Tällä kertaa en löytänyt yhteistä rytmiä kirjan kanssa. Tarinassahan käydään läpi Mrs Dallowayn päivää, kuinka hän valmistautuu illan juhliin ja mitä ajatuksia hänen päässään risteilee. Lisäksi seurataan muutaman muun mietteitä elämästä ja Mrs Dallowaysta.

Kirja on kokonaisuudessaan ns. tajunnanvirtaa, joten minkäänlaisia kappalejakoja ei ole. Jo tämä tyyli oli yllättävän raskas lukea ja logiikan nimeen vannovana oli todella vaikea löytää kohtaa, johon olisi luonnollista pistää kirjanmerkki. Ja jos ongelmia kehittää tällaisista asioista niin kyllä niitä ilmaantuu enemmänkin. Ylipäätään ajatuksia oli vaikea saada pidettyä pelkästään kirjan tapahtumissa. Tähän täytyi koko ajan kiinnittää huomiota, jotta en alkaisi miettimään omiani. Sanoisinkin, että tarinassa ei ollut minulle kylliksi kiinnostavaa sisältöä, jotta olisin mennyt tarinan mukana.

Olin lopulta pettynyt niin kirjan tarinaan kuin omiin fiiliksiini kirjasta. Olen aina kuvitellut, että jos oikeanlainen tajunnanvirta-teos tulisi vastaan, siitä voisi saada irti ihan mielettömästi. Valitettavasti Mrs Dallowayn ajatukset eivät oikein antaneet minulle mitään kättä pidempää, ei kuolemattomia sitaatteja tai ahaa-elämyksiä. Mutta Tunnit-elokuvan haluaisin nyt nähdä palavasti!

tiistai 22. marraskuuta 2016

Jos olisit tässä

Jojo Moyes
2015 suom. 2016
447 s./Gummerus


Moyesin bestseller Kerro minulle jotain hyvää ei ehkä räjäyttänyt tajuntaani, mutta jotain spesiaalia tarinassa oli ja se on jäänyt selkeästi mieleeni. Elokuva on vielä näkemättä, mutta uskon sen olevan vielä enemmän mieleeni kuin kirja. Mielenkiinnolla tartuin myös jatko-osaan, vaikka odotukset eivät olleet kovin korkealla.

Aikamoiseksi pettymykseksi Moyesin kirja lopulta osoittautuikin. On kulunut puolitoista vuotta Will Treynorin kuolemasta ja Louisa Clarkin elämä on jäänyt junnaamaan paikoilleen. Willille tehdyt lupaukset täysillä elämisestä eivät ole ottaneet tuulta alleen ja mikään ei oikein tunnu miltään. Eräänä iltana Louisa putoaa katolta ja alkaa pitkä paranemisprosessi, jonka aikana moni asia muuttuu ja uusia ihmisiä ilmestyy nuoren naisen elämään.

Hymyilyttää hieman kustantajan esittely kirjasta: "Lukijalle ennestään tutut henkilöt heräävät eloon, ja Moyes vie heidät paikkoihin, joita he - ja me lukijat - eivät osanneet kuvitellakaan." No en todella osannut kuvitella, että jatko-osan tarina etenisi niin kuin se eteni! Itse tartuin jatko-osaan sillä fiiliksellä, että olisipa kiva lukea vähän sellainen Eat Pray Love -tyyppinen tarina, jossa viillettäisiin pitkin maailmaa ja tutustuttaisiin omaan itseensä vähän paremmin. Samalla Louisan tekemä lupaus Willillekin toteutuisi. Sen sijaan jo kirjan alussa tehtiin selväksi, että Louisa kokeili jo tätä elämäntapaa Willin kuoleman jälkeen eikä saanut siitä mitään iloa. Jatko-osan paukut ovatkin perhe-elämän kiemuroissa ja keskiössä sellaista teinidraamaa, jota en voi yksinkertaisesti sietää.

Kerro minulle jotain hyvää on kirja, joka ehdottomasti ansaitsi jatko-osan. Harmi, että se ei ollut minulle mieluinen. Jos olisit tässä loppui kuitenkin niin, kolmas osa voisi olla täysin mahdollinen ja siinä tapauksessa olen jälleen kiinnostunut.

Usein ymmärrän hyvin, että on monenlaisia kirjamakuja, mutta juuri tämän kirjan kohdalla minun on todella vaikea uskoa, että joku lukija olisi ollut jatko-osan tarinaan tyytyväinen. Miten oli, oliko kirja mieluisa vai pettymys?

torstai 17. marraskuuta 2016

Tytöt

Emma Cline
2016 suom. 2016
297 s./Otava


En ole nyt äitiyslomalla juurikaan lukenut tämän hetken kärkikirjallisuutta, mutta saatuani Clinen esikoisromaanin ja törmättyäni sitä ylistäviin arvioihin tuntui luonnolliselta tarttua siihen hetimiten.

Kirjassa eletään kesää 1969, aikaa jonka maailma myöhemmin muistaisi rakkauden kesänä. Kalifornialaistyttö Evie on kyllästynyt parhaaseen ystäväänsä, jonka kanssa hän viettää aikaa oikeastaan vain vanhasta tottumuksesta. Jännittävä seikkailu tuntuukin olevan ihan kulman takana, kun Evie törmää puistossa hippityttö Suzanneen ja ihastuu tähän palavasti. Suzanne johdattaa nuoren ja vaikutuksille alttiin Evien kommuuniin, jota pyörittää Russell -niminen mies. Aluksi elämä maatilalla on pelkkää joutenoloa ja huumetrippejä, mutta pinnan alla kuohuu ja Russellin ympärille kehittyneen kultin päivät alkavat olla luetut.

Tytöt-romaanin taustalla vaikuttaa Charles Mansonin johtaman kultin vaiheet. Vaikka mies on nimenä hyvinkin tuttu ja pompahtaa vastaan siellä täällä, en silti muistanut kovinkaan tarkkaan mitä hän loppujen lopuksi oikein teki kultteineen. Näin ollen kirjan tarina kiinnosti kovasti ihan ensimmäisistä sivuista asti. Innostuin siinä määrin, että aloin Helsingin Sanomien vinkkaamana kuuntelemaan You Must Remenber This -podcastia, jossa käydään läpi Mansonin historiaa kymmenen osan verran. Kuuntelen podcastia omilla kävelylenkeilläni, joten en ole vielä edennyt edes puoliväliin, joten en osaa vielä ottaa kantaa miten paljon Clinen romaanin tapahtumat sivuavat todellisia historiallisia tapahtumia.

Historian havina on toimiva lisä romaanissa, mutta Clinen tapa käsitellä tyttönä olemista on kuitenkin se, miksi kirja jää mieleen pidemmäksi aikaa. Nuoren tytön elämä on juurikin täynnä surua, jolle ei ole syytä, ahdistavia ja hämmentäviä hetkiä, jatkuvaa epävarmuutta ja melkoista itsekeskeisyyttä. Se on myös jännittävää aikaa, jolloin kaikki tuntuu mahdolliselta ja se kaikki on saatava nytheti. Kaikesta epävarmuudesta huolimatta ei osaa pelätä, uskoo että elämä kantaa. Cline tavoittaa erilaiset tunnetilat todella hyvin, nyökyttelin jatkuvasti lukiessani hänen runollista kieltään.

Jokin syy kuitenkin on sille, että toteemikirjaksi tästä ei ole - ainakaan minulle. Evie ei ehkä kuitenkaan onnistunut herättämään minussa tarpeeksi sympatiaa. Hänestä ei ollut helppo pitää. Mutta ehkäpä tämän päivän nuoret tytöt saisivat tästä vielä enemmän irti. Ehkä tarina olisi parhaimmillaan nuorena tyttönä, niin kuin aikoinaan Spungenin Nancy.

torstai 10. marraskuuta 2016

Riisiä tiskin alta - tarinoita nousevan auringon maasta

Liisa Karvinen
2012
275 s./Gummerus


Ihan viimeisiä lukukokemuksia viedään 100 naiskirjailijan kirjaa -listaltani. Vaikka meneillään ei ollut minkäänlaista matkakuumetta Japanin suuntaan, ajattelin kirjan tarjoavan mukavan nojatuolimatkan kiinnostavan kulttuurin parissa ja näin ollen kirjaan oli kiva tarttua.

Lukukokemus oli lopulta ihan ok, mutta on kyllä myönnettävä, että monia matkakirjoja läpi kahlanneena Karvisen kirja ei oikein onnistunut imaisemaan minua mukaansa. Varsinkin alku tuntui todella pitkäpiimäiseltä, historiankäänteissä viivähdettiin monta sivua ja ehdin jo vähän tylsistyäkin. Kaipaan ensisijaisesti maan fiilistelyä ja mielenkiintoisia tarinoita - historian otan mieluiten ujutettuna näiden sekaan. Onneksi tätä ujuttamistekniikkaa oli käytetty myöhemmin hyväksi ja omakin fiilis parani eteenpäin lukiessa.

Kirjassa esitellään Tokiota (ja Japania) lähiö kerrallaan. Kirjailija on valinnut muutaman suurkaupungin metropysäkeistä ja lähestyy entistä kotikaupunkiaan niiden kautta. Karviainenhan on YLEn uutisten ulkomaantoimittaja ja koulutukseltaan japanologi, joten tietoa kirjailijalla riittää. Tokiossa seikkaillessa tutuksi kävivät niin geishat, samurait kuin sumopainijatkin. Ruokakulttuuriin kuuluu paljon muutakin kuin vihreä tee ja sushi - mutta mitä? Kirjan luettuani ymmärrän myös paremmin japanilaisten toimistotyöntekijöiden työrytmiä ja millainen tausta ilmiöllä on. Kaiken kaikkiaan aikaisempi tietoni maasta syveni ja opin ison kasan uutta.

Tokioon matkustaessa kirjasta voisi olla kovastikin iloa (varsinkin ihan matkalla mukana), mutta pelkästään nojatuolimatkalle olisin toivonut vetävämpää otetta.

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Jääkaksoset

S.K. Tremayne
2015 suom. 2016
349 s./Otava


Törmäsin tähän kirjaan useaan otteeseen, kun blogikollegat listasivat syksyn 2016 must read -kirjoja. Itse en tänä vuonna selaillut kustantajien luetteloita, vaan laitoin muutaman kirjan muistiin juurikin kollegoiden listoilta. Lopultahan Jääkaksoset taisi saada aika huonoja arvioita osakseen, mutta silti jokin kirjassa kutkutti ja päätin antaa sille kaikesta huolimatta mahdollisuuden.

Moorcroftin perhe muuttaa Skotlantiin syrjäiselle majakkasaarelle pakoon heitä kohdannutta tragediaa. On kulunut vuosi siitä kun toinen perheen identtisistä kaksostytöistä kuoli tapaturmaisesti. Perheen äiti Sarah on vasta toipunut menetyksestä, kun eloonjäänyt tytär Kirstie väittää olevansa Lydia eli tytär joka kuoli. Entä jos äidin suosikki, Lydia, onkin hengissä? Ovatko perheen vanhemmat voineet erehtyä kuolinpäivänä näin pahasti?

Tremaynen jännäri oli viihdyttävä, tunnelmakin oli kohdallaan. Tarina piti otteessaan ja olin ihan loppuun asti kiinnostunut siitä miten henkilöiden vielä käy ja kumpi kaksosista oikeasti on hengissä. Tarinan loppu olikin mielestäni onnistunut, tuttu kauhuelokuvien maailmasta.

Pienet epäloogisuudet vaivasivat myös tätä jännäriä - jännitysgenren perussynti. Kirjan imusta riippuu miten paljon epäloogisuudet lopulta haittaavat lukukokemusta. Jääkaksosissa vaivasi vanhempien halu lakaista kaiken maton alle piiloon. Aika hämmentävää, että oman lapsen mielenterveyden häilymistä katsoisi tuolla tavalla läpi sormien. Luulisi, että jos lapsi toistuvasti kertoisu olevansa kuollut kaksoissiskonsa niin edes kerran juttelisi asian läpi oikein kunnolla lapsen kanssa.

Jääkaksoset osoittautui kivaksi syysmyrskyjännäriksi, mutta pientä pettymystäkin oli ilmassa. Olen ehkä nähnyt niin monta demonilapsielokuvaa, että oletin kaksostarinassa olevan jotain oikein kamalaa, mutta kaikki oli lopulta melko arkipäiväistä. Tietenkin uskottavampaa näin.

torstai 27. lokakuuta 2016

Nuoren naisen opas

Alexa Dagmar
2016
144 s./No Tofu Publishing


Olen seurannut Alexan lifestyle-blogia vuoden päivät ja toki olin heti innokas tarttumaan bloggaajan uunituoreeseen kirjaankin. Hyväksyin jo etukäteen sen mahdollisuuden, etten kolmekymppisenä lukijana olisi kirjan ensisijaista kohdeyleisöä, mutta toivoin kuitenkin saavani aimo annoksen inspiraatiota kauniimpaan arkeen ja onneksi näin kävi. Tyylikkäästi toteutetun kirjan parissa oli mukava viivähtää muiden lukukokemusten välillä.

Kirja on jaoteltu seitsemään osaan, eli tyyliasiat, kauneus, arjen kuviot, sisustus, juhlinta, rakkaus ja oman tien löytäminen saivat kaikki omat osionsa. Viihdyin itse parhaiten tyyliin ja arjen hyvinvointiin liittyvillä sivuilla. Kauneudenhoidosta on tiettyyn pisteeseen asti ihan mielenkiintoista lukea, mutta koska omat päivittäiset tuotteeni ovat lähinnä kosteusvoiteet, ripsiväri, kulmakynä ja kynsilakat niin ihan omakseni en aihetta kokenut. Ikäeromme kirjoittajan kanssa puolestaan korostuu juurikin rakkauteen ja oman tien löytämiseen liittyvissä osioissa. Toki rakkaus ja suhde omaan itseensä ovat universaaleja asioita, jotka eivät katso paikkaa tai aikaa tai ikää, mutta kun on ihan sinut itsensä kanssa niin ehkä juuri tästä kirjasta en saanut ammennettua mitään uutta sisältöä näihin asioihin.

Nuoren naisen opas on varmasti ihana lahjakirja nuorelle naiselle, joka on kiinnostunut arjen estetiikasta. Kirjasta saa käytännönläheisiä vinkkejä miten tehdä kestävämpiä hankintoja kaiken kertakulutushysterian keskellä ja miten elää terveellisemmin. Opas on kiva lukukokemus varsinkin, jos aiheisiin ei ole aikaisemmin törmännyt muiden kirjojen muodossa. Osaisin myös kuvitella, että vähän lukevalle nuorelle tämä on myös kiinnostava hankinta.

Olen kahlannut itse sen verran monta tyyliä ja hyvää arkea käsittelevää kirjaa, että siinä mielessä Alexan kirjalla ei ollut minulle niin paljon annettavaa. Alexan tyyli ja kotikin ovat jo tuttuja juttuja blogista. Ahaa-elämyksiä koin kuitenkin tyyliosuudessa esiteltyjä vaatekuitutietoja lukiessani. Tästä eteenpäin teen harkitumpia ostoksia vaatekaupoissa juurikin Alexan oppeja hyödyntämällä. Treenivinkeistä poimin myös muutaman liikkeen jatkoksi lihaskuntoohjelmaani, jonka alkuperäisetkin liikkeet ovat suureksi osaksi Alexan blogista poimittuja.

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Mustat enkelit

Karleen Koen
2006 suom. 2007
653 s./Otava


Mustat enkelit on mahdollisesti pisimpään lukulistallani roikkunut kirja. Opiskelin kymmenen vuotta sitten kirjastolinjalla ja luokkakaverini Noora luki tuolloin kirjan ja suositteli sitä. On mielenkiintoista miten jotkut kirjat vain jäävät mieleen kummittelemaan - sillä jos jotain olen vuosien aikana saanut niin lukusuosituksia. Opiskeluajoilta on peräisin myös rakkauteni Lumikukka ja salainen viuhka -nimiseen kirjaan, jota Hannele suositteli erittäin painokkaasti. Anitaa puolestaan kiehtoi Jose Saramago ja portugalilaisen kirjailijan teoksia on tullutkin luettua useampi menneinä vuosina. Koen 1600-luvun leppoisan petollisesta hovielämästä kertova kirja on kuitenkin odottanut lukuhetkeään, liekö syynä tiiliskivimäinen olemus, joka aina jostain syystä ensisijaisesti jännittää minua. Tiesin kuitenkin kirjan olevan sellainen, jonka kirjoittaisin lukulistalle aina uudestaan ja uudestaan, joten olihan se jo aika tarttua siihen! 

Lontoon hovissa kuohuu. Englannin rakastettu prinsessa Henrietta on kuollut Pariisissa, johon hän oli kuninkaallisten naimakauppojen myötä asettunut. Kuningas Kaarle on surun murtama menetettyään rakkaan sisarensa - varsinkin kun huhutaan myrkytyskuolemasta! Arkieläemä hovissa koostuu juoruilusta ja juonittelusta, irstailusta, shampanjasta ja juhlimisesta. Sodan uhka leijuu niin Englannin kuin Ranskankin päällä ja jokaisen on syytä miettiä tarkkaan, kehen voi luottaa ja kehen ei. Lukija pääsee kurkistamaan hovielämän kiemuroihin Alicen kautta, joka aikoinaan lähti Ranskaan prinsessa Henriettan hovineidoksi ja tämän kuoltua palasi takaisin Lontoon hoviin palvellakseen kuningatar Katariinaa.

Mietin jo lukemista aloitellessani, jospa nyt olisi hyvä kirjata henkilöhahmoja jonkinlaiseen mind mapiin, jotta lukeminen ei kärsisi laajasta henkilökaartista. Päätin kuitenkin olla tarttumatta kynään ja paperiin ja se oli ihan passeli päätös. Jokaisen henkilön titteli ei ehkä aina ollut muistissa ja sukulaisuussuhteet menivät välillä iloisesti sekaisin, mutta kärryillä pysyi ihan hyvin.

Äärettömän harvoin tulee luettua hovielämästä, elokuvia puolestaan muistan nähneeni useampiakin. Hovijuonitteluilla on taattua viihdearvoa, puvustus on silmiä hivelevän mahtipontista ja rakkauskin tuntuu aina olevan kiellettyä ja jotenkin väkevämpää kuin nykyään. Mustat enkelit oli kuitenkin todella toimiva mystistä hovielämää raottava kirja. Nautin ensisijaisesti historian havinasta ja mielenkiintoisesta ajankuvasta, mutta kepeä juonittelu ja nykyihmisen näkökulmasta aivan käsittämätön joutilaisuuteen perustuva elämäntapa pitivät otteessaan alusta lähtien.

Lopuksi jäin toki miettimään, miten paljon kirjassa oli esimerkiksi todellisia historiallisia henkilöhahmoja kuninkaiden lisäksi. Lukukokemuksen kirsikka kakun päällä olisi ollut, kun olisi jaksanut googlettaa jokaisen linnan ja tapahtumapaikan, jotka kirjassa mainittiin, sillä niin paljon todellista historiaa tarinaan kuitenkin sisältyi vaikka tarina itsessään taitaa olla ihan täysin fiktiota. On lähes käsittämätöntä, että joskus joku on todella asuttanut huoneita, jotka nykyään ovat vain osa museotoimintaa.

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Kuolema vieraalla maalla

Donna Leon
1997 suom. 1998
317 s./Otava


Kanaalista löytyy nuoren amerikkalaismiehen ruumis. Samoihin aikoihin teollisuudessa miljoonaomaisuuden tahkonneelta mieheltä varastetaan kolme hyvin arvokasta taulua. Brunetti aloittaa tutkimukset, jossa osallisena on niin mafia, Italian hallitus, Yhdysvaltojen armeija kuin Italian rikkaimpia henkilöitä. Jos jotain lopulta selviääkin niin saadaanko asianomaiset lukkojen taakse vai onko korruptio levinnyt jo liian laajalle?

Ihastuin loppukesästä lukemaani ensimmäiseen Guido Brunettista kertovan sarjan osaan niin, että halusin mahdollisimman pian jatkaa Venetsian maisemissa. Aluksi olin vähän pettynyt aloitellessani tätä sarjan toista osaa. Jotenkin armeija ja taidevarkaus eivät vakuuttaneet jännityskirjallisuuden aiheina. Tarina tuntuikin siis auttamatta liian pliisulta, mutta lopulta tunnelma vei voiton ja juoni lähti vetämään paremmin. Lopputulos siis ihan hyvä ja varmasti tulee jatkettua vielä Leonin matkassa.

Brunetti on todella miellyttävä henkilöhahmo, niin hämmästyttävän normaali keski-ikäinen mies ilman sen suurempia luurankoja kaapissa. Suorastaan virkistävä poikkeus kun vertaa muihin jännityskirjallisuuden päähenkilöihin. Venetsia puolestaan on niin kaukana omista kotimaisemista kuin olla voi, joten osa sarjan viehätystä on varmasti siinä, että pääsee näin koluamaan kauniin ja ainutlaatuisen kaupungin katuja ja kanaaleja.

perjantai 7. lokakuuta 2016

Salaisuuden kantaja

Kate Morton
2012 suom. 2016
666 s./Bazar


Lukeminen sujuu ilman takkuilua, mutta toista viikkoa minua vaivaa jonkinasteinen kirjoitustukos. Ei vain millään huvittaisi kirjoittaa riviäkään, mutta vielä enemmän ärsyttää ajatus siitä, että kirjan blogimerkintä jäisi roikkumaan hamaan tulevaisuuteen siispä muutama sananen lukukokemuksesta. Muistelisin, että blogihistoriani aikana en ole jättänyt kirjoittamatta kuin yhdestä kirjasta (Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa tms.) ja siitäkin kirjoittaminen vain jäi roikkumaan, lukukokemus oli ihan passeli.

Mortonin ensimmäinen kirja Paluu Rivertoniin oli todellinen napakymppi minulle. Hylätyssä puutarhassa oli selkeästi hetkensä, vaikka nykyaikaan keskityttiin mielestäni liikaa. Kaukaiset hetket puolestaan kutkutti vanhoista linnoista ja sukusalaisuuksista kiinnostunutta mieltäni kovastikin, vaikka vähän täyteen ahdattuhan kirja osittain oli. Salaisuuden kantajassa oli paljon hyvää ja lukukokemus oli oikein nautittava, mutta aikaisempiin kirjoihin verrattuna tässä oli vähemmän sitä jotain.

Nykyajassa seitsemänkymppinen näyttelijätärkuuluisuus Laurel alkaa selvittämään äitinsä menneisyyttä. Yhdeksänkymppisen äidin lähdön hetki on lähellä ja vanhin tyttäristä haluaa tietää mitä todella tapahtui hänen lapsuudenkodissaan eräänä kauniina kesäpäivänä 60-luvun alussa, kun Dorothy-äiti puukotti heidän kotipihalleen saapunutta tuntematonta miestä. Tarina vie Lontoon pommitusten vuosiin, Dorothyn nuoruudenmaisemiin. Kuka oli Jimmy ja miksi äiti ei koskaan kertonut rakkaasta ystävästään Vivienistä?

Salaisuuden kantaja tarjoaa tunnelmallisen lukukokemuksen ja hiukan modernimpaa Mortonia, jos näin voi sanoa. Olen itse enemmän hämärän menneisyyden ystäviä, jotenkin 40-luku ja sotavuodet tuntuivat liian läheisiltä, jotta olisin ihan täysin uppoutunut tarinan imuun, mutta joku toinen voi nauttia senkin edestä. Kaikki Mortonin kirjat lukeneena arvostin myös kirjan loppua, jossa matto vedetään lukijan alta, hyvä! Kirja sai muutenkin miettimään paljon perhesuhteita ja -salaisuuksia, joita varmaan jokaisella suvulla riittäisi, jos joku niitä jaksaisi alkaa penkomaan.

Nyt odottamaan seuraavaa Mortonin kirjaa.

maanantai 26. syyskuuta 2016

Jäätäviin korkeuksiin - Murhenäytelmä Mount Everestillä

Jon Krakauer
1997 suom. 1998
329 s./WSOY


Joskus hyvin harvoin käy niin mieletön tuuri, että kohtaa tarinan, josta tulee henkilökohtainen tavalla, jota on vaikea kuvailla. Tarinasta ei oikeastaan haluaisi edes kertoa kenellekään, on nimittäin melkein mahdotonta, että joku toinen olisi kokenut kyseisen tarinan juuri samalla tavalla kuin itse, niin että hän todella ymmärtäisi. Tällaisen lukukokemuksen minulle tarjosi Krakauerin Jäätäviin korkeuksiin. Edelliset kuukaudet olen ollut aivan käsittämättömän vihainen ihmisille, jotka ovat olleet kiipeilemässä 20 vuotta sitten Mount Everstillä. Kyllä, tämä on hyvin outoa.

Vuonna 1996 toukokuun alussa Everestin huippua tavoitteli useampikin retkikunta. Moni pääsi toukokuun 10. päivä huipulle, mutta osa heistä joutui maksamaan siitä hengellään. Eloonjäämis-taistelu alkoi, kun myrsky yllätti alaspäin kapuavat kiipeilijät. Loppu on Mount Everestin historiaa.

Oikeastaan törmäsin tarinaan ensin elokuvasovituksen muodossa, kun siskontyttöni lainasi minulle Everest -leffan kehuen pätkää kovasti. Katsottiin se mökillä sadepäivänä, ja vaikka jouduimme keskeyttämään katselun useita kertoja (koska vauva) ja jouduimme katsomaan elokuvan ilman tekstityksiä (koska hävinnyt kaukosäädin), tositapahtumiin perustuva tarina meni ihon alle. En yleensä pyöri netissä mökillä, mutta elokuva teki tosiaan sen verran suuren vaikutuksen, että heti oli googletettava kaikkea mahdollista vuoden 1996 tragediaan liittyen. Samalla selvisi, että hengissä selvinnyt toimittaja Jon Krakauer on kirjoittanut kokemuksistaan kirjan eli ei kun kirjastoon heti kun palasimme kaupunkiin.

Luin kirjan jo useita viikkoja sitten, mutta lukukokemuksesta on todella vaikea kirjoittaa. Ensinnäkin tarinasta muodostui lopulta niin henkilökohtainen, ettei sitä oikeastaan edes haluaisi jakaa kenenkään kanssa. Toisaalta se herätti niin paljon ajatuksia niin monista eri asioista, etten edes jaksaisi alkaa läpikäymään sitä tunnemyrskyä, jonka kourissa elin kun olin katsonut elokuvan ensimmäisen kerran ja jälleen kun olin lukenut kirjan ja vielä kun olin katsonut elokuvan toisen kerran (tekstityksen kera).

Suosittelen Jäätäviin korkeuksiin kirjaa kaikille, jotka ovat kiinnostuneita seikkailukirjallisuudesta. Kirja on mielestäni vetävästi kirjoitettu ja avaa kiipeilyonnettomuuden taustoja hyvin. En kuitenkaan usko, että kovin moni pääsee ihan näin... hmmm... korkeisiin sfääreihin kirjan kanssa, tämä tuntuu vähän sellaiselta once in a lifetime -tyyppiseltä kokemukselta.

torstai 22. syyskuuta 2016

The Voyage of the Dawn Treader & Last Battle

C.S. Lewis
1952 ja 1952
216 s. ja 172 s./Collier Books ja Lions



Caspianin matka maailman ääriin -kirjassa Prinssi Caspian uskottuine miehineen lähtee kauas merelle löytääkseen seitsemän kadonnutta lordia. Myös Lucy ja Edmund päätyvät laivalle ärsyttävän serkkupoikansa kanssa. Merimatkan aikana peloton joukko kohtaa monenmoisia vaaroja ja päätyy mielenkiintoisiin paikkoihin.

Viimeinen taistelu -kirja puolestaan on sarjan viimeinen osa. Paha hivuttautuu Narniaan, kun ilkeä apina näkee tilaisuutensa hallita maata Aslanin nimissä. Pian kalormenilaiset sotilaat ovat valloittaneet Narnian ja puhuvia eläimiä uhkaa kamala kohtalo alistettuina työjuhtina. Lopulta oikea Aslan ilmestyy ja kutsuu Aslanin maahan kaikki häneen uskovat. Olin yllättynyt miten raaka viimeinen osa oli, se tuntui paljon vanhemmille lapsille suunnatulta kun vertaa muihin sarjan tarinoihin.

Voi pojat, ikiaikainen urakkani sarjan parissa on viimein tullut päätökseensä. Rehellisyyden nimissä en lukenut Hopeista tuolia, koska minulla ei ollut kyseisestä osaa, mutta mielestäni ihan reilu peli näin:D Veikkaisin kuitenkin, että tulen joskus sarjan lukemaan uudelleen tyttäreni kanssa, joten tarina tulee minulle vielä varmasti tutuksi.

Kokonaisuutena Narnian tarinat on ollut todella tasalaatuinen. Mikään osa ei ole tuntunut täyteosalta ja jokainen seikkailu on osoittautunut sopivasti erilaiseksi muihin verrattuna ja yllättäviä käänteitä on riittänyt. Siinä mielessä suosikkiosaa onkin hankala sanoa (jos Velhoa ja Leijonaa ei oteta laskuun, sillä se on yksi suosikeistani fantasiaelokuvista).

Narnian tarinoissa painottuva kristinusko ei ole aikaisemmin häirinnyt lukukokemusta. Aikaisemmin olen jopa vähän harmitellut, ettei mikään hahmo ikinä voi toimia niin kuin Jeesus ilman, että kirja tuomitaan kristinuskoa levittäväksi. Nyt täytyy kyllä myöntää, että meriseikkailu loppui niin räikeään kristinuskon ihannointiin, että sitä oli mahdoton sivuuttaa. Viimeinen taistelu päättyi myös vahvasti kristinuskon oppeja mukaillen.




tiistai 20. syyskuuta 2016

Eläinten vallankumous

George Orwell
1945 suom. 1969
126 s./WSOY


Kävin edellisellä viikolla useampaan otteeseen Helsingissä ja kaipasin junamatkoille jotain ohuempaa pokkaria välipalakirjaksi. Näin ollen olikin hyvä hetki tutustua Orwellin satiiriin, joka löytyy myös 50 mieskirjailijan kirjaa -listaltani.

Luin kirjailijan hyvin aikaa kestäneen dystopian Vuonna 1984 muutama vuosi takaperin ja se veti hienosti vertoja tämän päivän vastaaville tarinoille. Aikapäiviä sitten kirjoitettu kirja tosissaan oli yllättävän moderni niin kieleltään kuin teemoiltaankin. Silti vähän hampaita kiristellen tartuin Eläinten vallankumoukseen, kai se on niin syvälle mieleen kirjoitettu, että vanhemmat kirjat olisivat aina jotenkin raskaita lukea.

Kartano-niminen maatila vaihtaa nimensä Eläintilaksi, kun sen elikot eräänä päivänä heittäytyvät vallankumouksen tuulien vietäväksi ja ajavat ihmiset pois tilaltaan. Hetken hurmassa kirjoitetaan myös seitsemän käskyä, joiden mukaan eläinten tulee tästä eteenpäin elää: ei veljeillä kaksijalkaisten kanssa, ei tapeta muita eläimiä, ei juoda alkoholia, ei käytetä vaatteita, ei nukuta sängyissä jne. Vuodet vierivät ja eläimet saavat huomata olevansa sikojen ja heidän henkivartijakoiriensa tiukassa otteessa ja seitsemän käskyäkin muuttavat muotoaan sen mukaan miten se sopii sikojen kulloiseenkin suunnitelmaan. On selvää, etteivät kaikki eläimet lopulta olekaan yhdenveroisia.

Eläinten vallankumousta on helppo suositella jokaiselle. Varsinkin he, jotka haluaisivat lukea enemmän klassikoita, mutta eivät ole kiinnostuneita tiiliskiviromaaneista - tästä on helppo aloittaa! Teemakin on mielenkiintoinen yhdistelmä kepeyttä ja painavaa asiaa. Todella nautittava pikkuopus, melkein sormet jo syyhysivät kirjoittaa syväluotaava kirjaessee äidinkielen tunnille:D Tosin näillä tuoreilla äitiysaivoilla sellaista en saisi kyllä aikaiseksi, mutta onneksi kirjasta pystyi nauttimaan kevyemmälläkin otteella ja jättää vallankäytön syvällisemmän pohtimisen minimiin.

perjantai 16. syyskuuta 2016

Baltimoren sukuhaaran tragedia

Joël Dicker
2015 suom. 2016
554 s./Tammi


Olipa ilo lukea tämä kirja!

Pitkästä aikaa lukuromaani, jossa tarjoiltiin kaikkia rakastamiani elementtejä ystävyystarinoista sukusalaisuuksiin. Traagisista tapahtumista ammentavan juonivetoisen tarinan parissa ei voi kuin viihtyä.

Kirjailija Marcus Goldman päättää kirjoittaa kirjan rakkaudestaan Baltimoren serkkuja ja heidän perhettään kohtaan. Nuoruusvuodet kuluvat onnellisissa merkeissä varakkaan serkkuperheen luona, jonne Marcus on aina ollut tervetullut. Lopulta kohtalo kuitenkin puuttuu peliin ja ennen niin menestyneet Baltimoren Goldmanit tulevat tiensä päähän.

Huomasin, että lukufiilikseni muistutti kovasti aikaisempia kokemuksiani John Irvingin kanssa. Tietenkin täytyy unohtaa yhtälöstä Irvingin tavaramerkit kuten paini, karhu, kokeneet vanhemmat naiset ja Wienin katukuva. Kuitenkin se mitä jää jäljelle kuten tarinan rönsyily ja pienet erikoiset yksityiskohdat päähenkilöiden elämässä ja se miten nuori mies etsii totuutta menneisyydestä...

Dickerin kirjoihin tulee varmasti tartuttua jatkossakin. Pakko kuitenkin huikata, että vähän ärsytti muuten erinomaisesti kudotussa tarinassa se, miten toistuvasti viitattiin tulevaan tragediaan, mutta lukija tietenkin joutui arvailemaan tragedian laatua viimeisille sivuille asti. Tietysti voi ajatella, että tehokeino on siinä mielessä hyvinkin onnistunut, että lukija todella ei malta olla laskematta kirjaa käsistään jotta kaikki selviäisi, mutta omaan makuuni ehkä liian yliampuvaa kuitenkin.

torstai 8. syyskuuta 2016

Shopaholic Abroad

Sophie Kinsella
2001
351 s./Black Swan


Kinsellan Himoshoppaaja-sarjan toinen osa päätyi luettavakseni 100 naiskirjailijan kirjaa -listan kautta, jota olen nyt kaluamassa loppuun. En voi sanoa olevani suuri chic lit -kirjallisuuden ystävä eikä ensimmäinen Himoshoppaaja nyt niin hyvä kirja ollut, että olisin riemusta kiljuen tarttunut jatko-osaan. Alun perin kirja päätyikin listalle puhtaasti englanninkielistä kirjallisuutta edustamaan (minulla sen pitää olla melko helppolukuista, että into pysyy yllä) ja halutessani tähän väliin lukea yhden englanninkielisen romaanin Shopaholic Abroad'iin oli helppo päätyä.

Juonikuviot ovat pääosin samanlaista koheltamista shoppaamisen ja maksuvaikeuksien suhteen kuin ensimmäisessäkin osassa. Tällä kertaa suurin osa kaupoissa pyörimisestä tapahtuu kuitenkin Lontoon sijaan New Yorkissa. Rebecca pistää luottokortit vinkumaan ja tyhjentää kauppoja toisensa jälkeen unohtaen muut suurkaupungin nähtävyydet. Lopulta kulutushysterialle on tietenkin tehtävä stoppi ja mietittävä miten korjata kaikki varallisuuteen ja ihmissuhteisiin liittyvät ongelmat.

Siinä mielessä Kinsellan sarja on todella kiinnostava, että olen itse todella tarkka rahankäyttäjä (vaikka esimerkiksi shoppailusta nautinkin) ja on suorastaan pulssia nostattavaa lukea miten joku muu saattaa pistää kirjaimellisesti haisemaan ajattelematta huomista. Harvoin jännityskirjallisuuskaan saa minua näin kananlihalle:D Varojensa yli eläminen on mielestäni todella tärkeä aihe ja vaikka paljon hyviä artikkeleita saa luettua lehdistä harva se viikko, on hienoa, että aiheesta löytyy kaunokirjallisuuttakin. Rebecca on aika hassu päähenkilö muutenkin, mutta rivien välistä on löydettävissä ihan asiaakin.

En oikein tiedä tulenko lukemaan vielä jatko-osiakin tälle kirjalle. Ainakin Himoshoppaajan vauva ja Minishoppaja kiinnostaisi ihan tämän nykyisen elämäntilanteen takia, mutta toisaalta en tiedä onko sarjalla enää hirveästi annettavaa, jos joka kirjassa ensin pistetään tili punaiselle ja lopulta myydään omaisuus, jotta päästään veloista eroon... Mutta jos Rebecca oikeasti kehittyy rahankäytössä niin aiheesta voisi olla kiva lukea lisää.



keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Aamusateen maa

Saima Harmaja
toimitettu 1988
126 s./Kirjapaja Helsinki


Viimeisiä kirjoja viedään mitä tulee 100 naiskirjailijan kirjaa -listaan. Muistan, kun muutama vuosi takaperin pidin runoviikon eli luin mahdollisimman monta erilaista runokirjaa ja yhdessä kotimaisen runouden kokoelmassa oli muutama Harmajan runo ja vaikutuin. Kokemuksen myötä laitoin Harmajan lukulistalle ja vaikka kirjaan tarttuminen jäi ihan loppumetreille niin ihan mielelläni kokoelmaan tartuin.

No, pakko myöntää, että tällä kertaa Harmajan runot eivät iskeneet sitten yhtään. Aikaisemmin lukemaani kokoelmaan oli ehkä sitten sattunut valikoitumaan juuri ne minua puhuttelevat runot, mutta nyt en kyllä yhtään päässyt samalle aaltopituudelle nuorena kuolleen runoilijan tuotannon kanssa.

Jumala ja uskonnollisuus on todella vahvasti läsnä, minun makuuni ihan liikaa - enhän kuulu edes kirkkoon enää. Luonnon kuvaaminen on myös yksi Harmajan runouden kulmakivistä. Huomasin, että yllättävän moni runo kertoi inhokkivuodenajastani keväästä. Syksyisistä ja talvisista runoista yritin kovasti pitää, mutta mitään ei liikahtanut sisälläni. Myöskin vanhahtavat lauseet ja sanat tuntuivat oikein korostetusti hyppivän esiin tekstistä. Mutta, tulipahan luettua.

Lopuksi vielä ainoa runo, joka sykähdytti.


Armahdus
Keveät pilvet uivat
ylitse saaren sen.
Nurmella lempeällä
nukkuu ihminen.

Kaukana pauhaa meri,
mahtava, armoton -
joka sen ihmisen otti,
jonka oma se on.

Pieni ihminen itki,
purren hampaitaan.
Soutaen murtuvin sormin
suoraan kuolemaan.

Hyvä Jumala silloin
armahti vajoavaa.
Kantoi sylissänsä
saarelle vetten taa.

Keveinä saaren yli
pilvet liukua saa.
Uskollisesti pursi
rannalla odottaa.

perjantai 26. elokuuta 2016

Tunturihauta

Hjorth & Rosenfeldt
suom. 2013
473 s./Bazar


Pohjois-Ruotsissa vaeltamassa olleet ystävykset löytävät haudan, jossa on kuusi ruumista. Keskusrikospoliisin tutkintaryhmä Sebastian Bergmanin kera matkustavat paikan päälle tutkimaan tapausta. Tutkintaryhmän sisällä kuohuu tavalla jos toisellakin: Sebastian pyrkii lähestymään Vanjaa, joka puolestaan toivoo pääsevänsä opiskelemaan FBI:n oppiin. Ursula on eronnut miehestään, mutta ei silti halua vakavampaa suhdetta esimiehensä Torkelin kanssa. Billyn ja Vanjan ystävyyssuhde ei ole palannut entiselleen edellisen tutkinnan yhteydessä sanottujen sanojen takia, joten Billy tutustuu enemmän kuin mielellään Jenniferiin, joka on liittymässä ryhmään Vanjan korvaajana. Ja tässä vasta raapaistaan pintaa!

Huh! Tässä luetteloidessa tutkintaryhmän henkilökohtaisen elämän käänteitä alkaa kyllä vakavasti miettimään, että onkohan nyt tungettu yhteen tarinaan vähän liikaa kaikkea. Vastaus on kyllä. Murhatutkintaan liittyvät juonenpätkät pitävät otteessaan vaikka varsinaista jännitystä kirjasta on turha hakea. Kaikki mielenkiintoinen jää kuitenkin auttamatta kaikenlaisen draaman alle, joka on kyllä harmi.

Sinänsä hassu lukukokemus, että lukiessa pidin juonesta paljonkin ja se oli oikein viihdyttävä, mutta nyt myöhemmin miettiessäni kirjan tapahtumia minua lähinnä ketuttaa. Hurmaavaksikin kehuttu Sebastian Bergman ärsyttää - en osaa antaa tuumaakaan periksi ajatukselle, että hän on ihan ok, kunhan pinnan alle kurkistaa. Ja jotenkin murhatarina on lopulta hetkessä unohtunut, vaikka siinäkin oli jos jonkinlaista käännettä ja isoja paukkuja.

Vaan kyllä tästä toivutaan, Mykkä tyttö eli sarjan seuraava osa on jo varattuna kirjastosta ja sitä odotan kovasti, koska muistaakseni se on saanut paljon hyviä arvioita.

perjantai 19. elokuuta 2016

Kesäinen lukumaraton

Pakkasinpa alkuviikosta mökille mukaan pienen pinon kirjoja ja lähdin varovaisesti suunnittelemaan lukumaratonia vauva-arjen keskelle. Lukuisat 24 tuntia menivät jopa ennakko-odotuksia paremmin! Tietenkään sivumäärä ei päätä huimaa, mutta uusi tyyli, jota lähdin kokeilemaan tuotti tuloksia ja nautin lukemisesta ihan mielettömästi. Lisäksi reissuntäyteisen alku- ja keskiloman väsymys karisi, kun sain keskittyä ensisijaisesti lukemiseen. Tällä kertaa luin ihan siekailematta kirjoja sekaisin, aikaisemmilla kerroilla olen lukenut kirjan kerrallaan ja vaihtelu todella virkisti.


15:00 aloitus


15:45 luettu 30 sivua
Aloitin Adicien Huominen on liian kaukana -kirjan Ykkösselli-novellilla. Karu tarina yliopistoperheestä, jonka poikaa syytetään jengisotiin osallistumisesta. Korruptiota on niin vaikea ymmärtää pohjoismaalaisena. Adichieen on hieman ristiriitaiset tunteet. Kirjailijana hän on toki ansainnut kaiken saamansa suitsutuksen - hän on mielettömän taitava tarinankertoja. Nigerian arkipäiväiset kamaluudet ovat vain niin masentavaa luettavaa, että on todella vaikea saada oma asenne kohdilleen niin, että hänen teoksiinsa olisi "kiva" tarttua.


15:55 luettu 42 sivua
Luin muutamia runoja Palanderin esikoisrunokokoelmasta Maa muistaa matkustajan. Ei ole minusta oikein runojen lukijaksi, vaikka toistuvasti yritän. Kaikki sanat ja lauseetkin ovat itsessään ihan ymmärrettäviä ja usein saan ehkä kokonaisuudestakin jotenkin kiinni, mutta tunnelmasta en saa otetta sitten millään. J mietin ehkä ihan liikaa mitä runo tarkoittaa ilman, että antaisin vain mennä.


16:05 luettu 57 sivua
Aloitin Druckermanin Bébé päivä päivältä ja jo johdannon jälkeen olen innoissani. Toivonkin lukevani useita hyviä lapsenkasvatusperiaatteita kevyessä muodossa. Ihanteellista tietenkin olisi, että huomaisin toteuttavani jo useampaa (maalaisjärjen)periaatetta, jota myös ranskalaiseksi kasvatustavaksi sanotaan.


16:50 luettu 114 sivua
Kyllä! Todella hyvää vertaistukea asioista, joita on jo itsekin kelaillut ja miettinyt mikä meidän kasvatusperiaate olisi. Ruoan ja sosiaalisten taitojen suhteen Bébé päivä päivältä antaa tosi hyviä esimerkkejä. Ja niin kuin kirjassa muistutetaan, vauvat on älykkäitä, sen olen uudelleen ja uudelleen vähän hämmentyneenäkin pannut merkille edellisten yhdeksän kuukauden aikana. Lässyttämistä pitäisi kyllä vähän vähentää, vaikka se meidän perheessä onkin ehkä enemmän sellaista huumoripainoitteista, mutta vauvalle tekisi varmasti ihan hyvää kuulla enemmänkin äidin normaalia ääntä:D


17:10 luettu 124 sivua
Jatkoin runojen lukemista. Sen sijaan, että pystyisin heittäytymään runojen vietäväksi ja kokea jotain vähän mystistä huomaan kelailevani esimerkiksi sitä miten paljon luonnosta kirjoittavat runoilijat mahtavat liikkua luonnon keskellä... Ja samalla soimaan itseäni, kun nytkin kökin metsän keskellä ja pari päivää sitten tehtiin kävelyretki Aulangon näköalatornin mailla ja silti runojen luonto "ei tule minuun".


17:45 luettu 147 sivua
Luin toisen Adichien novellin Jäljennös.  Rikkaan miehen vaimo on päätynyt lapsineen asumaan Amerikkaan ja mies asuu edelleen suuren osan vuodesta Nigeriassa. Nyt vaimo saa kuulla miehensä nuoresta rakastajattaresta. On aina yhtä jännittävää huomata miten jonkun ihmisen koko elämäntarinan pystyy mahduttamaan 20 sivuun niin, että lukijan mielenkiinto saadaan täysin tyydytetyksi eikä jää kaipaamaan kokonaista kirjaa, joka olisi omistettu esimerkiksi nyt tälle naiselle. Olen myös yllättynyt miten onnellisesti kaksi novellia on päättynyt, vaikka ongelmia päähenkilöillä on piisannut.


18:25 luettu 167 sivua
Jatkoin taas runoilla. Olen koko ajan enemmän pihalla. Kyllä se vain on niin, että minun kannattaa pysytellä helpommissa runoissa. Muuten lukumaraton on edennyt oikein hyvin, kisaväsymystä ei ole lainkaan eli tällainen poukkoileva lukemistyyli sopii paremmin kuin hyvin.


19:55 luettu 241 sivua
Luin loppuu Bébé päivä päivältä loppuun. Kirjasta jäi ehkä päällimmäisenä hyvä fiilis ja tunne siitä, että kasvatus on paljon omissakin käsissä eikä se jotenkin mystisesti vain mene niin kuin sattuu menemään. Määrätietoisesti kohti omia prioriteetteja ja niissä vähemmän tärkeissä sitten joustoa. Ja vau, ranskalaisten päiväkotilaisten ruoka-annokset ovat kyllä herkullisen kuuloisia!


20:10 luettu 257 sivua
Luin loppuun Maa muistaa matkustajan -runokokoelman. Yleensä runoja luettuaan on jotenkin ylevä olo, mutta nyt olen kyllä vain hämmentynyt - niin kaukana kävin mukavuusalueeltani. Välillä oikein päähän sattui kun yritin oikein pohtimalla pohtia mitä joku runoista tarkoittaa ja ei vain avautunut.


21:35 luettu 293 sivua
Pari novellia tähän väliin eli Yksityisasia ja Aave. Sotaa, rauhattomuuksia ja epävarmuutta. Raskaita aiheita, mutta Adichien ote on kuitenkin ihanan arkipäiväinen ja saa lukijan näkemään koko elämän kirjon eikä vain niitä huonoja puolia. Loppuilta vedetään kuitenkin kevyemmissä merkeissä!


22.35 luettu 341 sivua
Äh, Asterix ja Kleopatra ei ollut kummoinen. Kyseinen sarjakuvateoshan löytyy ihan Tuhat vuotta sata kirjaa -kirjalistaukselta - on vähän jännä juttu. Tähän väliin ihan ok välipalakirja, mutta ei tästä oikein käteenkään mitään jäänyt. Historialliset faktatkin on mielestäni hauskemmin ujutettu tarinaan ihan Aku Ankassakin. Muutama piirros veti suupielet ylöspäin, mutta esimerkiksi Asterixin ja Obelixin sanailu oli melko laimeaa.


23:55 luettu 400 sivua
Tähän on hyvä pistää paussi ja suunnata yöunille. Aloittelin takkatulen ääressä Ääliö ulkomailla -kirjaa ja join samalla kaakaota kermavaahdolla - tämä se vasta on elämää! Kirja tosin on ollut aika iso pettymys, jotenkin todella tekemällä tehtyä huumoria. Toivon matkakuvailujen pelastavan lukukokemuksen sillä tässä seikkaillaan kuitenkin maailman 7 nykyisellä ihmeellä.


10:25 luettu 415 sivua
Jatkoin aamiaista syödessäni Ääliön matkakokemuksien parissa. Nyt kun olen lukenut tarinat kahdella ihmeellä käymisestä alan hahmottamaan kirjan heikkoja puolia. Ensinnäkin tarinat ovat tainneet ensin olla tv-sarjan osia ja seikkailusta on tehty lisäksi tämä kirja. Näin ollen kirjaan on tungettu (liian) paljon tuottajien ja ohjaajan ja kameramiesten kanssa käytyä sananvaihtoa, jotka eivät mielestäni tuo kirjaan mitään lisäsisältöä muuten kuin sivujen muodossa.


12:40 luettu 496 sivua
Hmm. Ääliö ulkomailla on varmaan rakennettu vetoamaan ns. Byggmax-miehiin, ja Karl itse on ehkä tv-sarjassa karismaattinen, mutta se ei kyllä välity kirjan sivuille. Ruikuttava aikuinen mies kun ei vain naurata. Ehkä käännöksessä häviää (iso) osa Karlin ja kirjan viehätysvoimasta.


13:45 luettu 521 sivua
Vielä yksi novelli Adichielta eli Viime viikon maanantaina. Tällä kertaa maahanmuuttajanäkökulmaa Amerikasta. Nyt vielä loppurutistus, viimeinen tunti starttaa ja vietän sen Ääliön kanssa.


14:30 luettu 557 sivua
Nyt se kisaväsymys sitten yllättäen iski ja lopettelin puoli tuntia etuajassa. Olin jo niin tyytyväinen muutenkin sivusaldooni, että reteästi lähdin muihin hommiin. Nyt on sielu levännyt. Aiemmilla lukumaratoneilla olen lukenut korkeintaan 800 sivua, joten vauva-arjen keskellä hitaalle lukijalle 557 sivua oli ihan passeli. Joskus taas uudelleen!


Lukumaratonilla luin kokonaan
Riikka Palander: Maa muistaa matkustajan 2010
58 sivua/Sanasto


Pamela Druckerman: Bébé päivä päivältä 2013 suom. 2014
146 sivua/Siltala


R. Goscinny: Asterix ja Kleopatra 1965 suom. 1969
48 sivua/ Egmont Kustannus


Ja osittain (ja myöhemmin loppuun)
Karl Pilkington: Ääliö ulkomailla 2010 suom. 2013
278 sivua/Pen & Paper


Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana 2011 suom. 2012
261 sivua/Otava



sunnuntai 14. elokuuta 2016

Äitikortti - Kirjoituksia lisääntymisestä

Anu Silfverberg
2013
250 s./Teos


Esseekokoelman lukeminen sattui juuri sopivaan saumaan, uskon ma. Toisaalta kirjaa olisi ollut hauska lukea raskausaikanakin tai juuri lapsen synnyttyä, sillä esseet etenevät aikajärjestyksessä elämästä ilman lapsia haaveeseen omasta lapsesta, raskaudesta odotusajan läpi synnytykseen ja aikaan vastasyntyneen lapsen kanssa. Kirjoituskokoelma ei kuitenkaan ole kasvatusopas, joten siinä mielessä lukemisen ajankohdalla ei ole väliä. Ainakin nyt oma aivotoiminta on sen verran vahvalla pohjalla, että Silfverbergin napakoista ja hengeltään hyvin akateemisista teksteistä sai paljon ajattelemisen aihetta ja asioita ehti pysähtyä pohtimaan paremmin.

Kirjan takakansitekstin lauseet tiivistävät hyvin kirjan sisältöä: "Miksi vanhemmuus on äärimmilleen latautunutta juuri nyt? Miksi ekovanhemmat ajavat naisten kotiorjuutta? Miten välttää suistumasta Äitiyden Mustaan Aukkoon? Miksi tytöille aina valehdellaan seksistä? Kirja esittää myös väitteitä: Lasten saaminen ei muuta ihmistä. Äitiys ei ole ammatti. On ainoastaan itsekkäistä syitä hankkia lapsia." Kunnon kirjabloggaaja olisi jaksanut selailla kirjaa vielä läpi uudelleen ja etsiä nasevimmat kohdat ihan teksteistä, mutta nyt elämä on liian lyhyt siihen. Ylipäätään kirja olisi hyvä olla ihan omana, jotta tekstiä olisi voinut huoletta alleviivata, vaan kirjastonkirjaan en moista tietenkään tee.

Lukukokemuksessa parasta oli se, että tekstien parissa päätyi ajattelemaan paljon syvällisemmin ja perusteellisemmin erilaisia vanhemmuuteen liittyviä asioita. Vastaan tuli ajatuksia, joita itsekin on matkan varrella kelaillut, mutta myös sellaisia, joille ei ole suonut ajatustakaan. Joistain asioista on kevyesti ajatellut alun perin toisin, mutta nyt kirjan tekstit antoivatkin hyviä vasta-argumentteja ja omat mielipiteet saivat vähän tuuletusta. En tietenkään lukenut Äitikorttia kuin Suurta Totuuksien Kirjaa, mutta todella hyviä pointteja Silfverberg kirjoituksissaan esittää.

Suosittelen kirjaa varsinkin muillekin vanhemmille, jotka ovat kyllästyneet Vauva-lehtien artikkeleihin, hauskan kepeisiin kasvatusoppaisiin tai ronskin puheen äitikirjoihin. Tämä tarjoaa uutta ajateltavaa, lupaan sen. Toki kirja on antoisa muillekin, minä olisin viihtynyt tämän parissa ennen lastakin.

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Kulttuuriviipaleita

Kingiä, kahvia ja empatiaa -blogissa oli muutama viikko sitten hauskasti asiaa kulttuurista. Minäkin tartun haasteeseen ja heitän ilmoille muutamia kokemuksistani. Toteutan haasteen mystisellä Menneisyys, nykyisyys, tulevaisuus -teemalla.


Kirjoista
Menneisyys - Kirjahyllyssä odottaa muutama uudelleenlukua odottava teos nuoruudesta. Nancy ravisutteli aikoinaan kovastikin ja Kallion Tyypit oli hauska. Brasmen Henkäys pitäisi myös lukea uudelleen.
Nykyisyys - Ihan pian, muutaman viikon sisällä, aion kokeilla miltä tuntuu lukumaraton vauvataloudessa. Kirjapinossa on sarjakuvaa, runoja, kevyt kasvatusopas, novellikokoelma ja nojatuolimatka maailmalle. Tätä projektia fiilistelen jo nyt ajatuksentasolla!
Tulevaisuus - Odotan kovasti aikaa, jolloin iltasadut alkavat olla osa jokapäiväistä elämää. Meillä on kaapissa iso kasa todella hyväkuntoisina säilyneitä lastenkirjojani ja oikein sormet syyhyää, että niihin pääsee käsiksi. Ihanaa, kun joku päivä tärkeän harrastuksen saa jakaa pienen ihmisen kanssa.

Elokuvista
Menneisyys - Mies katsoi mökillä vanhoja VHS-leffoja ja silmäilin puolihuolimattomasti leffaa ysärileffaa Pienet sotilaat. Kirsten Dunst on kyllä älyttömän hyvä näyttelijä ollut jo hyvin nuorena, edelleenkin pyrin katsomaan hänen tuotantoaan, mutta varsinkin teininä hän oli yksi suosikeistani. Kuvanlaatu oli kyllä aivan uskomattoman huono. Miten sitä onkin joskus voinut tiirailla niin epätarkkaa kuvaa ilman mitään ongelmaa!
Nykyisyys - Katsoin juuri Kesäkaverit -leffan, joka sijoittuu Hankoon. En oikein kestä kotimaisten leffojen jäätävää dialogia, mutta tämä oli yllättävän freessi kaikin puolin. Myöskin tyttökolmikon sekopäisyys oli saatu siirrettyä valkokankaalle ihanan aidosti. Elokuvaa ei olisi varmaan tullut muuten katsottuakaan, mutta reissattiin tänä kesänä Hankoon, niin oli kiva päästä tiirailemaan tuttuja maisemia - ja niitähän riitti!
Tulevaisuus - Äitiyslomalla oli tarkoitus vuokrata Film Townista vaikka miten paljon uutuusleffoja, mutta se on jotenkin jäänyt. Toivottavasti tämäkin idea vielä pääsee toteutukseen synkkinä syksyiltoina. Sen sijaan olen pyrkinyt tyhjentämään Elisa Viihteen tallennusboksia ja ihan hyvin leffapaljous on pienentynyt vuoden aikana. Tarkoitus siis tyhjentää edelleen sitä seuraavan vuoden ajan. Tulossa katseluun mm. Morsianten sota, Suljettu saari, Sauna ja Working Girl. Ja kymmeniä muita.

Musiikista
Menneisyys - Pidin Hansonista vuonna 97. Tämä poikabändirakkaus on jäänyt (liian) hyvin mieleen monille tutuille, sillä saan vuosittain useaan otteeseen jos jonkinlaista muistutusta bändistä tai linkkejä heidän uusiin kuulumisiinsa. Hämmentävää.
Nykyisyys - Kuunneltiin koko mökkimatka kotiin SMG:n uusinta Baabel-levyä. Ihanaa, että bändi lähti takaisin alkuperäiseen tyyliinsä, en koskaan oikein päässyt sinuiksi pyöräilevän Marjaanan tai banjosävelien kanssa. Ehdottomasti kylmiä väreitä menee aina biisistä Seitsemäs kerros ja se on saatava kuunnella täysiä.
Tulevaisuus - Olemme siitä harvinainen perhe, että ostamme musiikin vielä levyinä. Joulu- ja synttärilahjaksi tuli varsinainen levysaalis molemmille, mutta Anna Puun uusin jäi vielä uupumaan. Ehkäpä jompi kumpi saa sen tulevana jouluna lahjaksi... Tositv-sarjoja emme myöskään seuraa, mutta Vain elämää -sarjan uusin tuotantokausi kiinnostaa taas eikä vähiten Puun takia.

Lehdistä
Menneisyys - Rakastin pienenä lehtiä. Nalle Puh, Maailman vahvin nalle, Maija Mehiläinen, Koululainen, Barbie... You name it! Hevoshullut ja muutkin upposi, vaikka en ollut heppahullu. Samaa lehtifiilistelyä toivoisin tyttärenkin saavan osakseen, joten täytyy toivoa, että sellaisia kummallisuuksia kuin lastenlehdet on vielä olemassa muutaman vuoden päästä, jotta saadaan pikkuiselle oma lehtitilaus vetämään. On niin maagista saada omaa postia.
Nykyisyys - Mökkireissua ennen on aina päästävä kiertämään kirppikset lehtien varalta. Tällä kertaa mökkilukemiseksi päätyi uusin Mondo, Meidän perhe, pari Vauvaa, Kauneus ja terveys -lehden Treeni ja muutama sekalainen englanninkielinen muotilehti. Kotiin meille tulee vain viikonlopun Hesari ja Episodi.
Tulevaisuus - Haaveilen aina päivästä, jona alan lukemaan vakkaristi Mondoa ja Historia-lehteä. Ihanne-minällä olisi aina joku matka vetämässä, jota varten hankkia tietoa lehdistä ja varovainen kiinnostukseni historiasta saisi tuulta alleen lehden vaihtelevia artikkeleita lukien. En usko, että lehdet oikeasti menevät tilaukseen vielä aikapäiviin. Ehkä eläkkeellä?:D

Tv-sarjoista
Menneisyys - Tv-sarjasuosikkien suhteen mennyt on myös tulevaisuutta. On vaikea uskoa, että tulee päivä jolloin kyllästyisin Gilmoren tyttöihin, Buffyyn tai Sinkkuelämään. Niitä olen katsonut uudelleen ja uudelleen ja tämä tulee varmasti jatkumaan vuosikymmeniä.
Nykyisyys - Yksin olen katsellut aamiaisen aikoihin OC:tä Netflixistä. Aikoinaan katsoin sarjaa tv:stä yhden kauden verran ja nyt olen saanut tyydytettyä uteliaisuuteni sen suhteen miten kaikille hahmoille on käynyt. Jäljellä on enää viimeinen tuotantokausi ja kiinnostavan ensimmäisen kauden jälkeen en kyllä ihmettele, että katsojamäärät putosivat sillä aikamoista höttöähän jatko on ollut. Yhdessä olemme miehen kanssa katsoneet Shamelessia, mutta se on ollut kesätauolla meillä.
Tulevaisuus - Tyttöjen mökkireissulla sain vinonpinon vinkkejä siitä mitä kannattaisi seuraavaksi katsoa. Kaiken maailman rikos-, laki- ja politiikkasarjat kuulostavat kiinnostavilta, mutta valintaa on niiden väliltä niin vaikea tehdä, että en yhtään ihmettele, jos päädynkin katsomaan tyyliin Siskoni on noita -sarjaa seuraavaksi:D

tiistai 9. elokuuta 2016

Kuolema oopperassa

Donna Leon
1992 suom. 1997
272 s./ Otava


Yllätysihastuminen! Uusi jännärisuosikki! Venetsia, täältä tullaan!

Pari vuotta 100 naiskirjailijan kirjaa -listalla roikkunut Leonin kirja ei herättänyt kummoista lukuintoa edes hankittuani sen kirjastosta kesäkirjapinoni jatkeeksi. Totesin kuitenkin, että nyt on pakko antaa kirjailijalle mahdollisuus tai unohtaa koko tyyppi - ja kappas, tykästyinkin ihan täysillä!

Muutama sananen listoista vielä. Oletteko te muut lukeneet kirjoja ahkerasti noilta listoilta, joita tehtiin muutama vuosi takaperin oikein urakalla? Mulla on listat kulkeneet matkassa mukana hyvinkin aktiivisesti ja silti tuntuu, että ne ei ikinä tule päätökseensä. No, tätä vuotta pidemmälle en 100 naiskirjailijan kirjaa ja 50 mieskirjailijan kirjaa -listoja katsele! Eli niin sanotusti loppuspurtti meneillään ja mietintämyssy päässä, että mitkä kirjat haluan _ihanoikeasti_ lukea.

Kuolema oopperassa on Leonin ensimmäinen Guido Brunetti -jännäri. Siinä nimensä mukaisesti tapahtuu murha oopperatalolla kesken ensi-illan. Kuuluisa kapellimestari myrkytetään väliajalla ja Venetsian taidepiirit kohisevat! Komisario Brunetti haastattelee mestarin tunteneita ihmisiä ja saa pikku hiljaa selville millainen mies murhattu Wellauer oli.

Mistä sitten pidin Leonin tarinassa? Apua, mistä aloittaisin! Keski-ikäinen komisario Brunetti hoitaa työasiat tunnollisesti, mutta perhe tulee silti ensimmäisenä. Päähenkilö on suorastaan kirjan sydän ja hänestä puuttuu kaikki genren kliseiset piirteet ja toimintatavat - virkistävää! Venetsia ei ole koskaan oikeastaan ollut mielessäni seuraavaa matkakohdetta punnitessani, mutta Leonin Venetsia on kiehtovan monitasoinen ja rosoinen, todella kiinnostava ja tunnelmallinen! Myöskin tarinat murhan taustalla koskettivat.

Murha tarinassa on hyvinkin kesy, kun vertaa jo muutaman vuoden pinnalla olleisiin aika järkyttäviinkin murhatarinoihin. Pidin siitä, että kirja yllätti minut. En ole aikaisemmin kokenut olevani leppoisampien jännäreiden kohderyhmää, esimerkiksi McCall Smithin elämänmakuiset jännärit eivät jaksaneet pitää mielenkiintoani yllä niin, että jaksaisin vaivautua lukemaan lisää. Oletin Brunetti-sarjan luiskahtavan samaan kastiin, mutta liekö jonkinlainen tylsistyminen tullut osakseni liittyen rankempiin jännäreihin vai mitä on tapahtunut, mutta Leon kolahti.

Olen siinä pisteessä, että nyt haluaisin lukea koko sarjan ja saada selville pysyykö Brunettin ja hänen vaimonsa suhde yhtä tasapainoisena, liittyvätkö Paola-vaimon aatelisvanhemmat johonkin tulevaan tarinaan, mitä pariskunnan lapsista kehkeytyy ja miten Venetsia elää tässä kaikessa mukana.

Nyt lähden googlettamaan kuvia Venetsiasta, mökillä odotin vain, että pääsen kotiin koneen ääreen, että pääsen käsiksi kuvamateriaaleihin! Tämä on totaalinen hurahdus, tervetullut sellainen!:D

tiistai 2. elokuuta 2016

Valo valtameren yllä

M.L. Stedman
2012 suom. 2013
422s. / Karisto


Olipa intensiivinen lukukokemus! Varsinkin kirjan jälkimmäinen puolisko tuli ahmittua aika lailla sydän rinnassa takoen, ja tällainen käytös ei ole ollenkaan luonteenomaista minulle!

Stedmanin esikoisromaanissa tutustutaan nuoreen pariskuntaan, joka elää eristäytyneellä majakkasaarella Australian rannikolla. Isabel ja Tom ovat yrittäneet usean vuoden ajan saada lasta, mutta viimeinenkin raskaus on päättynyt huonosti. Kun pian tämän jälkeen rannalle ajautuu soutuvene, jossa ainoa eloonjäänyt on pieni vauva, päätös on tehtävä nopeasti: ilmoitetaanko tapahtuneesta rannikolle sillä riskillä, että mahdollisesti orvoksi jäänyt lapsi joutuu kurjiin oloihin lastenkotiin vai pidetäänkö lapsi ja kasvatetaan hänet rakastavassa kodissa meren tyrskyjen keskellä.

Valo valtameren yllä on ollut ilmestymisestään asti lukulistallani, mutta mitä enemmän aikaa ehti kulumaan, sitä enemmän alkoi tuntumaan, ettei kirjaan välttämättä tulisi koskaan tartuttuakaan. Onneksi kirja kuitenkin tuli vastaan kun etsin kesäkuukausiksi lukemista kirjastossa, en olisi halunnut missään nimessä jäädä ilman tätä lukukokemusta, varsinkin kun kesäksi ei ole lukupinossa kovinkaan monta lukuromaania.

Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että oma elämäntilanne saattaa vaikuttaa tarinan vetovoimaan enemmän tai vähemmän. Jonain muuna hetkenä Isabelin ja Tomin tarina olisi voinut vaikuttaa minusta liiankin dramaattiselta (vähän samaan tapaan kuin Kerro minulle jotain hyvää -elokuvasta on sanottu, että se on niiiin tehty itkettämään...), mutta nyt lukuromaanin teemat menivät ihon alle ja pääsin todella eläytymään äidinrakkauden koetuksiin unohtaen muun maailman. Ehdottomasti minulle yksi kirjavuoden kohokohdista.

torstai 28. heinäkuuta 2016

Unpopular bookish opinions -haaste

Rinkka ja nojatuoli ja Eniten kiinnostaa tie -blogeista haastettiin kertomaan inhokkikirjoista. Haasteella oli sääntöjä ja kaikenlaista, mutta itse vastailen vain tällä kertaa kysymyksiin enkä laita haastetta eteenpäin, sillä se tuntuu kiertäneen jo aika hyvin pitkin kirjablogimaailmaa.

1. Kirja tai kirjasarja, josta kaikki muut pitävät, mutta sinä et?
Muutama vuosi takaperin tuntui, että moni kirjablogimaailman hittikirja ei iskenyt yhtään, esimerkiksi Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi jätti kylmäksi.

2. Kirja tai kirjasarja, josta sinä pidät, mutta kukaan muu ei pidä?
Rubinin Onnellisuusprojekti on yksi viime vuosien tärkeimpiä kirjoja minulle, mutta en ole oikein muihin innostuneisiin törmännyt. Tosin syy ei taida olla se, että jengi olisi lukenut kirjan ja sitten ollut pitämättä siitä vaan jo kirjan self-help-tyylilaji karkottaa lukijoita.

3. Kolmiodraama, jossa päähenkilö päätyy yhteen sen kanssa, jonka et olisi halunnut?
Täytyy kyllä sanoa, että mikään ei ole jäänyt kaivelemaan, joten sellaista ei välttämättä edes ole. Jos kirjassa joskus joku tökkiikin, niin se harvoin on tällainen asia.

4. Suosittu kirjagenre, josta et pidä tai josta haluaisit pitää, mutta et pysty?
Tietyntyyppiset suuret amerikkalaiset romaanit jättävät kylmäksi. Revolutionary Road, Vapaus ja Koti maailman laidalla, muutaman mainitakseni. Silti yleisesti ottaen pidän amerikkalaisista lukuromaaneista. Hmm.

5. Pidetty, suosittu tai rakastettu hahmo, josta et pidä?
Hmm. Luultavasti joku jännityskirjallisuuden alkoholisoitunut poliisi/etsivä tms, joka on täysin hunningolla, mutta silti niin sympaattinen. Luen yleensä jännityssarjoista vain yhden osan, joten kovinkaan suuria antipatioita ei kukaan ole saanut osakseen, mutta ylipäätään kyseinen stereotypia ärsyttää.

6. Kirjailija, josta monet pitävät, mutta sinä et?
Minulle on ainakin jäänyt sellainen käsitys, että "kaikki" arvostavat Edith Södergranin runoja, mutta minussa ne eivät ole herättäneet mitään tuntemuksia. Jättivät ihan täysin kylmäksi.

7. Suosittu sarja, jonka lukemiseen sinulla ei ole mielenkiintoa?
Knausgårdin kirjat eivät herätä pienintäkään mielenkiintoa minussa.

8. Kirja joka on huonompi kuin siitä tehty elokuva?
Sinkkuelämää -kirja oli kyllä megalomaaninen pettymys loistavan tv-sarjan jälkeen. Jos tv-sarjassa pääosassa oli naisten ystävyys ja päähenkilöiden yhtä tunnemyrskyä oleva yksityiselämä niin kirjassa Carrie ystävineen ja tuttuineen olivat vain todella yrmyjä. Tuli välittömästi fiilis, että näitä tyyppejä en kyllä haluaisi tuntea tosielämässä.

tiistai 26. heinäkuuta 2016

Säkenöivät hetket

Katja Kallio
2013
413 s./Otava


Säkenöivät hetket osui juuri oikeaan hetkeen lukuromaania kaipaillessani. En liioittele yhtään sanoessani, että kirja on yksi kaikkien aikojen suosikkejani kotimaisen kirjallisuuden piiristä!

Oli vähällä, etten olisi lopulta lukenut kirjaa ollenkaan, vaikka sen aikoinaan antikvariaatista kotiin kannoinkin. Tänä kesänä Hangon reissu kuitenkin kuului suunnitelmiimme ja koska Kallion romaanin tapahtumat sijoittuvat kyseiseen kesäkaupunkiin, päätin antaa sille siellä mahdollisuuden.

Kirjan alussa en ollut yhtään niin vaikuttunut, pikemminkin vähän ärtynyt. Kallio kirjoittaa kauniisti, mutta varsinkin alussa maiseman kuvailua oli omaan makuuni liikaa ja se alkoi tuntumaan turhan runolliselta. Lähinnä ongelmana oli, että tuntui että yritystä oli liikaa. Toisaalta kun nyt yritin selailla kirjan alkua ja etsiä esimerkkiä niin silmiin ei osunut yhtään niin ärsyttävää kohtaa tekstissä, että saattaa olla, että lukuhetkessä oli jotain vikaa.

Elly päätyy Hankoon vuonna 1914 tullessaan äitinsä kanssa kylpylälomalle Bellevuen hotelliin. Yksi asia johtaa toiseen ja yllättäen myös Ellyn koko tulevaisuus on tässä kauniissa pitsihuviloiden kylässä. Kaksikymmentä vuotta kuluu ja Ellyn tyttäret ovat matkalla kohti aikuisuutta. Varsinkin keskimmäinen tytär Beata aiheuttaa äidilleen ylimääräistä huolta ja äidin ja tyttären tiet eroavat.

Kirjailijaa kuvataan kirjan lievetekstissä tarkkavaistoiseksi ihmismielen kuvaajaksi ja juuri siinä kirjan taika piileekin. Kalliolla on selvästi silmää yksityiskohdille, sen olen huomannut jo hänen aikaisemmista kirjoistaan Elokuvamuisti ja Tyypit. Säkenöivät hetket on selkeästi tunnelmaltaan vakavampi, mutta ei silti sorru samanlaiseen synkistelyyn kuin iso osa kotimaisista romaaneista. Kallion kirja on kauniisti kirjoitettu ja koskettava tarina kolmen sukupolven naisista, jotka ovat kaikki saaneet pettyä kohtalon käänteisiin, mutta toivoa kuitenkin aina on.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Kuoleman naamio

Preston & Child
2009 suom. 2016
575 s./Gummerus


Muutama pilvinen kesäpäivä vierähti hyvissä merkeissä kiinnostavan jännityskirjan kanssa. Kirjailijakaksikko Preston & Child eivät pettäneet odotuksiani, vaan uusin suomennettu Pendergast oli täynnä niitä elementtejä ja teemoja, jotka alun perin saivat minut kiinnostumaan kyseisestä sarjasta.

Aikaisemmista osista tuttujen William Smithbackin ja hänen vaimonsa Nora Kellyn kimppuun hyökätään heidän ollessaan viettämässä iltaa kotosalla. Syyllinen näyttäisi olevan pariskunnan naapuri, joka on todettu kuolleeksi melkein kaksi viikkoa ennen hyökkäystä. FBI:n erikoisagentti Pendergast kiinnostuu mysteeristä ja saa apua komisario D'Agostalta. Pian on selvää, että Manhattanin pohjoisosassa sijaitseva luonnontilassa oleva Inwood Hill Park liittyy tapaukseen. Myös voodoo-kulttien esineistöä putkahtelee sieltä täältä tutkinnan edetessä.

Edellisen osan jälkeen olin hieman varpaillani mitä tulee Pendergast-sarjan tulevaisuuteen. Hänen läpeensä paha veljensä on ollut iso osa edellisiä kirjoja ja olin jo alkanut kyllästymään häneen - varsinkin kun hänen pitäisi olla kuollut (ja ns. kuopattu). Kuoleman naamio onneksi tarjosi sarjan alkupään osille tuttuja elementtejä ja käänteitä. Yliluonnolliset tapahtumatkin oli saatu ujutettua kokonaisuuteen varsin tyylikkäästi - jos vertaa esimerkiksi aikaisempaan osaan, jossa savuhirviö oli ehkä hieman vaivaannuttava lisä muuten ihan toimivassa tarinassa.

Nyt ollaan taas alati kiehtovassa New Yorkissa, jossa kaiken keskipisteeksi päätyy kaukana Manhattanin sykkeestä oleva Inwood Hill Park, jossa majailee muusta maailmasta täysin eristäytynyt uskonnollinen lahko, jota on toistuvasti syytetty eläinten rääkkäämisestä. Toimii! Tarina oli kaikin puolin viihdyttävä ja Google kävi taas kuumana, kun kirjan edetessä tutkiskelin tapahtumapaikkoja ja niiden historiaa. Pendergast-sarjan yksi parhaita puolia on, että historiasta oppii paljon (vaikkakin nippelitietoa), sillä fiktio on kirjoitettu osaksi faktaa ja on aina yhtä kutkuttavaa selvittää miten paljon tarina nojaa tositapahtumiin yksityiskohdissaan.

Jään mielenkiinnolla odottamaan missä tahdissa suomennoksia tulee tästä eteenpäin, kahden edellisen välissä kun ei mielestäni ollut kuin vuosi väliä? Alun perin Kuoleman naamio on ilmestynyt 7 vuotta sitten, joten lisäosiakin varmasti löytyy jo englanniksi.

lauantai 16. heinäkuuta 2016

Pimeyden pyörä

Preston & Child
2010 suom. 2015
534 s./Gummerus


Kiehtovan älykkäästä ja karismaattisesta FBI-erikoisagentista kertova Pendergast-sarja on ollut suosikkini jo monen vuoden ajan. Pimeyden pyörä sai perustukset vähän heilahtamaan ja tuntuu, että minun pitää ehkä miettiä uudelleen suhteeni Aloysius Pendergastiin.

Tarina alkaa tiibetiläisessä luostarissa, jonne Pendergast ja hänen holhokkinsa Constance Greene ovat vetäytyneet etsiäkseen mielenrauhaa kaiken sen jälkeen mitä Pendergastin pahan veljen kanssa kävi edellisessä kirjassa. Mietiskely keskeytyy, kun munkit päättävät pyytää agentin apua varastetun esineen suhteen. Pendergast ja neiti Greene päätyvät neitsytmatkaansa aloittavan loistoristeilijän kyytiin. Varastetun esineen mahti käy selväksi, kun ihmisiä alkaa kuolla, kun matka Atlantin halki on vasta aluillaan. Onko kyseessä jotain yliluonnollista vai onko kaiken takana sarjamurhaaja?

Voi olla, että mielikuvani ensimmäisistä suomennoksista on väärä, mutta mielestäni kahdessa ensimmäisessä osassa yliluonnollisuudella ei ollut kovin suurta osaa tarinankulussa. Pendergastin välillä ylimaallisiakin taitoja en ole sinänsä koskaan kyseenalaistanut, sillä pidänhän fiktiivisistä hahmoista esimerkiksi Housesta, Mentalistin Janesta, ja uuden Sherlock-sarjan päähenkilöstä. Pendergastin ylivertaisuuteen ei siis ole ollut vaikea uskoa. Kuitenkin hänen yhtä älykäs veljensä oli vastustajana jo hieman epäuskottava, vaikka kokonaisuudessa oli esimerkiksi veljesten historian suhteen monia mielenkiintoisiakin käänteitä. Huomasin nyt, että Pimeyden pyörässä ollut savuhirviö oli liikaa - ainakin minulle.

Lukukokemusta väritti siis pieni epävarmuus siitä, että miten hyvää kirjaa tässä nyt loppupeleissä ollaan edes lukemassa. Silti tarina vei mukanaan ja vauva-arjen keskellä yli 500 sivuinen kirja oli yllättävän nopeasti luettu loppuun. Risteilyalus oli viihdyttävä tapahtumapaikka ja jännittäviä käänteitäkin oli useampi. Erityismaininta täytyy myös antaa siitä, miten pienellä palstatilalla kirjailijat saivat sivuhenkilöt eloon ja lopulta hengettömäksi niin että lukijana kuitenkin suri uhrien kuolemaa. Varsinkin eräs laidan yli heitetty uhri ja tämän viimeiset hetket jäi mieleen pidemmäksi aikaa.

Ihan äskettäin ilmestynyt sarjan uusin osa odottaa jo hakijaansa kirjastossa. Kirjalta ja ylipäätään sarjan jatkolta toivoisin enemmän paluuta juurille ja yksittäisiin mielenkiintoisiin murhatapahtumiin. Ehdin jo huokaista helpotuksesta, että Pendergastin veli olisi lopullisesti poissa pelistä, mutta ilmeisesti kuolemakaan ei voi pysäyttää Diogenesiä...

keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Tervetuloa paratiisiin - reportaasi turismiteollisuudesta

Jennie Dielemans
2008 suom. 2010
220 s./Like


Varoitus! Tieto lisää tuskaa!

Dielemansin raportista kymmenen vuoden takaa käy selväksi turismin monet haittavaikutukset. Moni asia tuskin on sen paremmin tänäkään päivänä, vaan samanlainen riistorakentaminen jatkuu tulevaisuuden uusissa suosikkikohteissa, joten sikäli kirjan aihe on ajankohtainen nytkin.

Kansainväliset yritykset ostavat halvalla rantakaistaleet ja laittomat siirtolaiset rakentavat hotellit minimipalkalla. Rannat muokataan turisteja varten ja alkuperäisluonto saa väistyä. Käsittelemättömät jätevedet pilaavat meriä ja jokia, paikalliset menettävät kotikaupunkiensa ja -kyliensä kauneimmat maisemat ja turisteille tarkoitetut retketkin aiheuttavat mittaamatonta vahinkoa, jos ne on järjestetty ensisijaisesti dollarin kuvat silmissä. All inclusive -hotellipaketit pitävät vielä huolen siitä, ettei paikalliset hyödy juurikaan hillittömästäkään turistivirrasta. Kun entinen suosikkikohde koetaan turistirysäksi, matkailijat siirtyvät muualle ja sama kuvio toistuu. Kirjassa käsitellään Meksikon, Dominikaanisen tasavallan, Gran Canarian, Thaimaan ja Vietnamin turismia.

Ravisuttelevasta aineistosta olisi mielestäni saanut vaikka miten kiinnostavan ja aidosti mukaansa tempaavan tietokirjan, mutta harmillisesti kirja on hyvinkin reportaasimainen. Teoksen alku oli hieman laahaava historian nippelitietoineen, mutta jos sen jaksaa kahlata läpi niin loppu onkin sitten enemmän tätä päivää.

Tervetuloa paratiisiin on ruotsalainen kirja ja siksi tekstiä onkin höystetty ruotsalaiseen matkailuun liittyvällä faktatiedolla. Onneksi kyse on sentään naapurimaasta, joten tietoihin voi hyvin samaistua. Suomennokseen on liitetty jonkin verran suomalaisen matkailun tilastotietoa, ja hyvä niin, koska lukukokemus olisi selkeästi ollut vajaa jos niitä ei olisi ollut.

Lukukokemus oli silmiä avaava ja harmittaakin, kun kirjasta riittäisi pureskeltavaa pidemmäksikin aikaa, mutta vauva-arjen keskellä pää on hyvästä yrityksestä huolimatta vähän höttöä eikä tämäntyylinen faktatieto tahdo pysyä päässä muutamaa päivää kauempaa. Tämä olisi todella hyvä lukupiirikirja tai koulumaailmassa esitelmäkirja maantiedossa.

Lopetin kirjan eilen ja päällimmäisenä mieleeni jäi miten vastenmieliseltä lomakohteelta Thaimaa saatiin kuulostamaan. En ole aikaisemminkaan kokenut minkäänlaista kiinnostusta kyseistä maata kohtaan, mutta nyt entistä vähemmän. Syynä ei tietenkään ole paikalliset, vaan pitkälle viety turismi. Olen itse matkustellut Kreikan saarien lisäksi lähinnä kaupunkikohteissa, joissa samankaltaisia ongelmia ei taida olla ainakaan samassa mittakaavassa. Tai suurkaupungit ovat ehtineet jo muodostumaan ja sen jälkeen ne ovat alkaneet vetämään väkeä, joten siellä asuu ihan oikeita ihmisiä, joiden koko elämä tapahtuu kaupungin sisällä. Kreikan saarista olisin mielelläni lukenut, harmi ettei niitä ollut sisällytetty reportaasiin.

Minulle esimerkiksi Vietnam on edustanut hyvin eksoottista ja reppureissupainoitteista matkakohdetta. Olen olettanut sen vieläkin vetävän lähinnä pienemmällä budjetilla ja avaralla maailmankatsomuksella varustettuja matkailijoita, jotka ovat vilpittömästi kiinnostuneita paikallisista ja maan historiasta. Olinkin yllättynyt, että se kaikista pahin turismin muoto on ollut läsnä Vietnamissakin jo edelliset kymmenen vuotta. Sotamuistomerkeillä vieraillessa käyttäydytään niin kuin ei olisi minkäänlaista tilannetajua; paikallisia halutaan nähdä, mutta heihin suhtaudutaan kuin eläintarhan eläimiin ja köyhiltä ihmisiltä tingataan matkamuistoja puoli-ilmaiseksi vaikka varmasti olisi varaa maksaa ihan käypä hinta tuotteista, jotta paikallisilla olisi varaa ostaa välillä muutakin kuin pussi riisiä.

Huonolta omatunnolta ei siis voi välttyä, ja tietenkin hyvä niin. Hyvä, että kirja laittaa ajattelemaan omaa käytöstä tarkemmin. Kansainvälisissä (luksus)hotelleissa yöpyessä rahaa ei jää juuri ollenkaan paikallisille. All inclusive on vaihtoehdoista kaikkein huonoin, koska silloin melkein koko matkabudjetti menee hotellinomistajien taskuun. En ole aikaisemminkaan ottanut koko pakettia hotellilta, mutta täytyy tästäkin eteenpäin vältellä asiaa ja käydä herkuttelemassa paikallisissa ruokapaikoissa. Sama pätee paikallisten tarjoamiin retkiin, huvittelumahdollisuuksiin yms. Kirjan ansioista olen ehkä hitusen valveutuneempi turisti seuraavalla reissulla.

torstai 30. kesäkuuta 2016

Kaksoiselämä

S.J. Watson
2015 suom. 2015
446 s./Bazar


Watsonin esikoisjännäri Kun suljen silmäni oli mieleenpainuva lukukokemus muutama vuosi sitten. Toisin kuin yleensä jännitysgenren ollessa kyseessä, siinä ei seurata rikostutkinnan etenemistä ja murhaajan kuurupiiloa vaan tarina perustuu pitkälti ihan arkipäiväisien asioiden ympärille. Tarina oli paikoin vähän laahaava ja jännityksen kasvuakin sai välillä ihan tosissaan odotella, mutta kokonaisuus oli erilainen ja erityinen verrattuna perusjännäreihin.

Kaksoiselämä jatkaa samalla hyväksi todetulla linjalla, sillä tarinan keskiössä on Lontoossa asuva Julia, jonka pikkusisko Kate on murhattu Pariisissa. Poliisi ei etene murhatutkimuksissa, joten saadakseen mielenrauhan Julia päättää itse alkaa selvittelemään Katen henkilökohtaista elämää. Seuratessaan siskonsa jalanjälkiä Julia huomaa pian olevansa liian syvällä nettideittailun uumenissa ja hänen täytyy tosissaan valita tutkimustensa ja perheensä hyvinvoinnin väliltä.

Aluksi uumoilin, jahka Kaksoiselämä olisi liian samankaltainen Luptonin Sisar-jännärin kanssa, sillä alkuasetelma oli hyvinkin yhtenevä parin vuoden takaisen hittikirjan kanssa. Pian Watsonin uusin alkoi kuitenkin elämään ihan omaa elämäänsä ja vertailu jäi sikseen.

Lukukokemus oli ehdottomasti mieluisa, jännitys ja varsinkin ahdistava tunnelma kasaantui lukijan harteille pikkuhiljaa. Sitä odotellessa tutustuttiin rauhassa tarinan päähenkilöihin ja heidän taustoihinsa. Taitavasti kirjailija sai vedettyä mattoa ainakin minun altani useampaan otteeseen ja onnistuneesti vielä ihan viime metreilläkin - erinomaista!

Kierrellen ja kaarrellen joudun vähän kritisoimaankin tarinaa, mutta mitään kovin suoraa en tohdi sanoa etten spoilaisi. Jännityskirjallisuudessa ihan yleisestikin on tietenkin aina se ongelma, että päähenkilö toimii vähän typerästi vaikka olisi kaikki maailman mahdollisuudet toimia niin, että vaaratilanteita ei sattuisi. Vähän pitää osata antaa anteeksi, että jännitykselle saadaan tilaa, mutta tosiaan muutamaan otteeseen jouduin kuvainnollisesti lyömään päätä seinään Julian toimintaa vierestä seuratessa. Kun on mahdollisuus joko selittää asiat järkevästi, loogisesti ja uskottavasti tai puolestaan sekavasti, epäuskottavasti ja vähän mielipuolisen kuuloisesti niin tietenkin päähenkilö aina sortuu tuohon jälkimmäiseen ja näin jännitys tiivistyy entisestään;)

Hyvä lukukokemus joka tapauksessa ja nyt jäänkin odottelemaan Kun suljen silmäni -elokuvaversiota, sillä jos en väärin muista niin sellainen oli kehitteillä... Vai onkohan se tullut (jo aikapäiviä sitten)?

maanantai 27. kesäkuuta 2016

Tappakaa Peter Pan

John Verdon
2014 suom. 2014
595 s./Gummerus


Kinkkisiin murhamysteereihin perustuva Dave Gurneysta kertova jännityssarja on edennyt neljänteen osaansa. Gurney on ollut eläkkeellä New Yorkin poliisivoimista jo useamman vuoden ajan, mutta edelleen hän onnistuu päätymään napit vastakkain vaarallisten murhaajien kanssa. Apurina häärii tälläkin kertaa pahansisuinen Jack Hardwick, poliisista edellisessä osassa poispotkittu ex-kollega.

Tällä kertaa vastustajana on lapsenomaisen ulkonäön omaava Petros Panikos, joka kylvää pelkoa myös alamaailman piireissä. Ammattitappajan uransa aikana lapsimies on murhannut lukemattomia ihmisiä - myös omaksi huvikseen, silkasta tappamisen nautinnosta. Nyt näyttäisi siltä, että Peter Paninakin tunnettu sarjamurhaaja liittyisi jotenkin mielipiteitä jakaneen Carl Spalterin, miljonäärin ja menestyneen poliitikon, murhaan.

En ole aikaisemmin tuntenut juurikaan vetoa Verdonin uusimpaan kirjaan, sillä vaikka sarjan kaksi ensimmäistä osaa olivat kivan oivaltavia mitä tulee pirullisiin mysteereihin niin kolmas osa tuntuikin sitten jo vähän toistolta Gurneyn perhe-elämän suhteen ja liian monimutkaiselta murhien suhteen. Harmi, jos kirjailijasta tuntuu, että koko ajan pitäisi keksiä älyttömämpiä ja älyttömämpiä käänteitä ja vaaratilanteita.

Ihan passeli Tappakaa Peter Pan lopulta oli ja suurin kiitos menee hyvän vastustajan piikkiin. Myöskin murhamysteeri oli jälleen hyvin koottu, vaikka se aluksi näyttikin siltä, että kirjailija on taas vetänyt vähän yli. Sen sijaan Gurneyn eläkkeellä olo on ihan samanlainen puskafarssi kuin edellisissäkin osissa ja se alkaa kieltämättä jo vähän ärsyttämään. Vaimo on vuorotellen ymmärtäväisen kannustava ja piikikkään ärtyisä Gurneyn päätyessä taistelemaan pahaa vastaan yksin - apujoukkoja kun ei oikeastaan koskaan kannata soittaa paikalle syystä tai toisesta.

Uusin piikki lihassa oli dialogi päähahmojen välillä, sillä se oli välillä hämmästyttävän nuortenkirjamainen. On huvittavaa, että raavaat äijät, joista vielä toinen on tunnettu harvinaisen sisukkaasta luonteesta, puhuvat toisilleen melko hienostuneesti höystettynä muutamalla lievällä voimasanalla, pikkaisen epäaitoa.

Ehkä tämän jälkeen on vähän sekopäistä todeta, että viihdyn Verdonin kirjojen parissa kuitenkin hyvin eikä Tappakaa Peter Pan ollut poikkeus:D