tiistai 15. syyskuuta 2015

Kuin surmaisi satakielen

Harper Lee
1960 suom. 1984
374 s. / Koko kansan kirjakerho Oy


Näin jälkiviisaana voin vain todeta, että tähän kirjaan olisin voinut tarttua jo aikapäiviä sitten. En vain millään tullut uskoneeksi niitä kymmeniä lukijoita, jotka ovat hehkuttaneet tarinan olevan klassikoksi äärimmäisen helposti lähestyttävä ja teemoiltaan tälläkin hetkellä hyvin ajankohtainen. Vihasuhteeni varsinkin satiireihin ja venäläiseen klassikkokirjallisuuteen on nakertanut vuosien mittaan uskoani siihen, että klassikoiden joukosta löytyisi minullekin sopivaa (ja ennen kaikkea nautittavaa!) luettavaa.

Tälläkin kerralla meinasin ohittaa kirjan, kun se tuli minua vastaan kirjaston vaihtohyllyssä. Ilman kansipapereita matkustanut, vähän elämää jo nähnyt kirja ei varsinaisesti puhutellut, varsinkin kun samaan aikaan kirjakaupoissa on isot pinot uutta painosta, jossa on viehättävä keltavalkoinen kansi. Työkaveri, joka ei yleensä klassikoista innostu, oli kuitenkin juuri hehkuttanut, että tarina on ihana, joten päätin antaa kirjalle mahdollisuuden. I-ha-ni-a klassikoita kun ei ole omalle kohdalle sattunut kovinkaan monta.

Kirjassa eletään 1930-luvun Alabamassa, kuvitteellisessa Maycombin kaupungissa. Tarina kerrotaan pienen Scout-tytön näkökulmasta. Tytön ja tämän isoveljen Jemin lapsuus koostuu lähinnä koulunkäynnistä, kepposten keksimisestä, naapureiden kanssa seurustelusta ja seuraavan kesäloman odottelusta. Koko perheen arki mullistuu, kun Jemin ja Scoutin oikeamielinen asianajaja-isä Atticus päättää puolustaa oikeudenkäynnissä mustaa miestä, jonka väitetään raiskanneen valkoisen tytön. Näennäisesti lempeän pikkukaupungin todelliset kasvot paljastuvat, kun on aika valita puolensa. Kirja voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 1961.

Leen kirjassa mieleenpainuvinta on lapsen näkökulma. Tavanomainen lapsuus saa yllättäviä lisäsävyjä, kun vastapuoli äityy kritisoimaan (kuka sanallisesti, kuka nyrkein) lasten isää ja tämän toimia mustan miehen hyväksi. Vaikka lapsuuden leikit saavatkin jatkua, tiedonhaluisten lasten ja isän väliset keskustelut mm. tasa-arvosta ja suvaitsevaisuudesta halkovat perheen arkea. Tunnelmaltaan kirja toi minulle mieleen varsinkin Stephen Kingin Viimeinen kesä-novellin ja muutama vuosi sitten ilmestyneen Sarah Winmanin Kani nimeltä jumala-kirjan.

Niin että sitä vaan, että jos tämä kirja lojuu sinullakin jossain hyllyn perukoilla lukemattomana, niin nyt kirja kauniiseen käteen ja lukupuuhiin!

(Sainpas tällä lukukokemuksella vuosia sitten saadun blogin 1-vuotissynttäripostaukseen tulleen kirjasuosittelun kuitattua. Kiitos Gerdy!)

2 kommenttia:

  1. Ihana klassikkokirja ja niin ajankohtainen tänä päivänä...

    VastaaPoista
  2. Minäkin välttelin tätä aikani kunnes viime vuonna vihdoin päätin antaa periksi klassikkomaineelle ja kehuille. En tarkkaan tiedä miksi, mutta vaikka ymmärsin kirjan painoarvon klassikkona, se ei oikein sytyttänyt minua lukijana.

    VastaaPoista