torstai 24. lokakuuta 2013

Missä olet, Bernadette?


Maria Semple
2012 suom. 2013
319 s./Gummerus


Nyt tiedän miten Bernadetten kävi! Aika viihdyttävän ja nimenomaan omaperäisen tarinan on Semple kieltämättä kynäillyt.

Bernadette on viisissäkymmenissä oleva erakoitunut arkkitehti, jolle aikoinaan povattiin suurta menestystä. Elämässä kävi kuitenkin niin ja näin ja Bernadette perheineen päätyi Seattleen kaikkien aikojen pahimpaan murjuun. Vuosien varrella tarinan sankaritar huomaa ärsyyntyvänsä muiden ihmisten seurassa ja pikkuhiljaa hän alkaa vetäytymään omiin oloihinsa. Onneksi nykyaikana rahalla voi hankkia vaikka assistentin Intiasta, niin ei tarvitse pelätä joutuvansa itse hoitamaan sellaisia arkisia asioita kuten esimerkiksi kaupassa käyntiä.

Uskoisin, että Bernadetten taika on siinä, että muille kummallinen ex-arkkitehti näyttäytyy hieman hulluna, ehdottoman raivostuttavana ja äärettömän itsekkäänä, kun taas tyttärelleen Beelle hän on ihana äiti ja paras ystävä. Kun Bernadette katoaa, Bee on ensimmäisenä etsimässä häntä, selvittelemässä sähköpostiviestien, laskujen ja muiden lappusten avulla äitinsä katoamisen taustoja. Minä en päässyt tarinan kanssa ihan siihen pisteeseen, että olisin nähnyt Bernadetten omituisuuksia syvemmälle, joten en voi sanoa täysin hullaantuneeni tähän suhdesoppaan. Useimmiten Bernadette meni mielestäni ihan liian pitkälle.

Kirjan takakannessa Brooklyn Eagle hehkuttaa, että kyseessä on häikäisevä satiiri, yksi vuoden riemukkaimpia kirjoja. Minulta puuttuu selkeästi jokin kirjallinen hilpeys-kromosomi, sillä en osaa suhtautua satiireihin oikein. Ja riemukkaat kirjat, mitä ne ovat? En varmasti osaisi sellaista mainita, vaikka ase olisi ohimolla... Minulla on oikeasti todella laaja huumorintaju, mutta sori, satiireihin asti en vain taivu!

Missä olet Bernadette? jää varmasti pitkäksi aikaa mieleen juuri kerrontatyylinsä puolesta, mutta henkilökohtaiseksi kirja-aarteeksi siitä ei ole.

So American - Washington
Kirjallinen maailmanvalloitus - Antarktis

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Ah, autuas elämä!

Syysloma on todella hellinyt sielua ja ruumista. Vaikka kesällä tulikin muutaman kerran kiristeltyä hampaita lyhyehkön loman takia, en nyt voisi olla tyytyväisempi tästä irtiotosta keskellä kauneinta ruskaa. Ehkä näin ensi vuonnakin...

Kesällä kirjablogeissa kiersi tiuhaan tahtiin kaikenmaailman kesäkuulumislistoja, mutta en tuolloin ehtinyt istumaan alas moista kirjoittamaan. Nyt voisin kuitenkin muutaman syyslomamuiston jakaa ja pysähtyä miettimään mitä kaikkea sitä tulikaan tehtyä.

Ensinnäkin minulta oli suuri saavutus olla suunnittelematta mitään. Yleensä lomat menee niin, että kalenteri on niin täynnä, että ihan harmittaa, ettei 24/7 pyjamabileille omassa seurassa jääkään aikaa. Muutaman kerran joutui mies nytkin hillitsemään, kun olin kalenteri kädessä suunnittelemassa sitäsuntätä, mutta onnistuin piilottamaan kalenterin takaisin laatikkoon.

Selkään taputuksen ansaitsen ainakin siitä, että onnistuin pitämään kodin siistinä vaikka olinkin koko ajan levittelemässä tavaroitani kaikille kodin pinnoille. Onnellisuusprojekti -kirjan lukemisella on selkeästi ollut kauaskantoinen merkitys elämässäni. Onnistuimme myös tekemään kaikki to-do-listan asiat, kuten viemään auton huoltoon, tilaamaan luottokortit tulevaa New Yorkin matkaa varten, varaamaan hammaslääkäriajan ja laittamaan pihan talvikuntoon. Ei niitä hauskimpia asioita, mutta miten ihanaa onkaan raksia niitä suoritetuksi!

Shoppailun suhteen loma oli suuri menestys! Olo on suorastaan voittamaton, kun on tehnyt loistavan löydön, josta on iloa pitkäksi aikaa, mutta en loppujen lopuksi oikeastaan jaksa ostoksilla oloa. Tai sanotaan näin, että noin neljä kertaa vuodessa se on todella hupia, siihen neljä kertaa päälle ja se on vielä siedettävää, kunhan se ei kestä koko päivää, mutta sen jälkeen sietokyky alkaa kärsimään ja pystyn tekemään vain tehoiskuja muutamaan liikkeeseen. Loman aikana löysin yhdet ihanat talvisaappaat housujen kaveriksi (kotona oli pelkästään mekoille sopivia kavereita) ja ne jokanaisen fiksut talvikengät eli goretex-versiot, joka eivät ole mauttomuuden huippu. Kävipä jopa niin hyvin, että villakangastakkieni lisäksi naulakkoa koristaa nyt myös rento parka-tyyppinen talvitakki, joka on myös niin ihana, että tekisi mieli käydä silittelemässä sitä koko ajan. Ja ihan niin kuin tässä ei olisi ollut jo tarpeeksi onnea, hankin myös oikein mainiot nahkahansikkaat ja ensimmäisen statement-kaulukorun. Kyllä nyt kelpaa!

Onnistuneen lomailun kaava muodostui tällä kertaa pienestä jokapäiväisestä sosiaalisesta kohtaamisesta yhdistettynä monituntiseen luppoaikaan, jonka käytin kotona miten parhaaksi näin. Lounastreffit ystävän kanssa - ja koko loppupäivä Teho-osaston neljättä tuotantokautta. Juoksulenkki siskontytön kanssa - ja loppupäivä uusimman Olivian parissa. Shoppailureissu Hyvinkäällä - ja loppupäivä herkuttelua tapasten kanssa Cokista litkien. Iltateetä ystävällä - ja loppupäivä skräppäillen leikekirjaan. Vierailulla ystävien uudessa kodissa remontin keskellä - ja loppupäivä espanjankielen oppikirjan parissa uusia asioita tankaten.

Iloisia hetkiä vietin katsellessani Kolmas kivi Auringosta -sarjan uusintoja, jotka ovat alkaneet pyörimään taas TV5:lla. Mahtavaa, nyt tiedämme mitä tapittaen syömme ilta-ateriamme sohvalla loppuvuoden:) Päädyin TV5:lle pelkästään siitä syystä, että huomasin sattuman kautta, että kyseinen kanava näyttää Dawson's Creekin kokonaisuudessaan uudelleen ja minä aion niiiiin katsoa kaikki jaksot! Hyviä tv-uutisia siis. Lomalla ehdin myös aloittaa ikuisuusprojektin eli tallentamieni kirjaohjelmien katsomisen. Katsoin nyt aluksi Kirjapiirin Tervon ja Hotakaisen haastattelut, mutta kaikenlaista löytyisi vielä boksilta, kunhan ehtii... Hotakaisen haastattelu avasi valtavasti omaa lukukokemustani Luonnon laki -kirjasta, joten olen iloinen, että tulin katsoneeksi ohjelman. Tv:n ja kirjallisuuden liittoon liittyy vielä Camilla Läckbergin tehtailema sarja elokuvia, joista olen nyt katsonut kaksi. Tai no, en tiedä onko niitä enempää, eilen kun ohjelmapaikalla tulikin jo Mankellia... Ensimmäisen jakson jälkeen olin ehkä himpun verran skeptinen, että tämmöinenkö tämä nyt on, kaikenlaisia vapauksia otettu kirjasarjasta tuttujen henkilöhahmojen suhteen, mutta nyt Erica ja Patrik tuntuvat aidoilta ja oikeilta. Mielelläni katsoisin osia lisääkin.

Niin, ja ne kirjat. Ensinnäkin loistaviin ostoksiin kuului myös kirjaan kiinnitettävä lukuvalo, joka mahdollistaa omat lukusessiot olohuoneessa, jossa miekkonen pelailee tv:n ääressä kynttilävalaistuksessa. Silmät tietenkin rasittuu, jos alkaa jatkuvasti lukemaan pimeässä, mutta silloin tällöin on mukava nauttia olohuoneen tunnelmasta kirja kädessä. Lukeminen oli oikein leppoisaa koko loman ajan. Pendergastin uusin seikkailu oli nappivalinta lomalukemiseksi, mutta viihdyin ihan hyvin myös noita-aiheen parissa (Noitanaisen älä anna elää ja Noitavaellus) ja kotimaisen Talvisota-nimisen kirjan kanssa. Tällä hetkellä kesken ovat Prime time ja Missä olet, Bernadette? Loppuvuoden kirjavalintojen kanssa tulee kyllä olemaan vaikeaa. Niin vähän lukuaikaa, niin paljon mielenkiintoisia kirjoja! Jos nyt kuitenkin yritän olla ahdistumatta;)

Huomenna sitten taas töitä kohti! Monta on tuoretta ideaa takataskussa ja levännyt mieli, joten eiköhän arki taas suju mukavasti, joulua kohti mennään eikä anneta pimeiden aamujen haitata.

Kuukauden nuortenkirja: Noitavaellus



Margaret Mahy
1984 suom. 1990
213 s./Tammi


Lokakuun lukuteemaa jatkaa rakastetun uusiseelantilaisen lasten- ja nuortenkirjailija Margaret Mahyn yksi harvoista suomennetuista teoksista. Kirjailija sai elämäntyöstään H.C. Andersen -palkinnon vuonna 2006.

Tarinassa 14-vuotias Laura tutustuu salaperäiseen Sorry-poikaan tytön veljen sairastuttua vakavasti. Laura tietää, että hänen veljensä voi pelastua pelkästään noituuden avulla - ja Sorry on noita, ihan varmasti!

Olen lukenut Noitavaelluksen aikoinaan eräällä aurinkolomalla Kreikan auringon alla, ja vaikka en tarinasta voi sanoa juuri mitään muistaneeni, vei se silti heti minut takaisin rantatuoliin uima-altaan äärelle. Tunnelmassa oli siis jotain enemmänkin kuin tuttua. Olen myös tarinasta aikoinaan pitänyt, sillä olen muutama vuosi sitten sijoittanut Mahyn Tähtien tytär -kirjan Naiskirjailijoiden 100 kirjaa -listalle...

Mahyn kirja on täydellinen koulukirjaesimerkki tarinasta, jossa kohtaa pyhä kolminaisuus: viihdyttävyys, laadukkuus ja opettavaisuus. Tarina on niin just eikä melkein, että se on jo vähän yliampuvaa. Paitsi että ei ole. Tarinaa lukiessa ei voi kuin ihastella, miten palaset loksahtelevat paikalleen. Viihdyttävyys muodostuu noitiin liittyvistä asioista, sykähdyttävästä Sorrysta, josta ei oikein tiedä, onko hän vain kamala vai kamalanihana. Ja tietenkin tarinan pahis on suorastaan kauhistuttavan ahdistava tyyppi. Laadukkuudesta kertoo hyvä kieli, joka ei aliarvioi nuorta ja joka on kestänyt aikaa yllättävänkin hyvin. (No juu, ei siitä 80-luvusta nyt niin pitkä aika ole, mutta silti!) Henkilöhamot ovat myös ilahduttavan monipuolisia ja kompleksisia kokonaisuuksia. Opettavaisia ja ajatuksia herätteleviä asioita on ujutettu pitkin tarinaa: miten olla hyvä ja ymmärtäväinen tytär ja sisko, kun omaakin elämää pitäisi päästä elämään? Miten tulla toimeen vähällä ja olla mahdollisimman epäitsekäs? Millaista on aikuistua ja rakastua?

En yhtään ihmettele, että kirja löytyy edelleen erilaisilta koulujen lukulistoilta, se on ehdottomasti klassikoksi syntynyt. Vaikka kielellisesti tarina ei ole vanhentunut, on siinä toki paljon ehkä oman aikansa elementtejä. En tiedä Uudesta-Seelannista juuri mitään, vielä vähemmän tiedän 1980-luvusta kyseisessä maassa, mutta ainakaan Lauralla, tämän pikkuveljellä ja yksinhuoltajaäidillä ei ole helppoa taloudellisesti. Lauran äidin on mahdotonta olla poissa työpaikaltaan (kirjakauppa!) päivääkään, koska muuten hän voi saada potkut. Ja kun hän sitten joutuu olemaan pois, hän perehdyttää uuden miesystävänsä kaupan tavoille muutamassa tunnissa, jotta tämä voi toimia naisen sijaisena myymälävastaavana. Kirjakaupassa myös katsottiin pahalla, jos joku näytti synkältä, eikä siltä, että haluaisi ostaa kirjan:D Aikamoista viihdettä siis myös nuo kirjakaupan arkeen liittyvät asiat.

Tarinassa oli niin paljon elementtejä noituuden lisäksi, etten oikein osannut lukea tätä pelkästään noitatarinana. Toivottavasti siis kuun viimeinen noitaseikkailu, Susan Fletcherin Noidan rippi tarjoaisi sitä, mitä tältä teemalta lähdin alunperin hakemaan.

Kirjallinen maailmanvalloitus - Uusi-Seelanti

torstai 17. lokakuuta 2013

Talvisota - avioliittoromaani


Philip Teir
2013
345 s./Otava


Tämä kirja ehti aiheuttaa hämmennystä elämässäni jo ennen kuin se edes päätyi minulle luettavaksi. Ensin kävelin sen ohi useita kertoja ja jäin miettimään kirjan nimeä - mitäköhän uutta ammennettavaa nyt on keksitty Suomen verisestä historiasta. Seuraavaksi huomasin kannen kukkaloiston ja mietin, onkohan tämä nyt kuitenkin joku chic lit -tyyppinen ratkaisu. Myöhemmin silmät osuivat avioliittoromaaniin ja taas pohdiskelin, että mitä ihmettä. Lopulta huomioin kirjailijan nimen ja päädyinkin pitämään kirjaa yhdysvaltalaisena tai englantilaisena - ja se olikin kotimaisen kirjailijan teos. Ja siis tietenkään en missään vaiheessa voinut ottaa kirjaa käteen ja tutustua kanteen ja takakansitekstiin yhdellä kerralla, vaan spekulaatioille oli tehtävä tilaa:D Nyt kirja on kuitenkin luettu ja voin sanoa tietäväni enemmän.

Luin Talvisodan ensimmäiset kappaleet jo syyskuussa, kun kirja taisteli paikastaan Book Battlessa. Ensimmäiset kappaleet herättivät mielenkiintoni ja huomasin todella haluavani tietää, miksi kirjan pääpari, kuuttakymppiä lähestyvät Katriina ja Max, päätyivät eroon. Päätinkin lukea kirjan kokonaan nyt lokakuussa ja harmistuneena huomasin, että kiinnostukseni taso heittelehti. Varsinkin tarinan keskivaiheilla oli vaikea keskittyä ja odotin jotain tapahtuvaksi. Lopulta päätin keskittyä kirjaan pitkiä aikoja kerrallaan ja kiintyä henkilöhahmoihin vaikka väkisin ja näin lukeminen alkoi vihdoin sujumaan.

Jo muutaman kappaleen jälkeen olin aistivinani tarinan henkilöhahmoissa, teemoissa ja yleisessä tunnelmassa jotain hyvin tuttua. Kokonaisuus tuntui miellyttävältä ja hienostuneelta, samalla kuitenkin myös jotenkin etäiseltä. Kun jatkoin eteenpäin, tajusin, että kirjasta tulee mieleen Siri Hustvedt ja Kaikki mitä rakastin. Molemmissa tarinoissa seurataan suurkaupungin älymystöä, taidemaailmaa, vaikeita ihmissuhteita, vääriä valintoja, tylsistymistä vanhoihin kuvioihin ja rakkaudesta aiheutuvia ongelmia. Odotin ehkä tietämättänikin jotain samanlaista käänteentekevää kohtausta, sellaista mikä Hustvedtin kirjassakin on. Kun sellaista ei tullut, turhauduin tasapaksuun tarinaan ja se oli ehkä hieman epäreilua Talvisotaa kohtaan.

Kyseessä ei lopulta ollut kovinkaan mieleenpainuva lukukokemus, mutta pidin kyllä tarinasta. Suopeuteni liittyy ehkä myös siihen, että tajusin ehkä löytäneeni kotimaisen kirjallisuuden kentältä sen oman alalajini, josta tykkään lukea: älymystö, tietynlainen kansainvälisyys ja isomman kaupungin huuma. Samanlaisissa tunnelmissa lopettelin viime vuonna syksyllä Elina Halttusen kirjaa Syysvieraita, joten kyllä sitä nyt mitä ilmeisimmin ollaan suurten oivallusten äärellä!;)

Avioliittojuonia
Koen 13 kotimaista kirjailijaa

tiistai 15. lokakuuta 2013

Kuolleiden kirja



Child & Preston
2006 suom. 2013
635 s./Gummerus


Syyslomalaista hemmoteltiin tänä vuonna oikein oivalla jännitysuutuudella. Olen jo muutaman vuoen ajan liputtanut omalaatuisen ja aina yhtä hämmästyttävän älykkään FBI-agentti Pendergastin puolesta ja nyt sarja kasvoi taas uudella osalla. Näihin on vaikea uskoa kyllästyvänsä!

Olen pitänyt kaikista lukemistani osista, mutta on minulla myös selkeät suosikkini, jotka sijoittuvat suomennettujen osien alkupäähän. Kyseiset osat ovat nerokkaita omia kokonaisuuksiaan ja henkilötkin vaihtuvat Pendergastin elämässä tiuhaan. Uudemmissa osissa (Diogenes-trilogian osat) henkilökaarti vakiintuu ja pääpahiksena seikkailee FBI-agentin veli, julmuuden uudelle tasolle vievä Diogenes. Kolme edellistä teosta ovat aiheuttaneet turhaa verenpaineen nousua, sillä joudun joka kerta jännittämään, että onkohan uudessa tarinassa tarpeeksi potkua, kun saman henkilön aiheuttamia ongelmia vatvotaan kirjasta toiseen. Lopulta olen aina saanut huokaista helpotuksesta, sillä kirjailijakaksikko Child & Preston tietää mitä tekee. Olen kuitenkin helpottunut, että velikaunat ovat nyt ehkä ohi ja Pendergastia odottavat täyden uudet tuulet.

Kuolleiden kirjassa Pendergast on virunut vankilassa jo hyvän aikaa samalla kun läpeensä paha veli suunnittelee kaikkien aikojen rikostaan. Diogenesin edelliset viritelmät eivät ole menneet ihan nappiin, mutta toisaalta Pendergast on joutunut syyttömänä miehenä lukkojen taakse odottamaan hyvin todennäköistä kuolemantuomiota, joten asiat eivät toisaalta ole kovin huonostikaan. New Yorkin Luonnontieteellinen museo on jälleen tapahtumapaikkana tässä sarjan tuoreimmassa osassa, sillä museossa valmistaudutaan uuteen näyttelyyn, jossa esitellään muinainen hauta, jonka olemassaolo ollaan jo melkein unohdettu. Hauta kaivetaan esiin museon kätköistä (voi miten paljon unohdettuja asioita museossa onkaan, onkohan oikeastikin niin?) ja pian alkaa vaikuttamaan siltä, että kirous, josta 1930-luvulla puhuttiin haudan yhteydessä, pitäisikin paikkansa... Osallistun kirjalla Kiinteistöhaasteeseen, sillä Luonnontieteellinen museo on paitsi suuressa osassa kirjassa, sen historiaa ja nykypäivää käydään kattavasti läpi ja lukija pääsee tutustumaan niin näyttelytiloihin, työskentelytiloihin, varastoihin ja kellarikerroksiin sekä näyttelyn avajaisten huumaan.

Viimeistään Kuolleiden kirja osoittaa, että leppoisan loman parasta ajanvietettä on vauhdikas ja yllättävä jännäri. Oli hienoa, että kerrankin oli mahdollista ahmia kirjallinen tiiliskivi muutamassa päivässä ja lomaakin on vielä monta päivää jäljellä ja uusia kirjaseikkailuja luvassa. Minulla olisi Pendergast-sarjan ensimmäinen osa (suomentamaton) odottamassa kirjahyllyssä englanniksi. Siihen en taida ihan vielä siirtyä, mutta yritän saada sen luetuksi ensi vuoden alkupuolella.

Kiinteistöhaaste

torstai 10. lokakuuta 2013

Noitanaisen älä anna elää

Leena Virtanen
2013
232 s./WSOY


Syksyn ihana synkkyys ajoi minut valitsemaan lokakuun lukuteemaksi tarinat noidista. En ole noitafani fanaattisimmasta päästä, mutta sanoisin olevani melko perinteisellä tavalla kiinnostunut tästä salaperäisestä ihmisryhmästä, joka tuntuu aina olevan yhtä ajankohtainen. Aiheesta voi ammentaa vaikka kuinka paljon: tarinat voivat olla viihdyttäviä, hauskoja, koskettavia, jännittäviä ja pelottaviakin.

Noitasuosikkejani ovat Buffy vampyyrintappaja -sarjan Willow ja Giles, Harry Potterin Hermione sekä Universumin tomu -trilogiasta tuttu Serafina Pekkala. Disneyn piirretyt ovat toki täynnä pahoja noitia ja kauhuelokuviakin on tullut nähtyä niin monia, ettei niitä enää edes massasta erota (Yhdysvaltojen syvän etelän noidat ovat kuitenkin aina yhtä pelottavia). Tv-sarjoista ja elokuvista mieleen pompsahti näin äkkiseltään Sabrina teininoita, Siskoni on noita, Noitapiiri, Noitavaino, Lumotut sisaret, Tähtisumua sekä Lumikki ja Metsästäjä. Kirjojakin on tullut luettua vinopino, mutta vahvaa suosikkia ei ole ilmaantunut.

Näiden positiivisten noita-aiheisten kokemuksien jälkeen uskalsin olettaa, että kirja Ahvenanmaan noitavainoista 1600-luvulla olisi tietoteos minun makuuni. Vaan luulin väärin. Virtasen teksti oli omaan makuuni aivan liian jäykkää (hyvin usein kirjaa lukiessani tuntui siltä kuin olisin pimeässä kellarissa yhden hehkulampun valossa tavaamassa vaikeaselkoista, pölykerroksen alle jäänyttä tekstiä, joka on kirjoitettu satoja vuosia sitten...). Tuntuu kuin minua olisi huijattu: mielenkiintoisesta aiheesta ei voi olla lopputuloksena melko puuduttavaa tarinointia. Tästä syystä päädyin lukemaan vain sivulle 232 asti, jonka jälkeen tuli vielä muutama kappale Ahvenanmaan ja noitavainojen historiasta sekä pakolliset liitteet yms. Kisakunto ei yksinkertaisesti vienyt pidemälle.

No, ehkä en kuitenkaan ole täysin kirjan kohderyhmää. Ehkä kirja olisi kirjoitettu eri tavalla, jos sillä olisi haluttu kosiskella ns. tavislukijoita, jotka eivät ole päättäneet omistaa koko elämäänsä tieteelliselle tekstille. Tai sitten olen lukenut lähiaikoina niin vetävästi kirjoitettuja tietokirjoja, että olen tullut krantuksi.

Ahvenanmaalla joka tapauksessa käynnistettiin todellinen ihmisjahti, kun paikallinen noitakanta haluttiin kitkeä pois hinnalla millä hyvänsä. Perheenjäsenet, naapurit, ystävät ja tuntemattomat olivat valmiita ilmiantamaan lähes kenet tahansa säästääkseen itsensä, joten mielikuvitus todella pääsi valloilleen ihmisten kuvaillessa kaikenlaisia noitariittejä kuten esimerkiksi erilaisia noitien yöllisiä pitoja, joissa itse Saatanakin oli läsnä.

Tämän lukukokemuksen myötä olenkin valmis lyömään hanskat tiskiin ja pysymään fiktion parissa. On tietenkin mielenkiintoista tietää, mitä noitavainojen aikaan on ihan oikeasti tapahtunut, mutta huomaan myös kaipaavani tietoa siitä, miten ihmiset ovat reagoineet, mitä he ovat ajatelleet, miltä pelko on tuntunut ja miten se on näkynyt tavallisen arjen keskellä. Ja näihin asioihinhan ei voida ottaa kantaa tutkimalla menneisyyttä, vaan on annettava hyvien tarinankertojien muokata mieleisiään tarinoita, joissa he antavat äänen niille, joita emme voi enää kuulla.

Koen 13 kotimaista kirjailijaa
Kansankynttiläin kokoontumisajot

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Taivaslaulu



Pauliina Rauhala
2013
281 s./Gummerus


Huomaan olevani kosketuksissa yhden elämän suuren mysteerin kanssa. Olen nimittäin lukenut kaikin tavoin hienon kirjan, mutta minulla ei ole siitä mitään sanottavaa, ei mitään jaettavaa muille.

Taivaslaulua lukiessani olen peilannut omaa elämääni ja tekemiäni valintoja Rauhalan henkilöhahmojen vastaaviin ja todella ymmärtänyt miten moneen junaan meitä täällä onkaan. Olen oppinut ymmärtämään ja ehkä osittain myös paremmin hyväksymäänkin itselleni tuntemattomampia elämäntapoja ja niihin liittyviä vaikeitakin valintoja. Toisaalta olen pitänyt vahvasti kiinni omista ajatuksistani muunmuassa siitä, että kaikilla pitäisi olla vapaus päättää oman elämänsä isoista linjauksista ilman, että mikään ryhmä, johon elämä on vahvasti sidoksissa, painostaisi tiettyihin ratkaisuihin ja sanelisi mustavalkoiset säännöt.

Mahtavaa, että kirjallisuus pysäyttää hektisen arjen ja pistää punnitsemaan tärkeitä asioita. Ja opettaa suvaitsevaisuutta. Ja korostaa maalaisjärjen käyttöä tarinan keinoin. Ja kaikkea mitä en osaa sanoiksi pukeakaan.

Rauhalan esikoinen kertoo nuoresta lestadiolaisparista, Viljasta ja Aleksista, joilla on jo monta pientä lasta ja lisää tulossa. Yhteisössä ajatellaan, että lisääntymisen rajoittaminen on suoraan verrannollinen uskon vahvuuteen, joten kaikki tulemassa olevat lapset pitäisi ottaa riemuiten vastaan. Miten suurperheiden äidit jaksavat? Onko oikein, että perheen vanhimmat lapset eivät juuri äidin syliä nää, kun uusin tulokas on aina se, joka tarvitsee eniten huolenpitoa ja hoivaa? Onko oikein, ettei naisen vartalo ehdi toipua edellisestä synnytyksestä ja pienten lasten hoitamisesta, kun seuraava raskaus jo alkaa ja lapsiluku lisääntyy?

Pidän siitä, että Taivaslaulu haastaa lukijan ajattelemaan itse. Kirjan lukemisen jälkeen ymmärrän paremmin, että suurperheissä voi olla niitä ihan oikeita menestystarinoitakin, jossa kaikki on sujunut suurista haasteista huolimatta hyvin. Ymmärrän myös, että kaikki tarinat eivät kuitenkaan pääty hyvin. Tällaiset elämän isot asiat eivät ole mustavalkoisia, on kyseessä sitten ateistin tai lestadiolaisen perhe. Kun itse pystyy ajattelemaan objektiivisesti asioista, ymmärtää että onnellisia ja onnettomia loppuja voi olla kenellä vain, toivoisin toki, että myös erilaisten uskonnollisten ryhmien kannattajat osaisivat myös käyttää maalaisjärkeä. Kaikille alkoholia käyttäville ihmisille juominen ei ole ongelma, jonka avulla yritetään paeta jotain. Kaikissa tv:tä katsovissa perheissä ei aivot rappeudu pelkästä töllöttämisestä. Musiikista nauttiminen ei automaattisesti tarkoita sopimusta saatanan kanssa, vaan voi auttaa esimerkiksi itsensä löytämiseen.

Taivaslaulu on helposti yksi parhaista kotimaisista kirjoista, jonka olen koskaan lukenut. Tietenkään kaikkien kirjojen ei ole tarkoituskaan antaa lukijalle näin paljon, mutta mielelläni lukisin lisääkin tällaisia isoja pieniä tarinoita.

Koen 13 kotimaista kirjailijaa
Avioliittojuonia

tiistai 1. lokakuuta 2013

Luonnon laki




Kari Hotakainen
2013
283 s./Siltala


On ollut aikamoista tunteiden vuoristorataa tämän Book Battlen viimeisen voittajan kanssa. Kari Hotakainen on edustanut minulle jo vuosia sitä kotimaisen kirjallisuuden kenttää, josta en vain yksinkertaisesti koe olevani kiinnostunut. Otinkin aikamoisen kirjariskin tehdessäni Luonnon laki -teoksesta viimeisen kierroksen voittajan.

Hotakaisen kirjan kanssahan kävi niin, että pari ensimmäistä kappaletta todella herättivät mielenkiintoni ja pohdiskelin jo kuumeisesti, että voiko tässä todella olla kotimainen kirjailija, jonka teoksia haluaisinkin lukea tästä eteenpäin. Samalla koin huonoa omatuntoa, että olin vältellyt Hotakaista kaikki nämä vuodet. Kun sitten aloin lukea kirjaa eteenpäin usko meinasikin loppua lyhyeen. Yhtäkkiä uutuudenviehätys oli kulunut loppuun ja tunnistin ne kaikki turhautumisen eri sävyt, kun lukee tarinaa, jossa on liikaa sellaisia elementtejä, jotka eivät puhuttele minua lukijana. Parin sivun päästä tapahtuikin jo jotain mielenkiintoista tai Hotakainen asetteli sanansa juuri oikein ja olin taas koukussa, kunnes... Ja näin jatkettiin aivan viimeisille sivuille asti.

Tarinan keskiössä on yrittäjä Rautala, joka joutuu auto-onnettomuuteen. Mies kirjaimellisesti kursitaan kokoon ja edessä on pitkä kuntoutuminen, jonka aikana sairaala ja sen asukkaat ja työntekijät tulevat tutuksi. Lukija tutustuu myös Rautalan läheisiin; tyttäreen ja tämän kasvavaan perheeseen, työkaveri Mikaan, vanhempiin ja lopulta unohtuneeseen kummipoikaankin. Miettiessään omia pieniä kuvioitaan, Rautala ja kumppanit pohdiskelevat myös isompia asioita yhteiskunnan nykytilanteesta epävarmaan tulevaisuuteen.

Luonnon laki -kirjalle oli eduksi se, etten juuri koskaan lue tämäntyyppisiä kirjoja, joten yhden per vuosi kestää kyllä ja saattaa jopa olla ihan tyytyväinenkin ratkaisuunsa lukea kirja kokonaan. Vaatimattoman arkielämän kuvaus ja yhteiskunnan ongelmakohtia esille tuovat kirjat, varsinkin kun niissä usein yhdistetään vakavuus ja huumori, eivät vain iske. Niitä lukiessa menen yksinkertaisesti liian pitkälle omasta kirjamaustani. Olen kuitenkin ihan tyytyväinen, että tällä kertaa kävi näin: nyt Hotakainen ei ole minulle enää iso pelottava mörkö, josta on parasta pysyä mahdollisimman kaukana. Nyt harkitsen ihan vakavissani Ihmisen osan lukemista, mutta toki hetki täytyy tasata tätä kokemusta ja palata asiaan joskus ensi vuonna.

Tämään lukukokemuksen myötä tulen muistelemaan lämmöllä Hotakaisen tyyliä kertoa tarinaa. Vaikka se ei puhuttelekaan minua korkealta ja kovaa, on se silti selkeästi omanlaisensa ja siinä mielessä kiinnostava. Jaa-a, olikohan nyt jo tarpeeksi sekava arvio kirjasta, josta selkeästi pidin enkä sittenkään juuri innostunut;)

Koen 13 kotimaista kirjailijaa