sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Kertomus näkevistä



Jose Saramago
2004 suom. 2007
382 s./Tammi


Keltaisen kirjaston kuukausi ei oikein missään vaiheessa ottanut tuulta alleen, vaikka koinkin valinneeni mielenkiintoisia tarinoita osaksi lukuteemaa. Aikaisempien lukukokemuksieni perusteella uskalsin toivoa Saramagon Kertomus sokeudesta -teoksen itsenäisestä jatko-osasta yhtä kesän suosikkikirjaa. Oh boy was I wrong...

Kertomus sokeudesta toimi kohdallani todella hyvin, laadukas teksti ja jännittävä tarina olivat hyvä yhdistelmä ja tartuin suurella innolla myös Jeesuksen Kristuksen evankeliumiin, joka sekin oli jotain aivan erilaista kuin mikään aikaisemmin lukemani. En nyt sano, että odotukseni olisivat olleet korkealla Kertomus näkevistä -kirjan suhteen, mutta kun olin jo tullut sinuiksi Saramagon pituudessaan vertaansa vailla olevien pitkien lauseiden ja omintakeisen kirjoitustyylin kanssa, ei oikeastaan jäänyt muuta pelkoa, kuin että tarina itsessään olisi tylsä ja sitähän en sen uskonut voivan olevan, koska kahden aikaisemman lukukokemuksen perusteella kirjailija kirjoittaa mielenkiintoisia tarinoita. Mutta kun tarina on tylsä! Ja syy ei ihan varmasti ole vain siinä, ettei politiikka aiheena kiinnosta minua.

Aineksiahan tarinassa olisi vaikka mihin. Kirjassa olemme jälleen maan pääkaupungissa, jossa sokeusepidemia riehui muutamia vuosia aikaisemmin. Nyt kaupunkilaisia kohtaa uusi haaste, kun vaalituloksena on tukku tyhjiä lappuja. Hallitus kerää kimpsunsa ja kampsunsa ja poistuu pääkaupungista ja asukkaat jäävät sinne oman onnensa nojaan. Miten arkinenkaan kanssakäyminen onnistuu, kun eletään poikkeustilassa? Sanoinko jo, että todella mielenkiintoisen kutkuttavat ainekset hyvälle tarinalle?! Valitettavasti ensimmäiset 100 sivua toistellaan ihan samoja asioita pääministerin, sisäministerin, ulkoministerin,presidentin suusta ja seurataan heidän keskinäistä valtataisteluaan erikoisessa tilanteessa. Superpitkät lauseet tuntuvat ensi kertaa pitkästyttävän raskailta ja ajatus katkee koko ajan. Kun lause loppuu, en muista miten se on alkanut. Kun pitkä keskustelu jatkuu pitkässä lauseessa, putoan kärryiltä siinä mitkä vuorosanat kuuluvat kenellekin ja lopulta en edes jaksa välittää.

Missä on kaupunkilaisten näkökulma? Mitä kaupunkilaisten mielessä liikkui kun heistä suurin osa päätyi äänestämään tyhjää? Ja uskovatko he oikeasti elämään ilman hallintoa? Toki parannuksia voi vielä olla luvassa, en ole vielä lukenut tarinaa loppuun, mutta olen kyllä oikeasti luopunut jo toivosta, mutta sinnitellään nyt vielä viimeiset 100 sivua... Sen vaan sanon, että José Saramago, en olisi uskonut voivani pettyä sinuun!

Kirjallinen maailmanvalloitus - Portugali
Mieskirjailijoiden 50 kirjaa

tiistai 25. kesäkuuta 2013

Enkelintekijä



Camilla Läckberg
2011 suom. 2013
483 s./Gummerus


Niin monen keskinkertaisen kirjan jälkeen on todella helpottavaa tarttua tarinaan, jonka tietää vievän mukanaan. Ja jos kevään kirjojen kanssa on tullut jatkuvasti kurkattua lopullista sivumäärää niin sitä ongelmaa ei kyllä Enkelintekijän kanssa ollut. Juhannuspäivänä sitä löysi itsensä hyvinkin nopeasti sivulta 150 ja kohtahan kirja olikin jo kokonaan luettu! Ihanan vaivatonta, viihdyttävää ja jännittävää lukemista!

Rehtorin perheen pääsiäisateria on katettu Valön saarella olevaan poikien sisäoppilaitoksen ruokailuhuoneeseen, mutta perheestä on paikalla vain yksivuotias Ebba. Missä kaikki muut ovat? Tietävätkö kalassa olleet oppilaat jotain perheen katoamisesta? Vuosia kuluu ja Ebba miehineen päätyy takaisin Valön saarelle lähimenneisyyden kamalia tapahtumia paeten. He aloittavat pitkällisen remonttiurakan tarkoituksenaan saattaa entinen sisäoppilaitos entiseen loistoonsa. Joku kuitenkin tuntuu haluavan Ebballe pahaa kaikkien näiden vuosien jälkeen ja paikalliset poliisit saavat taas uusia - ja vanhoja - rikoksia ratkaistavakseen. Tuttuun tapaan myös muutama siviili sotkeutuu kuvioihin mukaan.

Läckbergin kahdeksas Fjällbackan rannikkokylään sijoittuva rikostarina ei todellakaan pettänyt odotuksia. Toisaalta sarjan osista muutamat ovat jo ehtineet muodostua niin suuriksi suosikeiksi (minun tapauksessani Kivenhakkaaja ja Majakanvartija), ettei Enkelintekijä kuitenkaan ihan samaan yltänyt - en kyllä odottanutkaan sen yltävän. Tarinat ovat hyviä näin, mutta huomaan nykyisin kuitenkin toivovani, etteivät sarjan siviilit kuten Patrikin vaimo Erica ja tämän sisko Anna olisi niin suuressa roolissa kun rikoksia selvitellään. Toivoisin, että seuraavassa romaanissa Erica jäisi oikeasti kotiin kirjoittamaan uutta kirjaansa, jonka aihe ei liittyisi mitenkään meneillään olevaan rikostutkimukseen ja uudet henkilöt saisivat tilaa toimia ja joutua vaaraan. Mielenkiinnolla odotan myös onko seuraavassa romaanissa taas uusi äiti-lapsi-kaksikko, jossa äiti on ihmishirviö, jonka toiminta tuhoaa usean sukupolven.

Jälleen kerran nautin varsinkin menneisyyden tapahtumien kuvailusta. Sisäoppilaitosvuodet ja perheen katoamiseen liittyvät tapahtumat kiinnostivat totta kai, mutta myös Ebban varsin onnettoman isoäidin ja isoisoäidin elämäntapahtumat olivat suorastaan kutkuttavaa lukemista. Fjällbacka on siitä erikoinen kylä, että tarinoita vanhoilta ajoilta pyörii kyläläisten keskuudessa vaikka millä mitalla. Mielelläni itsekin kuuntelisin kotikaupungistani samanlaisia "juoruja vuosikymmenien takaa", mutta toistaiseksi olen tainnut kuulla vanhemmiltani pelkästään noidista, joita täällä asui vanhempieni ollessa lapsia.

Osallistun kirjalla Kiinteistöhaasteeseen. Niin menneet kuin nykyisetkin tapahtumat ovat vahvasti yhteydessä Valön saarella olevaan rakennukseen, joka toimi aikoinaan poikien sisäoppilaitoksena. Rehtorin perheen kadottua koulu lopetti toimintansa ja rakennus sai olla oman onnensa nojassa kunnes rehtorin henkiinjäänyt tytär palasi parinkymmenen vuoden jälkeen takaisin remontoimaan vanhaa kotiaan. Saaristomaisema ei ole minulle kovin tuttu asia, joten yleensä nautinkin sen kuvailusta kirjallisuuden äärellä. Oman viehätyksensä tuottaa vanha rakennus, joka remontoimisen myötä alkaa pikkuhiljaa muistuttamaan ihastuttavaa majataloa, joka sen on tarkoitus tulevaisuudessa olla. Yhtä lailla ihastelen näkymää, joka rakennuksen ikkunoiden takaa pilkistelee, vaikka saarella onkin suorastaan vaarallista olla erinäisten tapahtumien takia.

Kiinteistöhaaste

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe


Andrew O´Hagan
2010 suom. 2011
322 s./Tammi


Viime vuonna lukemani Oatesin Blondi herätti orastavan kiinnostuksen Marilyn Monroen elämää kohtaan. Samantyylisestä tarinasta ei ollut tällä kertaa pelkoa, sillä O'Haganin kirja on kirjoitettu koiran näkökulmasta. Mafia Honey oli lahja Sinatralta Marilynille ja koira ehtikin viettää kauniin emäntänsä vierellä tämän viimeiset tokkuraiset vuodet.

Tuore näkökulma aiheeseen kuin aiheeseen vaikuttaa aina teoriassa hauskalta idealta, mutta minusta Mafin tarinointi ei vain toimi. Eniten koko kuviossa ehkä tökkii se, että kirjassa osaksi alleviivataan sitä kuinka älykkäitä koirat ovat ja kuinka he lemmikkeinä päivästä toiseen pääsevät todistamaan ihmisten keskenkasvuisuutta ja itsekkyyttä. Ja sitten koira päättääkin lorauttaa protestipissat lattialle itselle tärkeän asian takia. Kokonaisuus ei ainakaan minun korvaani kuulosta kovinkaan uskottavalta... Omaan makuuni Maf päätyy liiankin usein filosofioimaan - tai ottamaan kantaa muiden syvällisiin aatoksiin. Olisin pitänyt tarinasta enemmän, jos koiranäkökulma olisi ollut vähemmän alleviivaava. Joo, olen tylsimys;)

Jos nyt pettymyksessä oikein piehtaroidaan, niin petyin siihen, että tarina oli Mafin siinä missä Marilyninkin, kun itse oli kiinnostunut lähinnä Marilynistä enkä niinkään siitä, mitä Mafilla ja New Yorkin katurotalla on sanottavaa toisilleen. Petyin myös siihen, miten paljon Marilynin elämästä olisi kannattanut tietää jo valmiiksi, jotta tarinasta olisi saanut kaiken irti. En tietenkään tiedä mitkä osat tarinasta ovat sepitettyjä, mitkä hieman fiktiolla höystettyjä ja mikä todellisiin tapahtumiin enemmän tai vähemmän nojaavia. Petyin kuitenkin siihen, että melkein jokaisella sivulla tuli vastaan vahvasti 1960-luvun omia juttuja, jolloin en joko ymmärtänyt kontekstin päälle, en tajunnut vitsiä, joka piili lauseessa, en tiennyt sivistyssanaa tai en ymmärtänyt viittausta Marilynin elämään kuuluvista henkilöistä. Ehkä kirjan tarkoituksena onkin saada lukija yhtä tokkuraiseksi kuin Marilynin on sanottu olevan viimeisinä elinvuosinaan?

Ei tämä huono kirja ollut, ei missään nimessä. Minunkin lukemana se varmasti paranisi, jos ensin hankkisin lisää tietoa Marilynin viimeisistä vuosista, liikkeistään ja hänen silloisista ystävyyssuhteistaan. Ymmärtäisin paremmin tätä tarinaa ja sitä miksi se on juuri sellainen kuin se on. Olkoon Keltaisen kirjaston teemakuukauden viimeinen kirja minulle armollisempi...

Mieskirjailijoiden 50 kirjaa

lauantai 15. kesäkuuta 2013

Kuukauden nuortenkirja: Night School - Yön valitut


C.J. Daughtry
2012 suom. 2013
476 s./Otava


Edellisissä opinahjoissaan jatkuvasti vaikeuksiin hakeutunut Allie päätetään lähettää syrjäiseen sisäoppilaitokseen. Cimmeriasta tietää vain harva ja pian on selvää, että sen oppilaatkin valitaan erittäin tiukan seulan läpi. Vanhanaikaisessa ja tiukassa koulussa ei hyväksytä nykyajan hömpötyksiä, joten Allien on tästä lähin tultava toimeen ilman kännyköitä, tietokoneita ja iPadeja. Cimmeriassa uskotaan opiskeluun ja oppilaat viettävätkin monet illat pakertaen koulun kirjastossa. Allie saa nopeasti ystäviä, mutta myös muutaman vihamiehen. Suuresta elämänmuutoksesta huolimatta Allie huomaa viihtyvänsä koulussa todella hyvin, mutta muutama asia vaivaa häntä kuitenkin jatkuvasti. Miksi läheistä metsää pidetään niin vaarallisena ettei sinne saa mennä sisääntuloajan jälkeen? Entä mikä on yökoulu, josta ei saa puhua eikä kysellä? Entä mitä kuuluu Christopher-veljelle, joka karkasi kotoa ennen Allien Cimmeriaan tuloa?

Sisäoppilaitosromaani pienellä twistillä - tykkään! Ensinnäkin jo koko sisäoppilaitostouhu kiehtoo suunnattomasti, kun itse on aina hoitanut opiskelunsa kotona asuen. Allien henkilöhahmon lapsellisuus/angsti/välinpitämättömyys huolestutti ensin, sillä en aina oikein jaksa sympatisoida typerästi käyttäytyviä nuoria, mutta onneksi Cimmerian ilmapiiri muuttaa tyttöä parempaan päin. Tytön kiinnostus monia sääntöjä ja niiden takana piilottelevia salaisuuksia kohtaan tarttuu lukijaankin heti alkuvaiheessa ja tarinaa on vain ahmittava lisää, jotta saisi tietää mitä kaiken takana oikein on? Niin kuin aina - kun sarjasta on kysymys - ensimmäinen osa saattaa hyvinkin olla se paras, kun uusi maailma esitellään ja tutustutaan tapahtumapaikkoihin ja henkilöihin, mutta odotan kyllä malttamattomana sarjan toistakin osaa. Tykästyin jännittävään juoneen, mutta jotain suloista oli myös nuorten rakkauskuvioissa, vähän sellaista Twilight-henkeä, mutta ei liian alleviivattuna. Oli myös virkistävää lukea kirjaa, jonka jännitys ei ole lähtöisin fantasiaelementeistä.

Cimmeria on oiva valinta myös Kiinteistöhaasteeseen, jossa tällä hetkellä tavoittelen viimeistä rakennusvaihetta eli linnaa. Koulu on satoja vuosia vanha, vuosien varrella suuntaan jos toiseenkin laajennettu punatiilinen goottikartano. Pelottavasta ulkonäöstään huolimatta rakennuksen sisäosat on sisustettu oikein kodikkaaksi ja mukavaksi. Ruokailuhuoneessa pöytiä peittävät puhtaat valkoiset pöytäliinat ja päivällinen nautitaan usein kynttilänvalossa, hienojen astioiden kera. Kirjasto suorastaan kutsuu opiskelemaan ja yhteinen olohuone on myös sisustettu oikein viihtyisäksi. Metsän reunassa sijaitsevan Cimmerian tiluksien laajan ruohokentät ovat hyvinhoidettuja ja lähistöllä on myös paljon mielenkiintosia rakennuksia, jonne voi lenkkeillä vapaailtaisin.

Jos nuortenkirjallisuuden uudet tuulet kiinnostavat, suosittelen tutustumaan tähän jännittävään uutuuteen! Ah, lukeminen on välillä oikeastikin näin ihanaa, kunhan tarina vain on kohdillaan;)

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Kuin jokin päättyisi

Julian Barnes
2011 suom. 2012
157 s./WSOY


Pientä lukijaa on taas koeteltu tänä keväänä enemmän kuin olisi tarpeen. Olen intoa täynnä tarttunut teoksiin, jotka ovat saaneet osakseen paljon kehuja ja innokkaita arvioita. Kaikki kirjat menestyivät myös Blogistanian Globalia 2012 -kilpailussa.

Valitettavasti minulle Etten palaisi tuhkaksi, Vieraan lapsi ja Kuin jokin päättyisi ovat kaikki olleet pettymyksiä.

Luonnollisestikaan huonosta kirjallisuudesta ei ole kysymys; en vain ole tavoittanut tarinoiden punaista lankaa ja silloin lukukokemus on jäänyt yhdentekeväksi. Liian suurista odotuksistakaan on tuskin kysymys, koska en ole yllämainituista kirjoista tiennyt juuri mitään lukemista aloitellessani. Tietenkään kaiken kirjallisuuden ei olekaan tarkoitus kolahtaa ja kirjamaailman uumenista tulen varmasti löytämään vielä monia teoksia, jotka puhuttelevat juuri minua. Kyllä se silti kirpaisee, kun niin moni laatuteos jättää kylmäksi. Alan heti epäilemään, että olen taantumassa takaisin Neiti Etsivä -tasolle kaikkien näiden lukuvuosien jälkeen!:) (Asiaa sopii pelätä ainakin tässä kuussa, koska kuukauden paras lukukokemus tulee mitä luultavimmin olemaan nuorille kirjoittu vauhdikas jännäri eikä suinkaan Keltaisen kirjaston helmi...) 

Barnesin pienoisromaanissa tutustutaan Tony Websteriin, joka elämänsä ehtoopuolella pysähtyy muistelemaan menneisyyttään ja ihmisiä, jotka olivat aikoinaan hänen koko elämänsä. Kun Tony saa yllättävän perinnön, hän huomaa etteivät kaikki hänen omat muistonsa pidäkään paikkaansa, ja että itseään pettämällä ostettu mielenrauha alkaa pahasti rakoilemaan. On aika selvittää mihin vuosikymmeniä sitten lausutut harkitsemattomat sanat ja tehdyt teot ovat johtaneet.

En läheskään aina lue kirjan takakansitekstiä lukemista aloitellessani. Muiden kirja-arvostelujakin luen villisti hyppien, yleensä kurkistan vain kirjoittajan loppusanat, joista pystyn päättelemään, mitä lukija loppujen lopuksi teoksesta piti. Kuin jokin päättyisi -kirjan takakansitekstin päädyin kuitenkin tällä kertaa lukemaan ja mieleni takertui heti vihjailuun, että perinnön mukana tulee vaikeaselkoinen arvoitus. Voin vain todeta, että kyllä raivostuttaa, jos sattuu ottamaan tuollaisen asian kirjaimellisesti ja kirjan viimeiset sivut jo häämöttävät eikä arvoituksesta ole vielä tietoakaan. Toki ymmärsin lopulta, mihin tällä arvoituksella viitataan, mutta ärtymystä se ei kyllä poistanut. Vieraan lapsi -kirjan takakannessa nostettiin myös esille arvoitus, joka olikin vain henkilöiden pään sisällä. Se että joku pohtii millainen ihminen vuosikymmeniä sitten kuollut runoilija oli ja mitä hän halusi runoillaan sanoa, ei tee kokonaisuudesta arvoitusta. Kyllä, olen tuohtunut epäolennaisuuksista.

Alan vakavasti harkita heinäkuun lukuteemaksi suosikkikirjailijoideni teoksia, sillä nyt olen kohdannut ihan liikaa pettymyksiä kirjojen saralla. Mielenterveys on jo uhattuna - ja lukuilo!;)

Mieskirjailijoiden 50 kirjaa
Man Booker -lista

tiistai 11. kesäkuuta 2013

Yösoittoja






Kazuo Ishiguro
2009 suom. 2011
226 s./Tammi


Njää. Tiesin olla lataamatta teokseen liian suuria odotuksia, mutta kyllä pettymys aina silti vähän kirpaisee. Ishiguron hienostuneen surumielinen Pitkän päivän ilta pääsisi helposti kaikkien aikojen parhaimpien lukukokemusten listalle eikä Ole luonani aina -kirjasta juuri moitteen sanaa keksi. Ylläoleviin lukukokemuksiin verrattuna Yösoittoja jätti lukijan masentavan välinpitämättömäksi ja kun lukemisesta on kulunut jo muutama päivä, olen onnistunut unohtamaankin novellien aiheet melkein kokonaan. Keltaisen kirjaston helmien metsästäminen (kesäkuun teema) ei siis alkanut parhaalla mahdollisella tavalla...

Yösoittoja -kokoelman novelleja yhdistää palava rakkaus musiikkiin. Aluksi tutustumme Venetsiassa piazzan katukahviloissa elantoaan hankkivaan muusikkoon, joka sattumalta kohtaa edesmenneen äitinsä iskelmäidolin ja pääsee auttamaan tätä romanttisen eleen toteuttamisessa. Toisessa novellissa vanhempi herrasmies lentää Lontooseen paikkaamaan vanhojen yliopistoystäviensä avioliittoa. Kolmannessa novellissa nuori mies muuttaa siskonsa ja lankonsa luokse maaseudulle auttamaan näitä kahvilan pyörittämisessä. Samalla hän yrittää säveltää ja sanoittaa omia kappaleitaan luonnonhelmassa. Neljännessä tarinassa radikaalin kasvoleikkauksen läpikäynyt muusikko kohtaa Hollywoodin megakuuluisuuden. Toipilasaikaansa luksushotellissa viettävä kaksikko seikkailee öisin hotellin pimeillä käytävillä ja aiheuttaa hämmennystä. Viimeisessä novellissa nuori muusikko kohtaa vanhemman naisen, jolla on paljon opetettavaa sellon soitosta.

Musiikin lisäksi tarinoissa on päähenkilönä mies, joka joko tarjoaa apuaan jollekulle toiselle tai vaihtoehtoisesti saa apua joltakulta toiselta. Jokaisen novellin lopussa päähenkilö on kasvanut henkisesti, oppinut jotain tärkeää itsestään tai vallitsevasta maailmasta.

Novellit eivät ole minun juttuni. Musiikki aiheena ei juuri kiinnosta minua. Jotain hienoa Ishiguron teksteissä silti on, kun ylipäätänsä jaksoin lukea kirjan kokonaan ja vieläpä ihan muutamassa päivässä. Yksittäiset novellitkin luin aina kokonaan yhdeltä istumalta. Täysin turhanpäiväisenä en siis teosta pidä, Ishiguron kirjoitustyyli pitää mielenkiinnon yllä, vaikka tarinat eivät onnistuneetkaan minua tällä kertaa koskettamaan.

Onko kukaan tutustunut Ishiguron muihin suomennettuihin teoksiin Silmissä siintävät vuoret, Menneen maailman maalari ja Me orvot? Ovatko lukemisen arvoisia?

torstai 6. kesäkuuta 2013

Kiltti tyttö



Gillian Flynn
2012 suom. 2013
444 s./WSOY

Kun on aikaa pysähtyä arjen keskellä, nauttia kauniista säästä ja oman pihan mukavuuksista, sitä huomaa pian kaipaavansa rinnalle täydellistä kesäkirjaa. Minä vaadin itse täydellisyydeltä viihdyttävää ja mukaansa tempaavaa tarinaa, joka vie jalat alta. Tekstin täytyy olla soljuvaa ja tarinan juonivetoista. Hyvänä merkkinä täytyy myös pitää sitä, että kyseisen kirjan on valmis raahaamaan mukaan töihin ja takaisin, vaikka tietää että lukuaikaa työmatkoilla on yhteensä vain parikymmentä minuuttia. Kun olin alkanut lukemaan Flynnin juuri suomennettua jännäriromaania, oli heti selvää, että pidin käsissäni kirjaa, joka toteuttaisi kaikki kesäiset lukuhaaveeni. 

Onnettomat tapahtumat alkavat vyörymään Nick Dunnen niskaan siitä hetkestä lähtien, kun mies tajuaa kauniin vaimonsa Amyn kadonneen parin viisivuotishääpäivänä. Pariskunnan kotoa löytyy vain myllätty olohuone ja kirjekuori, joka vihjaa, että Amy oli tänäkin vuonna suunnitellut miehensä päänmenoksi romanttisen aarteenmetsästyksen. Tilanteeseen alusta asti tyynesti suhtautuva aviomies herättää monissa epäilyksiä, varsinkin kun Amyn ystävät paljastavat, että Amy oli alkanut pelätä miestään heidän muutettuaan New Yorkista Missourin Carthageen. Mihin Amy on kadonnut? Onko hän vielä elossa? Ja onko tarinalla toinen, yllättäväkin, puolensa?

Tarinan yksityiskohtia ei voi juurikaan avata turhan monin sanankääntein ettei vain paljasta liikaa, sillä alkuasetelma on vain alkuasetelma, ja tarina saa alun jälkeen sykäyksen varsin yllättävään suuntaan. Jännityskirjallisuuden suhteen suosikkejani kirjat, joissa yhdistyy jännitys ja lukuromaani. Henkilöhahmot saavat enemmän syvyyttä ja tarinan aikana käydään läpi paljon arkisiakin parisuhdeasioita jännityksen pikkuhiljaa kiristyessä... Avioliiton onnellisten ja onnettomien vuosien kuvailu tekeekin tästä kirjasta oivan yksilön Avioliittojuonia -haasteeseen.

Täydellistä kesäkirjaa arvostaa sellaisenaan eikä siitä edes yritä etsiä virheitä. Minut vakuutti tällä kertaa tarinan mukaansa tempaavuus ja se miten lukijana piti koko ajan pysyä varpaisillaan ja kuulostella lopullista totuutta rivien välistä. Omia mielipiteitä piti jatkuvasti muokata ja pähkäillä miten tässä kaikessa lopulta käy. Kaikesta jännityksestä huolimatta tarinassa oli kuitenkin kepeä puolensa niin, että lukeminen oli nautinnollista. Uskomaton tarina, joka ei kuitenkaan lopulta edes tunnu niin epäuskottavalta, jos uskoo, että maailmassa on ihmisiä, jotka ovat tarpeeksi omistautuneita toteuttamaan oikkujaan pilkuntarkasti.

Minä viihdyin kirjan parissa, uskon että Sinäkin viihtyisit!

Avioliittojuonia
So American - Missouri