maanantai 29. huhtikuuta 2013

Mistä puhun kun puhun juoksemisesta



Haruki Murakami
2008 suom. 2011
175 s./Tammi


Mahdollisiin uusiin kirjailijaystäviin tutustuminen päättyy Murakamin juoksuaiheiseen muistelmateokseen. Mistä puhun kun puhun juoksemisesta taitaa olla sen verran kaukana kirjailijan romaanien teemoista ja kirjoitustyylistä, etten vielä voi arvioida, onko Murakamin tuotanto kokonaisuudessaan minun heiniäni. Juoksukirja on kuitenkin kirjoitettu ytimekkään oivaltavasti ja niin mukavan rennolla otteella, että sen vietäväksi oli helppo heittäytyä. Murakamiin tutustuminen jatkukoon.

Elän tällä hetkellä juoksuharrastuksen suhteen vaikeita aikoja. Halua juoksemiseen löytyy, motivaatio-ongelmia ei juurikaan ole, mutta askel tuntuu usein niin raskaalta, että siitä pakostikin masentuu. Kaipasinkin kirjalta pientä fiiliksen kohotusta ja uskon sitä saaneeni. Oli lohdullista lukea, että aikoinaan Murakamikin on ollut aloittelija, joka ei ole jaksanut lenkkeillä kuin 20 minuuttia kerralla. Aktiivisella harrastamisella kunto on kohonnut ja jalat tuntuneet keveämmiltä.

Vielä viime kesänä olin elämäni kunnossa. Asunnon osto, remontoiminen ja sisustaminen töiden ohella rokotti vapaa-aikaa sen verran monta kuukautta, että kuntoni päästi romahtamaan kerralla. Joulun jälkeen elämä vihdoin viimein rauhoittui ja pääsin pikkuhiljaa kiinni entisiin tapoihin. Valitettavasti uudelleen aloittaminen ei ollutkaan yhtä helppoa kuin koko kuntoilun aloittaminen pari vuotta sitten, jolloin juostuani kuukauden kahden verran jaksoin jo kymmenen kilometrin lenkkejä. Nyt hyvä kun jaksan viisi kilometriä ja silloinkin olo on kuin kaikkensa antaneella. Eilisellä iltalenkillä pystyin kuitenkin psyykkaamaan hyvin itseäni Murakamin kirjan avulla: Kyllä sinä hyvä nainen jaksat kotiin juosta, kun ei sun kuitenkaan tarvitse mitään sataa kilometriä juosta. Tai maratonia. Tai edes kymmentä kilometriä. Että töppöstä toisen eteen nyt vaan!

Murakamilla on ollut monenlaisia tekniikoita riippuen mihin hän on kulloinkin tähdännyt, mutta omaan korvaan kokeilemisen arvoiselta kuulosti vaihe, kun hän juoksi kuutena päivänä viikossa muttei aina kovinkaan pitkiä lenkkejä. Usein lenkin pituus oli 10 kilometrin tienoilla, mutta välillä ihan muutama hassu kilometri. Puolen tunnin iltalenkkipyrähdys olisi ihan mahdollinen ajatuksentasolla, mutta nytkin kun tässä sohvalla nökötän; kotihommat tekemättä, työpäivän kiireet vielä mielessä ja kaupassakäynti vielä edessä niin lenkki ei kyllä huvita ajatuksena ollenkaan. Joten ei minusta kyllä uutta Murakamia tule.

Joka tapauksessa, olin lukijana eniten kiinnostunut Murakamin arkipäivän liikunnasta ja ajatuksista siihen liittyen, mutta toki hänen kokemuksensa maratoneista, ultramaratoneista ja triathloneista olivat mielenkiintoista luettavaa, vaikka oma tavoitteeni kesälle on vaatimattomat 15 kilometriä.

Kansankynttiläin kokoontumisajot (muistelmateokset)
50 mieskirjailijoiden kirjaa

torstai 25. huhtikuuta 2013

Meriharakat



Susan Fletcher
2007 suom. 2008
383 s./Like


Huhtikuu alkaa olemaan lopuillaan ja silti on vasta kuukauden teeman toisen kirjan vuoro. Hävytöntä! Nyt on kuitenkin vahvasti sellainen tunne, että uusi ystävyyssuhde on puhkeamaisillaan, joten ei se määrä vaan laatu. Uusi kirjailijaystäväni on kirjoittanut kiinnostavan ja runollisen kauniisti eteenpäin soljuvan elämäntarinan nuoresta naisesta, joka valvoo siskonsa vuoteen vieressä tämän pitkää unta.

Tarina lumosi jo ensimmäisistä kappaleista lähtien ja kauniin tekstin lisäksi kiinnostusta piti yllä tarinan rakenne: aluksi lukija ei tiedä minkä ikäisiä sisarukset ovat nykyhetkessä, mikä tapahtuma on johtanut nuoremman siskon vuosia kestäneeseen koomaan ja miksi Moiraa tuntuu kantavan niin suurta syyllisyyden taakkaa harteillaan vieraillessaan sairaalassa. Takakansiteksti oli muotoiltu varsin maltilliseen sävyyn, joten Moiran elämäntarina avautui pikkuhiljaa eikä lukiessa oikein osannut edes arvata mihin suuntaan tarina siskoksia veisi ja olisiko lopulta kyse suurestakin tragediasta vai pienistä sattumuksista, joilla on kauaskantoiset vaikutukset vai onko kyseessä vain tavallista julmempi kohtalo.

Kuten sain lukiessa tietää, Moiran elämä ei lopulta ollut sen kummoisempi kuin monella meistä. Hontelo ja hiljainen suorittaja sisäoppilaitosvuosinaan puhkeaa kukkaan tavattuaan sen oikean, muttei aina jaksa uskoa siihen, että on ansainnut kaiken sen onnen, joka on käden ulottuvilla. Tavallisuudessakin on paljon kerroksia, paljon tärkeitä ja vähemmän tärkeitä hetkiä, joista kutoa tarinaa. Mukava tyttö, mutta kylmäkiskoinenkin, välillä vähän tylsä, mutta intohimoinenkin sille päälle sattuessa. Monimutkainen, niin kuin kaikki meistä, jos meistäkin kirjoitettaisiin kirja.

Vielä en osaa sanoa, olenko nyt lukenut parasta mitä Fletcherillä on tarjota vai odottaako minua vielä koskettavammat ja syvällisemmät tarinat? Mikä on sinun suosikkisi Fletcherin tuotannosta?

Naiskirjailijoiden 100 kirjaa

maanantai 22. huhtikuuta 2013

30.11.2010 - 22.4.2013 TOP-10

Kirjablogeissa on jo muutaman päivän ajan kiertänyt top-10-lista, johon on tarkoitus listata suosikkikirjansa blogitaipaleen ajalta. Minun kaikkien aikojen suosikkikirjani ovat melkein kaikki ajalta ennen blogia, joten listani tosiaan koostuu blogiajan suosikeista. Joku kaunis päivä on paljastettava myös ne kaikkien aikojen suosikit... 

Kazuo Ishiguro - Pitkän päivän ilta
...koska pidän surumielisistä ja ajatuksia herättelevistä tarinoista.

 

Timo Parvela & Virpi Talvitie - Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen
...koska pidän tarinoista, joissa ystävyys on läsnä.

 
Alice Hoffman - Punainen puutarha
...koska pidän tunnelmallisista tarinoista.
 
 
Kate Morton - Paluu Rivertoniin
...koska pidän mukaansa tempaavista lukuromaaneista.
 
 
L.M. Montgomery - Anna omassa kodissaan
...koska pidän tyttökirjallisuuden tunnelmasta.
 
 
 Joyce Carol Oates - Blondi
...koska pidän tiiliskivimäisistä tarinoista, joissa käydään läpi koko elämä.
 
 
...koska pidän ahdistavista tarinoista, jotka pakottavat järkyttymään.
 
 
Wilkie Collins - Valkopukuinen nainen
...koska pidän hienostuneista kummitustarinoista.
 
 
Aki Ollikainen - Nälkävuosi
...koska pidän suurista pienistä tarinoista.
 
 
Camilla Läckberg - Majakanvartija
...koska pidän jännitystarinoista, joissa sukelletaan pintaa syvemmälle.
 

perjantai 19. huhtikuuta 2013

11


 
Tarinoiden taikaa -blogin Tintti muisti minua vielä toisella satsilla kysymyksiä. Meriharakoiden seurassa menee varmasti vielä päivä jos toinenkin, joten nyt ehdin tykittämään vastauksia.

1. Muistatko, minkä kirjan luit ensimmäisenä lukemaan opittuasi?
Täytyy kyllä sanoa, että en muista. Ei ole itse asiassa harmainta aavistustakaan. Muistan meidän Aapisen Enni- ja Onni-nalleineen, mutta ensimmäinen lastenromaani...

2.  ja 3. Piditkö koulussa äidinkielestä? Miksi pidit tai miksi et pitänyt?
Pidin ja en. Kielioppi ketutti, kirjoittaminen oli kivaa, mutta inhosin yli kaiken ajatusta siitä, että omaa tekstiä pitäisi lukea muille ja esitelmien pitoa suorastaan vihasin. Ilmeisesti siis kallistun en-kannalle:)

4. Mikä oli lempikirjasi lapsena?
Neiti Etsivät, Mystery Clubit, Viisikot ja Nummelan Ponitalli -sarja.

5. Mikä oli lempikirjasi nuorena?
L.M. Montgomeryn Runotyttö-sarja ja Laura Palmerin päiväkirja.

6. Kuka on kaikkien aikojen paras kirjailija?
Vaikea, mutta valitaan John Irving, koska toistaiseksi hänen teoksensa ovat tehneet suurimman vaikutuksen. Hänellä on kyllä kovia kilpailijoita...

7. Minkä kirjan aiot hankkia seuraavaksi?
Hankin kirjoja todella harvoin, ja yleensä sellaisia, jotka olen jo lukenut ja jotka haluan omaan kokoelmaani. Nyt ei tule mieleen mitään must-hankintaa, vaan aion lukea kirjahyllystä mahdollisimman monta pokkaria, jotka olen hankkinut pokkarikampanjan aikana lomalukemiseksi yms. Niiden ei ole tarkoituskaan jäädä hyllyyn lukemisen jälkeen - paitsi jos paljastuvat super hyviksi tarinoiksi.

8. Mistä yleensä ostat kirjasi?
Suomalaisesta Kirjakaupasta.

9. Kuinka usein käyt kirjastossa?
Kerran viikossa ja visiitti kestää noin 10 minuuttia. Käytän työpaikkani viereistä kirjastoa ja ennen kuin surautan junalla kotiin, käyn kurkistamassa iltavuorossa ollessani kirjaston hyllyt. Ehkä kerran vuodessa teen pidemmän reissun kirjastoon.

10. Miten nuoret saisi innostettua lukemaan?
Aloitetaan tietenkin siitä, että kaikkien ei edes ole tarkoitus tykätä lukemisesta. Ja sitten jatketaan siihen, että moni nuori on jo varmasti ns. menetetty peli, koska uskon, että lukemisinnostus loppujen lopuksi alkaa lapsena ja kotona/niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa viettää paljon aikaa, kuten päiväkodissa ja ala-asteella. Jos kotona ei lueta, ei innostusta välttämättä enää saa sytytettyäkään. Minulle ei vanhemmat lukeneet iltasatuja tai mitenkään kannustaneet kirjojen ääreen, mutta isäni sai töiden kautta paljon kirjoja, ja satuin innostumaan niistä. Ja toisaalta taas ihmiset, joiden kanssa vietin paljon aikaa, lukivat minulle kuten aikuiset siskoni. Ja myöhemmin ala-asteella ystäväni olivat todella innostuneita lukemisesta. Innostus tarttuu:)

11. Missä kirjassa on kaikkien aikojen hienoimmat kannet?
Lastenkirja Prinsessa vailla valtakuntaa on kuvitettu niiiiin kauniisti. Samoin Kaislikossa suhisee -kirjan kansikuva on IHANA.

torstai 18. huhtikuuta 2013

Kaikki mitä rakastin


Siri Hustvedt
2003 suom. 2007
466 s./Otava


Ensimmäinen ehdokas uudeksi kirjalliseksi ystäväksi kuukauden teeman mukaisesti on Siri Hustvedt. Hänen kanssaan onkin vierähtänyt huhtikuun alku, en ehkä teemaa valitessa ymmärtänyt täysin, miten aikaavievää hommaa kestävän ystävyyden metsästäminen voi olla. En taida neljää kirjaa ehtiä lukemaan huhtikuun teeman alle, mutta toivon edelleen, että yksi uusi ystävä löytyisi matkan varrelta. Siri Hustvedtin kanssa tulimme toimeen hyvin, mutta minun pitää tutustua hänen tuotantoonsa lisää ennen kuin voin sanoa mitään lopullista.

Kaikki mitä rakastin kertoo kahdesta perheestä New Yorkin taidemaailman kuhinan keskellä. Aluksi on taidemaalari Bill ja hänen syrjäänvetäytyvä runoilija-vaimonsa Lucille sekä tarinankertojana kunnostautuva Leo ja hänen vaimonsa Erika, joka työskentelee kirjallisuuden opettajana. Myöhemmin Lucille saa väistyä ja nelikon täydentää Violet, Billin maalausten kaunis malli, jonka sydän on avoin. Molempia pariskuntia siunataan pojalla, mutta tragedia on osa elämää eikä mikään ole sen jälkeen entisellään.

Hustvedtin kirja oli kaiken kaikkiaan todella miellyttävä lukukokemus. Uppouduin innokkaasti taidemaailman syövereihin, sillä onhan henkilöhahmojen elämäntapa niin kaukana omasta arjestani. Totuuden nimissä täytyy myöntää, että monet syvälliset taidekeskustelut menivät hieman ohi, ja olisikin ehkä ollut järkevää googlettaa jatkuvasti esimerkiksi taideteoksia, joista varsinkin Bill ja Leo keskustelivat usein. Oletin tarinan jatkuvan samankaltaisena alusta loppuun saakka, sillä olin unohtanut perheitä kohtaavan tragedian, josta takakannessakin mainitaan. Sen myötä älykäs ja ihanan kultturelli tarina sai jopa jännityskirjallisuuden elementtejä ja toisen pojan, Markin, noustua esille, muistutti tarinan tunnelma minua Poikani Kevin -kirjasta.

Tosiystävyyttä en silti ole vielä valmis vannomaan. Se on se ihan pieni klick, joka erottaa todella hyvän tarinan ja todella hyvän vaikutuksen tehneen tarinan. Pieni klick, ja palaset loksahtavat paikalleen lukijan ja tarinan välillä. Nyt klick jäi puuttumaan, mutta lukukokemus oli silti kaikin puolin hieno. Kaikki mitä rakastin kestäisi hyvin useammankin lukukerran, niin paljon se pitää sisällään. Huomasin kuitenkin, etten kirjan luettuani ole palannut pohtimaan henkilöhahmojen elämää. Kauhistuin lukiessani kerta toisensa jälkeen Markin edesottamuksia ja sympatiani olivat hänestä välittävien aikuisten puolella, mutta suuret tunteet jäivät silti puuttumaan. Uuden ystävän etsintä jatkukoon!

Naiskirjailijoiden 100 kirjaa

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Robinson Crusoe



Daniel Defoe
1719 suom. 1847
700 s./12 cd-levyä
WSOY 2007


Löysin muutaman vuoden tauon jälkeen äänikirjat uudelleen. Sairastellessani helmikuun lopulla äänikirja osoittautui verrattomaksi kumppaniksi hetkiin, kun kirja ei millään tuntunut pysyvän kädessä. Flunssailun jälkeenkin oli usein mukavaa rentoutua heittäytymällä pitkäkseen sängylle ja kuuntelemalla Lars Svedbergin miellyttävää (ja unettavaa) ääntä. Mies puuhasteli usein omiaan vieressä, ja kuunteli sivukorvalla tarinan etenemistä, joten myöhemmässä vaiheessa oli mukava keskustella Robinson Crusoen seikkailuista toisen kanssa. Kaiken kaikkiaan kokemus oli niin positiivinen, että olen hankkinut Aarresaaren jo hyllyyn odottamaan seuraavaa äänikirjahetkeä.

Robinson Crusoe on aina kuulunut niiden klassikoiden joukkoon, jotka olen tiennyt lukevani jossain vaihessa elämääni. Minua on luonnollisestikin kiinnostanut, millaiseksi ihmisen elämä muodostuu täydellisessä erityksessä, miten erilaiset taidot hioutuvat ajansaatossa ja minkälaisella tekemisellä päivänsä täyttää. Aloitin kirjaversion lukemisen muutama vuosi sitten, mutta innostus lopahti nopeasti, koska tarinan alussa kerrataan melko yhdentekeviä hetkiä päähenkilön elämästä ennen kuin saari astuu kuvioihin. Toki jotain on hyvä tietää Crusoen menneisyydestäkin, mutta klassikkomaisesti yhtäkään kiveä ei jätetä kääntämättä ja päähenkilön vaiheet ovat moninaiset ennen kuin kohtalokas haaksirikko tapahtuu.

Klassikoiden lukeminen on antoisaa jo siinä mielessä, että yleensä alussa on jo valmiiksi tietoinen kirjan perusideasta, mutta tiiliskiven kokoisessa tarinassa on oltava toki paljon muutakin kuin se minkä valmiiksi tietää. Tiesin, että Crusoe viettää vuosikausia saarella, mutta 28 vuotta yllätti silti. Tiesin, että alkuasukaspalvelija Perjantai astuu jossain vaiheessa kuvioihin, mutta yllätyin siitä, että se tapahtuu niin loppuvaiheessa tarinaa. Yllätyin myös siitä, miten paljon seikkailuja päähenkilö kokee ennen saarelle joutumista, miten hyvä elintaso hänellä lopulta saarella on ja miten pitkällinen koko pelastusoperaatio lopulta on.

Kun tarina vihdoin viimein alkoi - eli kun Crusoe haaksirikkoutui Etelä-Amerikan pohjoisrannikon edustalla olevalle saarelle joskus 1600-luvulla - nautin kuuntelijana varsinkin tavallisen arjen kuvailusta. Oman kodin tekeminen ja sen turvaaminen, saareen tutustuminen ja sen eri osissa samoilu, ruoan hankkiminen ja elintason jatkuva parantaminen olivat kaikki todella mielenkiintoisia aiheita, joiden yksityiskohtaiseen kuvailuun en missään vaiheessa väsynyt. Odotin kuitenkin myös Crusoen sielunelämän tarkkanäköistä kuvailua, mutta se jäi jotenkin vaisuksi. Miten vuodesta toiseen jatkuva yksinäisyys vaikuttaa ihmiseen, miltä epätoivo tuntuu ja miten pelkojen kanssa oppii elämään sekoamatta? Siinäpä olisi ollut jutunjuurta monen levyllisen verran, mutta vaikka aiheita jonkin verran sivuttiinkin, syvällinen analyysi yksinäisyydestä ja sen vaikutuksista jäi puuttumaan.

Tietynlaisen syvällisyyden puuttuminen johdattaakin aasinsillan kautta seuraavaan aiheeseen eli ketutuksen tunteeseen. Kun aikoinaan on kirjoitettu klassikoksi päätyvä kirja ainutlaatuisesta aiheesta, sitä ei oikeastaan kukaan voi kirjoittaa uudelleen. Defoen tarina ei mielestäni ole paras mahdollinen, mitä aineksista olisi voitu kursia kasaan, mutta minkäs teet. Kukaan tuskin haluaa uuttakaan haaksirikkotarinaa kirjoittaa, koska sitä tietenkin pidettäisiin ikuisesti Robinson Crusoe -kopiona. Harry Pottereista inspiroitunut kirjailija voi kyllä sijoittaa tarinansa tapahtumat velhokouluun ja yrittää muilla keinoilla tehdä tarinasta mahdollisimman erilainen, jotta se ei olisi täydellinen Potter -kopio. Mutta laitapa uusi mies saarelle tekemään periaatteessa samoja asioita kuin Crusoe, mutta hieman erilaisella lähestymistavalla... Ei tule mitään! Defoe ei tosiaan juurikaan päähenkilönsä mielenliikkeitä avannut lukijalle, vaan Crusoe vaikuttaa henkisesti supervahvalta ihmiseltä, joka pian ymmärtää ettei pelastusta ole luvassa lähiaikoina ja päättää elellä saarella niin mukavasti kuin mahdollista. Tarinan aihe on jo itsessään niin mielenkiintoinen, etten myöskään oikein ymmärrä tarvetta pitkitettyyn pelastusoperaatioon, joka oli monen levyllisen pituinen. Minulle olisi riittänyt, että saarelle olisi yllättäen ilmestynyt esimerkiksi varakas huviseurue, joka olisi kohdannut Crusoen ja lopulta vienyt tämän sivistyksen pariin. Ja klassikosta kun on kyse, niin tietenkään tarina ei voi loppua pelastukseen, vai sitten käydään vielä muutaman levyllisen verran läpi vaiheita, jotka seurasivat pelastunutta miestä muutamien vuosien ajan.

Crusoen tarinaa kuunnellessani tajusin vihdoin, mikä vanhemmissa klassikoissa yleensä uuvuttaa minut jo heti alkuunsa: tarinan kronologinen eteneminen. Kun suurin osa lukemistani tarinoista etenee aikatasojen vaihdellessa useasti, kronologinen eteneminen voi tuntua hyvinkin tylsältä. Pidän siitä, että henkilöhahmot, jotka elävät nykyisyydessä, kertaavat itsekseen menneisyyttään ja sitä kautta lukija oppii tuntemaan henkilön kokonaisuutena ja kiinnostus pysyy yllä. Kuunneltuna Robinson Crusoe ei tietenkään ollut niin puuduttava, mutta osaan kuvitella, että tarina olisi kevyempi lukea, jos Crusoe saarella ollessaan välillä muistelisi lapsuuttaan ja nuoruuttaan ja lukija oppisi hänestä lisää pikkuhiljaa saaren arjen keskellä. No, epäreiluahan tällainen nilittäminen on 2000-luvun lukijalta, kun aikatasojen kikkailu ilmestyi kirjallisuuteen vasta Defoen ajan jälkeen. Osaako muuten kukaan lukija sanoa, missä tunnetussa romaanissa olisi ensimmäistä kertaa pistetty kronologisesti etenevä tarina hyllylle ja kokeiltu uutta tyyliä?

Daniel Defoen kirja kiinnosti siinä määrin, että kävin taas lukemassa mm. Wikipediasta taustatietoja kirjasta. Robinson Crusoe oli Defoen esikoiskirja ja aikoinaan maailman ensimmäinen "best seller". Kirjan alkukielinen nimi on hämmentävän pitkä: The Life and Strange Surprising Adventures of Robinson Crusoe of York, Mariner: who lived Eight and Twenty Years, all alone in an uninhabited Island on the coast of America, near the Mouth of the Great River of Oroonoque; Having been cast on Shore by Shipwreck, wherein all the Men perished but himself. With An Account how he was at last as strangely deliver'd by Pirates. Written by Himself:D Defoe kirjoitti myös jatkoa Crusoen tarinaan, jossa hän palaa saarelle katsomaan siirtokuntaa, jonka hän muodosti laivakapinallisista pelastumisensa aikoihin.

Kiinteistöhaaste - (8) eli huvila pystyssä

torstai 11. huhtikuuta 2013

Vastauksena Jonnalle




Kirjakaapin avain -blogin Jonna muisti minua muutamalla kysymyksellä, joten vastailen niihin nyt, kun en millään jaksa vielä seuraavaa kirja-arviota miettiä. Robinson Crusoe on kyllä jo kokonaan kuunneltu äänikirjana, mutta haluaisin ehkä vielä vielä katsastaa Tom Hanksin tähdittämän Cast Awayn ennen kuin julkaisen arvioni.

1. Kuka on suosikkisatuhahmosi?
Pieni merenneito. Minulle luettiin pienenä alkuperäistä tarinaa merenneidosta, joka lopussa muuttui merenvaahdoksi. Se sai minut hyvin surulliseksi! Minulla oli sama tarina myös lyhennettynä versiona, kauniilla kuvilla höystettynä ja jaksoin ihailla sitä aina vain. Olin myös äärettömän onnellinen, kun katsoin Disneyn elokuvaa X videolta ensimmäistä kertaa ja siinä tuli traileri Arielista, joka oli ilmestymässä seuraavaksi Disneyltä. Muistan vieläkin sen tunteen, kun traileri alkoi. Ai miten niin elämän suola on pienissä onnen aiheissa?;)

2. Mitä kirjaa lukiessasi olet itkenyt?
Ensimmäisenä tulee mieleen Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen, jota lukiessa vollotin alusta loppuun asti. Hieman enemmän kasassa pysyin esimerkiksi lukiessani ensimmäistä kertaa Lorenzo Carcaterran Katuvarpuset. Tai ketä minä yritän huijata, taisin itkeä senkin alusta loppuun asti.

3. Mikä on mielestäsi paras kirjasarja?
Ei ole Harry Potterin voittanutta. Ilahdun usein siitä ajatuksesta, että joku kaunis päivä olen unohtanut melko monia asioita Harryn tarinasta ja voin vihdoin viimein lukea sarjan kokonaan uudelleen.

4. Minkä kirjan olet lukenut useaan otteeseen?
Neiti Etsivät luin aikoinaan monta kertaa, mutta myös L.M. Montgomeryn Runotyttö-sarja on tullut luettua kolme tai neljä kertaa.

5. Minkä kirjan lukemista odotat tällä hetkellä eniten?
Hmm. Täytyy myöntää, että juuri nyt elän seesteistä aikaa kirjallisuuden suhteen, enkä ole mitenkään yltiöinnokas minkään kirjan suhteen... Todetaan vaikka näin, että koska Robinson Crusoen kuuntelu äänikirjana osoittautui hauskaksi kokemukseksi, odotan samanlaisia hetkiä Aarresaari-kirjan parissa.

6. Mikä on suosikkisarjakuvasi?
Maailman vahvin Nalle. Rakastan edelleen niitä kaikkia ihania pikkutaloja, joita kaikilla hahmoilla sarjakuvassa on! Maija Mehiläinen tulee hyvänä kakkosena. Tästä voidaan todeta, että en juuri ole sarjakuvia lukenut lapsuusajan jälkeen...

7. Onko sinulle merkitystä sillä onko kirja kovakantinen vai pokkari?
Luettaessa suosin ehkä himpun verran enemmän kovakantisia, mutta varsinkin itselleni ns. ikuiseen käyttöön tarkoitetut kirjat hankin ehdottomasti kovakantisena.

8. Luetko näytelmiä?
En intohimoisesti, mutta mielelläni lähitulevaisuudessa lukisin kaikki must-näytelmät, kuten Hamletin. Olen lukenut jo Anna-Liisan, Sudenmorsian, Kesäyön unelma ja muutamia muitakin. En oikein koe saavani irti mitään näytelmistä...

9. Mikä on lapsuutesi rakkain kirja?
Muutamat talviaiheiset Disneyn Lasten kirjakerhossa 90-luvulla ilmestyneet teokset, joissa seikkailee Ankkaperhe. Toisessa lähdetään Mummo Ankan luokse viettämään joulua, toisessa eksytään Pohjoisnavalle asti. Tarinoissa on ihanasti oivallettu joulun parhaat asiat.

10. Kuka on lempikuvittajasi?
Oikeasti sellaista ei taida edes olla, mutta olen huokaillut ihastuksesta lukiessani alkuperäistä Nalle Puh -kokoelmaa ja Kaislikossa suhisee -kirjaa.

11. Luetko kirjoja muilla kielillä kuin suomeksi?
Englanniksi yritän lukea edes muutaman kirjan vuodessa. Mielelläni lukisin hieman enemmänkin. Tämän vuoden haasteena on yrittää saada jotain selvää ruotsinkielisestä romaanista. Olen vuoden verran päntännyt tätini ullakolta löytyneistä 70-luvun oppikirjoista ruotsia ja lukenut muutamia lastenkirjojakin ruotsiksi. Miten minusta jotenkin tuntuu siltä, että en taida tulla selviämään voittajana tuosta ruotsinkielisestä romaanista...

---

Kiitos Jonnalle kysymyksistä! Mielelläni kuulisin samoihin kysymyksiin vastaukset Lilliltä, jos hänellä sattuu olemaan ylimääräistä aikaa vastausten pohtimiseen:)

maanantai 8. huhtikuuta 2013

Matkalla kotiin


Julie Kibler
2013 suom. 2013
500 s./Gummerus


Jos en täysin väärin muista, Kiblerin esikoisteos taitaa olla ensimmäinen lukemani kirja kevään uutuuksien joukosta. En voi todellakaan sanoa rakastuneeni kirjaan, mutta jotain hyvääkin tarinassa oli oltava, koska jaksoin lopulta lukea sen loppuun asti. Toivon tulevilta lukukokemuksilta kuitenkin enemmän elämyksiä kuin mitä Matkalla kotiin tarjosi.

Tarinassa tutustutaan kahteen naiseen, joiden välille syntyy luja side iästä, perhetaustasta ja ihonväristä huolimatta. Kun yhdeksänkymppinen Isabelle saa kutsun hautajaisiin, on selvää ettei kuskina voi toimia kukaan muu kuin nuori Dorrie, joka on toiminut Isabellen kampaajana jo vuosia. Maisemien vilistäessä ikkunoista vanha nainen saa vihdoin kerrottua menneisyydestään, joka ei ole jättänyt tätä rauhaan, vaikka vuosikymmeniä on kulunut Isabellen nuoruusvuosista. Kuusitoistavuotias Isabelle näet rakastui palavasti perheensä taloudenhoitajan tummaihoiseen poikaan, Robertiin. Valkoisten ja tummien kanssakäyminen oli tuolloin ankarasti kiellettyä ja vaarallistakin niin parisuhteen osapuolille kuin heidän läheisilleenkin. Saivatko Isabelle ja Robert toisensa vai oliko kohtalolla jotain muuta suunnitelmia heidän varalleen?

Olen silmäillyt silloin tällöin blogiarvosteluja kirjasta, joka on näköjään aiheuttanut monenmoisia reaktioita puolesta ja vastaan. Muutama bloggaaja on tykännyt tarinasta kovastikin, mutta sitten on ollut myös niitä, jotka ovat ärsyyntyneet nuoren Isabellen hieman epäuskottavaan typeryyteen ja pitäneet Isabellen tarinan kanssa vuorottelevaa Dorrien tarinaa päälleliimattuna ja vähän turhanpäiväisenäkin. Kuulun ehdottomasti tuohon jälkimmäiseen kastiin.

Seuraavaksi seuraa pienimuotoista tilitystä, jolloin juonipaljastuksilta ei voi välttyä. Niin, se Isabellen lapsellinen käytös vakavien asioiden äärellä ei vain oikein mene läpi. Tumman ja valkoisen ihmisen parisuhde 1940-luvun Kentuckyssa on ollut niin vaarallinen, etten oikein ymmärrä miksi kirjassa päähenkilöt toimivat niin kuin toimivat. Kaupunki on täynnä vihaisia tummaihoisten vihaajia, Isabellellä on äkkipikaiset ja hurjistuneet veljet ja suhteen paljastuessa juuri tumman pojan perhe saisi pelätä henkensä edestä. Ja silti nuoripari karkaa vihille alaikäisenä?! Ihan niin kuin yhtä vuotta ei olisi voitu odottaa. Tai elää salasuhteessa vaikka kolmea vuotta niin, että elämässä huonommat kortit saanut osapuoli olisi voinut lukea itselleen kunnon ammatin ennen perheen perustamista. Minun rajani lukijana menee tässä: palavan rakkauden voin uskoa, mutta täysin hölmöä käytöstä en, kun kyse kuitenkin nimenomaan on älykkäistä nuorista ihmisistä.

Minulla ei myöskään ole mitään henkilökohtaista Dorrieta kohtaan, mutta miksi kirjailijat aina kuvittelevat, että yksi hyvä tarina ei riitä? Minulle olisi vallan mainiosti riittänyt tarinassa se, että toisen naisen on tarkoitus matkan aikana kertoa elämäntarinansa ja toisen kuunnella se. Ja pakko myöntää: Dorriekin on käyttäytyy aika hölmösti pitkin kirjaa: Oi, olen löytänyt unelmieni miehen, mutta en voi vastata hänen soittopyyntöihinsä henkilökohtaisen kriisin takia, vaan annan hänen soittaa tunnista toiseen huolestuneena ja vastata vastan kahden päivän päästä. Mitä hemmettiä?! Ja oi, olen löytänyt unelmieni miehen, mutta minun pitää hieman selvitellä poikani tulevaisuudennäkymiä, joihin voi liittyä perheenlisäys, joten päädyn pelkäämään ettei unelmieni mies voi odottaa kahta päivää, että saisin perhesotkut selvitettyä pois alta, mutta tietenkään en voi soittaa hänelle ja sanoa, että odotas pari päivää, nyt pukkaa vähän kriisiä, mutta palataan parin päivän päästä vaan tietenkin jätetään miehen soittopyynnöt huomioimatta. Mitä hemmettiä?! Siis kuka tällaisia henkilöhahmoja oikein kehittelee?:D

Nyt kun verenpaine on saatu koholle, on mukava muistella kirjan positiivisia puolia. Tarina ei juurikaan junnannut paikallaan ja teksti oli helppolukuista, joten oli suht koht kivutonta lukea kirja loppuun asti. Totta kai myös asetelma oli koukuttava, joten tarinan aloitettuaan totta kai kiinnostaa miten Isabellen ja Robertin lopulta käy. Vaikka loppua kohti ilmassa olikin ehkä jopa Kauniit ja rohkeat -tyylisiä ratkaisuja, unohdin Isabellen typerän käytöksen ja keskityin aistimaan, miltä tuntuisi, kun tärkeimmät unelmat elämässä jäisivät toteutumatta. Tuntuuko sydän raskaalta joka ikinen päivä, vai voisiko edes joskus nauttia elämän pienistä iloista tuntematta myös surua? Myönnän, että minua liikuttaa melkein aina Titanic-tyyppiset ratkaisut, joissa ihmissuhde, jonka olisi mahdollista tehdä molemmat osapuolet erittäin onnelliseksi, päättyy ennen kuin henkilöt ovat saaneet yhteiselämään edes kunnon mahdollisuuden. En juurikaan onnistunut kiintymään Isabelleen, mutta ajatus siitä, että hän ei saanut sitä mitä halusi, ja että liian myöhään kävi ilmi, että osa unelmasta olisikin ollut mahdollista saavuttaa, tekee surulliseksi.


So American (Kentucky)

torstai 4. huhtikuuta 2013

Suljettu maa - Elämää Pohjois-Koreassa



Barbara Demick
suom. 2012
398 s./Atena


Pistän harva se viikko mieleeni mahdollisesti lukemisen arvoisia tietopuolen teoksia, mutta erittäin harvoin heittäydyn tuumasta toimeen. Näin ollen tietokirjallisuuden lukeminen sykähdyttääkin aina keskimääräistä enemmän ja lukukokemuksen jälkeen huomaan vannovani pyhästi, että lukisin tietokirjallisuutta tulevaisuudessa enemmän. Elämä Pohjois-Koreassa on viime vuodet ollut esillä paljon, joten koin jopa pakolliseksi nämä sivistävät hetket Suljettu maa -kirjan parissa.

Aloitin Pohjois-Koreaan tutustumisen asiaohjelmalla, jossa haastateltiin muistaakseni Suomen Pohjois-Korea seuran puheenjohtajaa tms. Ohjelmasta minulle välttyi yllättävän positiivinen kuva maasta (hei, siellä on ihmisillä jo kännyköitäkin!), joten kirjaa lukiessa pääsinkin sitten toden teolla kauhistelemaan oloja, jossa maan kansalaiset 2000-luvullakin elävät. Kirjaan kerättyjen loikkareiden tarinoissa on paljon samaa kuin esimerkiksi dystopiaklassikko Vuonna 1984 -teoksen maailmassa.

Suljettu maa käsittelee elämää kommunistisessa diktatuurissa kuuden loikkarin näkökulmasta. Elämä turisteja varten siloitellun Pjongjangin ulkopuolella on kovin erilaista. Nälänhädän aikaan pelkkä ruoan etsiminen itselleen ja perheelleen kävi kokopäivätyöstä. Huonoista oloista ei kuitenkaan kannata valittaa, sillä varomattomat sanat voivat johtaa Pohjois-Korean pahanmaineisille vankileireille jo ennen kuin aurinko seuraavan kerran nousee. Tuttujen ja ystävienkin parissa on turvallisempaa pitää yllä positiivista mieltä ja uskoa rakkaaseen hallitsijaan, koska kuka tahansa voi olla hallituksen vakooja tai sydämeltään uskollinen hallitsijaa kohtaan. Pienikin valitusvirsi arkielämän hankaluuksista voidaan aasinsillan kautta liittää hallinnon halveksimiseen. Rangaistus ei silloin lankea pelkästään lainrikkojen kannettavaksi vaan pahimmassa tapauksessa koko suku kolmen sukupolven ajan kärsii yhden sukulaisen varomattomuuden takia.

Kirjan loikkarit edustavat tavallisia pohjois-korealaisia. Mi-ran on yhteiskuntaluokaltaan alinta kastia, sillä hänen isällään on väärä (etelä-korealainen) verenperintö. Perhe on tuomittu ikuiseen köyhyyteen eikä Mi-ranilla juuri ole toivoa ylenemisestä. Hänen poikaystävänsä Jun-Sangin perhe puolestaan on korkeampaa yhteiskuntaluokkaa ja Jun-Sangilla on tulevaisuus täynnä hienoja mahdollisuuksia, kuten opiskelu Pjongjangin yliopistossa ja myöhemmin liittyminen työväenpuolueeseen. Tohtori Kim on taistellut kovasti toteuttaakseen unelmansa lääkärinä toimimisesta. Työnsä hän hoitaa kuuliaisesti vielä silloinkin, kun valtio on jo vuosia aikaisemmin lopettanut palkanmaksamisen talouden romahtamisen takia. Rouva Song on ensisijaisesti uskollinen kansalainen ja toissijaisesti perheenäiti. Hän toimii lähiönsä tarkkailijana, ilmiantaen ne naapurit, joiden uskoo vehkeilevän ajatuksenkin tasolla hallintoa vastaan. Oak-Hee puolestaan on rouva Songin kapinallinen tytär, joka aiheuttaa harmaita hiuksia äidilleen olemalla avoimesti ylintä hallintoa vastaan. Hyuck on köyhä lapsi kadulta, joka on jo varhain oppinut pitämään huolen itsestään ja yrittää neuvokkaasti selvitä hengissä nälänhädän monista vuosista.

Suljettu maa on kaiken kaikkiaan todella mielenkiintoinen kirja, helposti lähestyttävä ja kattava tietopaketti. Moni valveutuneempi henkilö on kirjan varmastikin jo lukenutkin, mutta suosittelen kirjaa myös minunlaisilleni lukijoille, joita päivänpolttava aihe kiinnostaa, mutta joiden aivokapasiteetti ei aina välttämättä riitä raskaan tietokirjallisuuden käsittelemiseen;) Aihe on rankka, pohjois-korealaiset ovat joutuneet kärsimään enemmän kuin länsimaalainen ihminen pystyy edes ymmärtämään, mutta kirja on kirjoitettu pienten kansalaisten näkökulmasta, joten jokapäiväisen julmuuden lisäksi tarinoissa pilkahtelee myös hyvät hetket ja toivo tulevaisuudesta.

Kansankynttiläin kokoontumisajot (Yhteiskunta)
Naiskirjailijoiden 100 kirjaa
Kirjallinen maailmanvalloitus (Pohjois-Korea)