sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Vieraan lapsi


Alan Hollinghurst
2011 suom. 2012
535 s./Otava


Kuluvan kirjavuoden toistaiseksi haastavin opus on nyt saatu päätökseen ja olo on helpottunut. Hollinghurstin toistaiseksi ainoa suomennettu teos ei onnistunut tekemään niin suurta vaikutusta kuin alunperin toivoin, ja vaikka mielelläni leikittelen ajatuksella, että lukisin tulevaisuudessa mahdollisimman monta Booker-palkittua kirjaa, en tiedä onko minulla rahkeita tarttua The Line of Beauty -teokseen, jos ja kun se joskus suomennetaan. Luku-urakka muistutti minua muutamaankin otteeseen niistä tunnelmista, joissa olen tiiliskiviklassikoitakin selättänyt. Kirjan puoliväliin selvittyäni oli pakko tsempata sopia itsensä kanssa 50 sivun päivätavoitteesta, jotta saisin kirjan luettua kartano-teeman puitteissa ja että ylipäätään saisin kirjan joskus vietyä kunnialla loppuun saakka.

Nuorena kuollut runoilijalupaus Cecil Valance elää läheistensä muistoissa vielä vuosikymmenienkin jälkeen. Huhut liittyen runoilijan elämäntapaan tekevät aikoja sitten kuolleesta nuoresta miehestä kiinnostavan henkilön myös niiden silmissä, jotka eivät tätä koskaan henkilökohtaisesti tunteneet. Hollinghurstin tarina on läpileikkaus kahden suvun historiasta läpi 1900-luvun, Cecilin muiston häilyessä vahvasti tapahtumien taustalla. Mitä oikein tapahtui kartanossa, josta Cecilin kuuluisin runo Two Acres kertoo? Onko totuus sellainen, millaiseksi Daphne sen muokkasi kirjaansa varten vai oliko Daphnen veljellä Georgella rakkaussuhde Ceciliin? Miksi tapahtumat, jotka saivat alkunsa noiden muutamien hassujen päivien aikana, jotka kolmikko vietti yhdessä Daphnen ja Georgen kotitilalla, vaikuttivat niin suuresti monien muiden ihmisten elämään vuosikymmeniäkin myöhemmin? Ja onko totuuden välttämättä edes tultava julki vai riittääkö, että asianomaiset itse tietävät tapahtumien kulun?

Kirjan takakannessa lainataan The Guardianin arvostelua, jossa tarinaa kehutaan elegantiksi, vietteleväksi ja erittäin nautinnolliseksi. Ymmärrän ja osittain allekirjoitankin kyseisen lauseen, mutta mielestäni tarina oli myös ajoittain auttamattoman pitkäveteinen, raskassoutuinen runsaine kuvailuineen ja yllättävän kylmäksi jättävä. Perienglantilaiseen tyyliin henkilöhahmot ottavat etäisyyttä niin toisiinsa kuin lopulta lukijaankin. Kirjan muun sisällön ilmiöineen, kuten kuolleiden palvonnan, täytyy kantaa tarinaa eteenpäin niin hyvin, että kylmäkiskoisuuden voi antaa anteeksi. Cecil luonnollisestikin jäi etäiseksi, ja uskon se olleen tarkoituskin, mutta kun seuraa esimerkiksi nuorta Daphnea kotitalostaan avioliittojen satamaan ja lopulta unohdetuksi homssuiseksi vanhaksi rouvaksi, sitä niin kovasti toivoisi välittänsä henkilöhahmosta enemmän. Lopulta siis Cecil ja hänen muissa herättämät ajatukset, haaveet, rakkaus ja halveksuntakin, olivat tarinan parasta antia.

Tarinan monikerroksisuus kertoo lukijalle paljon rivienkin välistä, ainakin jos jaksaa keskittyä tarinaan kunnolla. Välillä tunsinkin olevani todella hyvin tarinan imussa mukana, kunnes yhtäkkiä taas tunsin musertuvani pitkien jaarittelevien lauseiden alle. On hienoa, kun kertoja on niin tarkkanäköinen ettei mikään ole yksinkertaista: toiseen luotu katse ei koskaan ole täynnä vain kaipausta tai inhoa vaan se on sekoitus monenlaisia tunteita. Mutta kun KAIKKI on niin monimerkityksellistä, se on myös välillä hieman raskasta omaksua. Lähestyin kirjaa lukuromaanina eli toivoin tarinankerronnan viedä mennessään. En juurikaan tajunnut keskittyä itsestään selvään teemaan eli homoseksuaalisuuteen, joten kirja kestäisi varmasti useitakin lukukertoja ja tarjoaisi uusia näkökulmia, mutta minusta ei siihen urakkaan ole.

Osana kuukauden kartanokierrostani Vieraan lapsi toi teemaan mielenkiintoisen lisän, sillä se esitteli tarinassa vilahtelevat kartanot niiden loistokautena, asukkaidensa uudistushalun alaisena kuin lopulta uusissa käyttötarkoituksissa esimerkiksi sisäoppilaitoksena ja lopulta purku-uhan alaisina raunioina. Kuukauden teema varmasti vaikutti siihen, että hulppeiden kartanoiden alennustila lopulta kosketti ehkä enemmän kuin henkilöhahmojen edesottamukset. Katsoin muutama viikko sitten dokumentin, joka tuli joulun alla Yleltä, ja se auttoi osaltaan ymmärtämään kartanoiden historiaa. Veikkaan, että maaliskuun teema tulee olemaan yksi suosikeistani vuoden loppupuolellakin.

Nyt kohti huhtikuuta ja uusia haasteita. Teemana olisi tällä kertaa hankkia uusia parhaita ystäviä. Odotukset ovat kieltämättä kovat, kun lähden lukemaan urakalla teoksia kaikilta niiltä kirjailijoilta, joita kohtaan olen tuntenut sielujen sympatiaa jo ennen heidän tuotantoonsa tutustumista. Hieno kuukausi siis edessä!

torstai 28. maaliskuuta 2013

Auttakaahan teemalukijaa mäessä!

Teenalukemisen merkeissä on ehtinyt kulua jo neljännes vuodesta. Ideoita lopuillekin kuukausille on, mutta jo nyt huomaan siirtäväni muutamia teemoja mielessäni pidemmälle tulevaisuuteen, koska en oikein saa hahmotettua mielessäni, mitä niiden aikana loppujen lopuksi lukisin. Teoriassa kyseiset hankalat teemat kuitenkin tuntuvat niin mielenkiintoisilta, että mielelläni ne kuitenkin toteuttaisin. Apua siis kaivataan!

Haluaisin ensinnäkin toteuttaa yhden kuukauden teemalla Elämää suuremmat naishahmot. En oikein vielä tiedä, ottaisinko mukaan pelkästään oikeasti historiassa vaikuttaneita naisia vai yhdistelisinkö faktaa ja fiktiota. Omassa kirjahyllyssä minua odottaa Kleopatrasta muutama vuosi sitten kirjoitettu kirja. Peppi Pitkätossun haluaisin myös sisällyttää haasteeseen tuomaan lapsinäkökulmaa. Olen myös pitkään ajatellut lukevani Bridget Jonesin päiväkirjan englanniksi ja rennon otteensa lisäksi se toisi teemaan nykyajan näkökulman. Anne Frankin elämänkertakin on pyörinyt mielessä siitä asti kun Paula sen kirjablogissaan esitteli. Kai maailma silti on pullollaan muitakin hyviä tarinoita naisista, jotka ovat tavalla tai toisella suuria?

Toinen teema, jota olen pyöritellyt mielessäni liittyy Suomen historiaan. Haluaisin lukea tarinoita ja miksei ihan tietokirjallisuuttakin, jotka kertoisivat minulle kiinnostavalla otteella kotimaani historian käänteistä. En kuitenkaan haluaisi toteuttaa teemaa perinteisellä tavalla eli lukemalla Aleksis Kiven tai Väinö Linnan teoksia tai keskittymällä sotakirjallisuuteen. Haluaisin tutustua pienempiin yksityiskohtiin, sen tarkemmin en osaa orastavaa ideaani selittää. Jos minulta olisi vielä lukematta Ollikaisen Nälkävuosi, lukisin ehdottomasti sen oppiakseni lisää 1800-luvun lopun nälkävuosista. Juhani Ahon Rautatie houkuttelee myös aiheensa puolesta. Viime vuonna lukemani Katkera Manalan kannu puolestaan jakoi mielenkiintoista tietoa kuoleman kulttuurihistoriasta Suomessa. Mitä kirjoja voisin ajatella sisällyttäväksi tähän teemaan?

Suomen historian oppituntien jälkeen olisin valmis valloittamaan koko maailman. En vain oikein tiedä, onko kyseinen teema laajuudessaan ihan naurettavan iso. Haluaisin sisällyttää teemaan kirjoja, jotka kertoisivat pienistä ja suurista tunnetuista tapahtumista, jotka ovat jääneet ihmisten mieliin tyyliin Titanicin uppoaminen, Kennedyn murha jne. Omilta kirjalistoiltani en ole onnistunut löytämään kirjoja tähän teemaan ja en tiedä tuleeko teeman toteuttamisesta mitään.

Jos syystä tai toisesta ylläolevat teemat jäävät haaveen tasolle, olen pyöritellyt mielessäni Seikkailuteemaa ja Aasia-kierrosta. Seikkailuteema pitäisi sisällään kaikkien aikojen parhaita seikkailuromaaneja tyyliin Peter Pan, Liisa Ihmemaassa ja Maailman ympäri 80 päivässä. Aasia-kierros tuli mieleeni, kun katselin kirjalistojani, joilta löytyy mm. Riisiä tiskin alta, Murakamia, Suljettua maata jne.

Jos jollakulla on mielessä kirjoja, jotka sopisivat ylläoleviin teemoihin, olen enemmän kuin kiinnostunut kuulemaan niistä. Kiitos jo etukäteen!:)

maanantai 25. maaliskuuta 2013

Kuukauden nuortenkirja: Nörtti - New Game


Aleksi Delikouras
2012
206 s./Otava


Jatkoin uudempiin nuortenkirjoihin tutustumista Aleksi Delikourasin Nörtti-sarjan aloitusosalla. Yllätyksekseni kyseinen sarja on myös pienimuotoinen internet-hitti, sillä päähenkilö DragonSlayer666 kertoo elämän julmista totuuksista myös YouTube-videoissa. Kovin kauan en jaksanut itseäni viihdyttää nettipätkillä, mutta jos ymmärsin oikein, ne ovat olleet olemassa ennen kirjaversiota. Mielenkiintoista!

Tietokoneriippuvaisen yläasteikäisen pojan edesottamukset ei varsinaisesti kiinnostanut minua aiheena, mutta ajattelin pitkästä aikaa lukea kirjaa, joka on suunnattu enemmän poikalukijoille. Nyt kirjan luettuani (ja siitä pidettyäni) en oikein osaa muodostaa mielipidetää siitä, kenelle kirjaa suosittelisin. Onko tässä kärjistetysti sanottuna kirja, joka kannustaa kaikkia peliriippuvaisia poikia sulkemaan tietokoneen hetkeksi ja tutkimaan mitä maailmalla olisi tarjottavanaan? Se kirjan sanomakin taisi olla, vaikka Drago ei missään vaiheessa pelimaailmasta aiokaan luopua. Toisaalta taas ehkä muillekin kirjassa avautuva koulumaailma voisi antaa tuoretta näkökulmaa.

Niin tai näin, viihdyin kirjan parissa mainiosti. Harvinaista kyllä, ei oikein tee mieli tilittää mistään. Kirja on kirjoitettu päiväkirjan muotoon, joten kappaleet ovat mukavan pituisia ja Delikouraksen kieli yhdistettynä väljään taittoon tekee kirjasta todella helposti lähestyttävän sellaisillekin lukijoille, jotka eivät lue paljon. Tietokoneella viihtyväksi pojaksi Dragolle sattuu ja tapahtuu kaikenlaista puolen vuoden aikana, joten tapahtumien edetessä lukija pääsee ttustumaan nuorten koulumaailmaan erilaisten klaanisotien lisäksi. Delikouras on tarkkanäköinen kirjoittaja, monia kouluilmiöitä on käsitelty mielenkiintoisesti eikä henkilöhahmot tai heidän välisensä suhteet ole mustavalkoisia. Esimerkiksi paras ystävä voi samalla olla vihollinen ja jatkuvan vitutuksen aihe.

Myös kirjan kieli miellytti. Drago purkaa tunteitaan päiväkirjallleen joskus kovinkin sanoin ja kirosanat lentelee, mutta en voi valittaa. Teksti kuulostaa ainakin minun korviini niin aidolta, että jos esimerkiksi kirosanat olisi jätetty pois tai korvattu kiltimmillä versioilla, päiväkirja olisi aivan liian siloinen ja epäuskottavakin.

Kaiken kaikkiaan hyvä lukukokemus!
Koen 13 kotimaista kirjailijaa (2
)

tiistai 19. maaliskuuta 2013

The Woman in Black



Susan Hill
1983
200 s./Vintage Books


Kartanolliset seikkailuni jatkuvat Englannin keskiosista kohti itää ja rannikkoseutua, jossa keskellä laajoja suoalueita on pieni Crythin Gifford -niminen kylä, jonne epäonninen nuori uraansa lakimiehenä aloitteleva päähenkilömme joutuu yllättäen matkustamaan. Susan Hillin moderni klassikko on ollut lukulistallani niin monta vuotta, etten enää muista kuka sitä alunperin minulle suositteli. Nimi on kuitenkin kiehtonut vuodesta toiseen - tarinasta en tiennyt mitään ennen kuin aloitin sen. Luettuani vuosi pari sitten Collinsin Valkopukuisen naisen, ajattelin että tämä Mustapukuinen nainen olisi sille jonkinlainen sisarteos, mutta ei se ollut. Ja sepä ei haittaa lainkaan, sillä tunnelma kirjassa oli mielestäni jopa ainutlaatuisen hyytävä.

Arthur Kippsiä pyydetään lähtemään pienelle työmatkalle idän suoalueelle hoitamaan edesmenneen Alice Drablowin paperityöt. Saavutettuaan määränpäänsä Kipps huomaa, etteivät paikalliset halua auttaa nuorta lakimiestä millään tavalla. Kylällä liikkuu lukemattomia huhuja ja tarinoita täysin eristäytyneenä eläneestä rouva Drablowsta, jonka tiluksille kukaan ei vapaaehtoisesti suostu menemään. Kippsin ei auta muu kuin lähestyä yksin tuulenpiiskaamaa Eel Marsh Housea. Jo ensimmäisen vierailun aikana on selvää, että kyläläisten huhuissa on perää, sillä miehen tutustuessa rakennuksen pihalta löytyvään vanhaan hautausmaahan hän kohtaa mustapukuisen naisen, saman jonka hän oli nähnyt rouva Drablown hautajaisissa. Nainen katoaa salaperäisesti ennen kuin Kipps ehtii puhutella tätä, mutta mies ehtii kuitenkin nähdä naisen surusta ja raivosta vääristyneet hirvittävät kasvot. Tässä vaiheessa Arthur Kippsin olisi oman tulevaisuutensa kannalta ollut järkevämpää lähteä Eel Marsh Housesta palaamatta sinne koskaan, mutta nuoren miehen työmoraali ei valitettavasti antanut periksi, vaan hän jatkoi rakennukseen tutustumista.

Siinä vaiheessa kun pakottaa nukkuvan miehensä hampaidenpesuseuraksi läpi pimeän asunnon, voi olla varma siitä, että on lukenut liian jännittävän kertomuksen. Minulla on vilkas mielikuvitus enkä ikinä ikinä voisi kuvitellakaan lukevani tämäntyyppistä kirjaa esimerkiksi mökillä, oma kotikaan ei nimittäin tuntunut kovin turvalliselta paikalta Mustapukuisen naisen tarinan luettuani. Mikäs sen mukavampaa, yleensä olen pelännyt kohtaavani Twin Peaksin Bobin katseen hänen kyyristellessä sohvan takana, jos käännän liian nopeasti pääni. Nyt vilkuilen peilejä levottomasti peläten näkeväni vilaukselta mustapukuisen naisen. Elämä voi olla aika jännittävää välillä, vaikka lukisikin vain kirjoja;) 

Pääsin siis hyvin kirjan tunnelmaan, vaikka englanniksi lukeminen vaati aluksi totuttelua. Varsinkin alussa minua häiritsi todella paljon se, että en tiennyt mitä aikakautta kirjassa kuvataan. Kieli oli selvästi vanhahtavaa, vaikka kirja on kirjoitettu 1980-luvulla, mutta toisaalta tarinan Lontoo-hetkissä vilahtelivat taksit. Lopulta päädyin mielessäni jonnekin 1900-luvun alkuun ja pääsin rauhassa seuraamaan tarinaa, joka pikkuhiljaa vei kohti Eel Marsh Housea. Kyseessä ei ehkä ole ihan Pemberleyn veroinen kartano, mutta selkeästi keskivertoa omakotitaloa suurempi rakennus, joten se kelpaa hyvin kartanokierrokselle mukaan. Osallistun kirjalla myös Kiinteistöhaasteeseen, jossa edelleen jatkan huvilan tavoittelua. Kirjan rakennus on ehdottomasti paikka, jossa en haluaisi yhtäkään yötä viettää ja hermot riekaleina jo seurasin nuori herra Kippsin unettomia öitä talossa erilaisten äänien päästessä valloilleen.


Huomasin muuten, että kirjasta on tehty elokuvaversiokin viime vuonna, jossa on Daniel "Harry Potter" Radcliffe pääosassa. Elokuva täytyy ehdottomasti katsastaa!

Naiskirjailijoiden 100 kirjaa
Kiinteistöhaaste


tiistai 12. maaliskuuta 2013

Syystanssiaiset



P.D. James
2011 suom. 2012
348 s./Otava


Keväinen kartanokierrokseni jatkuu Walesin rannikon edustalla olevalta saarelta Englannin keskivaiheille, jossa sijaitsee Derbyshiren kreivikunta. Kauniisti kumpuilevat maisemat ovat ennestään tutut Ylpeys ja ennakkoluulo -teoksen lukeneille, sillä herra Darcyn sukukartano Pemberley sijaitsee siellä. P.D. James on tehnyt kaikille Jane Austen -faneille palveluksen ja kirjoittanut jännittävän jatkon Elizabethin ja herra Darcyn tarinalle. Kuusi vuotta on kulunut siitä, kun pariskunta vihittiin ja nyt he elävät sangen mukavasti Pemberleyssa kahden poikansa kanssa. Perinteisten syystanssiaisten loppuvalmistelut ovat jo meneillään, kun kartanolle saapuu kutsumaton vieras: hurjistunut Lydia Wickham syöksyy vaunuistaan ulos huutaen, että hänen rakas miehensä on murhattu Pemberleyn metsässä. Etsintäpartio lähetetään heti matkaan, mutta Wickham löytyykin elossa - yltä päältä parhaan ystävänsä veressä.

Kiireiset kevätviikot yllättivät sairaslomalta palanneen himolukijan, joten mikäs sen ihanampaa kuin rauhoittua pitkien päivien jälkeen seuraamaan mielenkiintoista murhamysteeriä miljöössä, josta on aikojen saatossa tullut yksi suursuosikeista. Kaikki on juuri niin kuin oletinkin: lady Catherine de Bourgh on yhtä suopea alempiarvoisiaan kohtaan kuin aina ennenkin, herra Bennett saa jälleen osakseen rajattoman rakkauteni, Jane Bingley jaksaa aina vain olla rakastava ja hellä sisko, kun taas Wickham on jälleen sotkeutunut johonkin hämäräperäiseen. Kirjoitustyyli ei toki ole ihan niin jaaritteleva kuin Austenin, sillä tällä kertaa teetä siemailevat naiset eivät ehdi puhua säästä pitkitetyin lausein, mutta silti teksti tekee mielestäni kunniaa 1800-luvulla kirjoitulle alkuperäistarinalle. Sanoisin, että tyyli on vanhahtava modernilla twistillä, jolloin sitä ei ole lainkaan raskas lukea.

Olen kaikin puolin tyytyväinen lukija. Rakastettu jännityskirjailija on pysynyt uskollisena henkilöhahmoille, mutta on myös löytänyt uusia vivahteita tulkitsemalla alkuperäistä tarinaa rivien välistä ja keksimällä kosolti lisää tapahtumia niin hahmojen menneisyyteen kuin nykyisyyteenkin. Syystanssiaiset oli oikein mukava lukukokemus, ja harkitsenkin nyt vakavasti lukevani Ylpeyden ja ennakkoluulon tänä vuonna, jotta voisin osallistua Tea with Anna Karenina -blogin hauskaan Kaksoisolentoja-haasteeseen.

Kiinteistöhaasteessa jatkan edelleen kohti huvila-rakennusta. Pemberleyn kartanon tilukset jaksoivat ihastuttaa minua kirjan alusta loppuun saakka. Tarinan aikana eletään syksyä, talvea ja kevättä ja ihastuin ajatukseen siitä, että saisin joskus viettää yön oikeassa englantilaisessa kartanossa syyssateiden aikaan. Saisin kuunnella sateen ropinaa, lämmitellä takkatulen ääressä ja siemailla viiniä. Välillä voisin nousta kurkistamaan ikkunasta, jospa tuntemattomat vaunut ajaisivat kohti kartanoa. No, kun rahapussi ei vielä ole kovin paksu, niin onneksi minua on sentään siunattu melko hyvällä mielikuvituksella:)

Kiinteistöhaaste
Naiskirjailijoiden 100 kirjaa

tiistai 5. maaliskuuta 2013

Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

Ransom Riggs
2011 suom. 2012
347 s./Schildts & Söderstöms


Maaliskuun kirjateema pyörähtää käyntiin Ransom Riggsin fantasiasävytteisellä goottikertomuksella, joka myös kauhuksi lasketaan - ainakin jos on uskomista kirjaston luokitukseen. Aion kuukauden verran nuohota pitkin Englannin maaseutua vieraillen jännittävissä, kauhistuttavissa ja viehättävissä kartanoissa. Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille alkaa Yhdysvalloista, jossa Jacob näkee hirviömäisen hahmon mustekalan lonkeroita suussaan murhaavan tämän isoisän. Jacobin isoisä Abe yritti kertoa pojanpojalleen hirviöistä ja eriskummallisista lapsista jo pojan ollessa pieni lapsi, mutta luonnollisestikin Jacob myöhemmin oletti tarinoiden olevan vain vilkkaan mielikuvituksen tuotetta. Kun isoisän kuolema järkyttää Jacobin mielenterveyttä niin, ettei tavallinen elämä enää onnistu, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hypätä lentokoneeseen ja lähteä etsimään Walesista saarta, jossa isoisän tarinoista tutut eriskummalliset lapset asuivat neiti Peregrinen ylläpitämässä lastenkodissa 1940-luvulla. Kirjan kuvituksesta saamme kiittää vintage-kuvia, joissa on kirjan tunnelmaan sopivaa salaperäisyyttä ja karmivuutta.

Olisin oikein kovasti halunnut pitää Ransom Riggsin esikoisteoksesta. Muistan uhonneeni viime vuoden puolella useassakin kirja-arvion kommenttiosiossa, että vaikka sinä et pitänyt tästä tarinasta, niin minä aion pitää! ;) Kirjan kansikuva, jossa nuori tyttö kummallisissa vaatteissa leijuu ilmassa, kirjan paljon lupaava nimi ja takakannen hieman ahdistavat kuvat lupasivat aloittelevalle lukijalle ainutlaatuista tunnelmaa. Ei kirja huono ollut, mutta ei läheskään niin hyvä kuin olisin halunnut sen olevan. Olen ehkä katsonut liikaa kauhuelokuvia, joiden teemana on lyhyesti ilmaistuna olleet pahat lapset lastenkodissa. Pidin itsestään selvänä, että tässäkin tarinassa lapset olisivat eriskummallisuuksiensa takia osittain pahoja. Kun ensimmäiset maininnat hirviöistä tulivat vastaan, tajusin että lonkeroita suustaan pukkaavat hahmot ovat pahoja ja saarella kauniissa kartanorakennuksessa majailevat lapset viattomia. Tämä oli se pettymys, mistä en koko lukukokemukseni aikana voinut päästää irti. Ja muutenkin, mustekalahirviöt nyt eivät vain onnistu vakuuttamaan ideana...

Toinen pettymysten täyteinen aalto hyökyi rantaan, kun tajusin ettei kirjassa juurikaan ole pelottavia tai edes jännittäviä kohtauksia lupaavan alun jälkeen. Tunnelma on kohdillaan, kun Jacob kotonaan Yhdysvalloissa käy läpi isoisänsä jäämistöä ja löytää papereiden seasta tukun vanhoja valokuvia, joissa esiintyvät samat eriskummalliset lapset kuin isoisän tarinoissakin. Walesiin päästyään Jacob löytää saarella luonnon armoilla jo vuosikymmeniä olleen kartanon, joka on luhistumispisteessä. Harmaa tihkusade ja surulliset lasittomat ikkunat saavat lukijan huokaisemaan helpotuksesta: onneksi olen kotona peiton alla enkä Jacobin kanssa tutkimassa tuota kauhistuttavaa vanhaa rakennusta, jossa ihan varmasti tapahtuu kohta jotain kamalaa. Jännityksen nälkäiselle lukijalle nuo muutamat hetket eivät riitä yli 300 sivuisessa kirjassa.

Lopulta kirjan lopetuskaan ei ollut mielestäni onnistunut. Rakastan periaatteessa hyvin loppuvia tarinoita, joissa pitää silti olla roimasti surumielisyyttä. Elokuvallisissa lopuissa arvostan esimerkiksi perinteisesti opettaja-elokuvista tuttuja ratkaisuja: elämää suurempi opettaja tulee, muuttaa vuoden aikana muutaman oppilaan elämän lopullisesti ja lähtee pois. Mona Lisa Smile tai Levottomat sielut eivät olisi läheskään niin koskettavia elokuvia, jos opettaja jäisi ikuisiksi ajoiksi kouluun. Olisin siis toivonut kirjan tarinan suhteen, että Jacob ja eriskummalliset lapset olisivat vähintään joutuneet lopullisesti eroon toisistaan, ehkä jopa jotain vielä surullisempaa. Elokuvan suhteen minulla on vielä toivoa, sillä Tim Burton on tekemässä tarinasta oman versionsa ja toivon totisesti lopputuloksen muistuttavan Big Fishiä, joka on yksi suursuosikeistani. Koska kirja ei lopulta ollut kovin jännittävä, toivon elokuvalta selkeästi draamallista otetta, jossa keskitytään isoisän mahtaviin tarinankertomistaitoihin. Toki toivoisin Burtonilla olevan sen verran rohkeutta, että lopusta tulisi hieman särmikkäämpi.

Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille on oiva kirja Kiinteistöhaastetta silmällä pitäen ja näin pääsenkin ottamaan uuden askeleen kohti huvilaa. Kirjailija onnistuu kiinteistön eli kartanon kuvailussa erinomaisesti. Ränsistynyt talovanhus, jonka parhaat päivät ovat olleet vuosikymmeniä sitten, aiheuttaa tervetulleita kylmänväristyksiä lukijassa. Toisaalta taas viehättävä kartano 1940-luvulta kuvaillaan juuri niin houkuttelevaksi paikaksi, että lukija olisi valmis samantien hyppäämään aikakoneeseen päästäkseen itse tutustumaan kartanon tiluksiin ja sokkeloiseen rakennukseen. 

Kiinteistöhaaste
50 mieskirjailijoiden kirjaa