maanantai 28. tammikuuta 2013

Uhrilahja

Åsa Larsson
2012 suom. 2012
364 s./Otava

Teemailu lukemisen suhteen on ollut mielettömän inspiroivaa ja hauskaa jo nyt, vaikka vasta ensimmäistä kuukautta lopettelen. Olinkin hetkellisesti erittäin käärmeissäni, kun tajusin, että kirjasto hukkasi minulle kuljetuksessa olleen Kuin jokin päättyisi -kirjan. Kai teos minunkin käsiini vielä joskus päätyy, mutta tämän kuukauden teemaan sitä on turha enää odottaa. Hämmennyksen eri vaiheet elettyäni tajusin, että ehtisin vielä hyvällä tuurilla löytämään kyseiselle kirjalle korvaajan (kumma pakkomielle, että teemaan on kuukaudessa sisällytettävä ainakin neljä kirjaa). Onneksi lopulta muistin Larssonin Uhrilahjan, joka sai viime vuonna hävyttömän monta rakkaudentunnustusta kirjabloggaajilta. Olihan minun tarkoitus lukea viiden tähden kirja jo monta kuukautta sitten, mutta jotenkin sitä ei aina jaksa uskoa muiden hehkutukseen. Nyt kuitenkin kannatti, joten jos joku muu urpo vielä arpoo lukemisen ja lukemattomuuden välillä, niin valitse lukeminen! Tarinan vetoa ei voi yksinkertaisesti vastustaa, kunhan on päässyt alkuun.

Kun lauantai-illan iloksi on sovittu hauska peli-ilta erinomaisessa seurassa, ja silti huomaa kieroutuneesti toivovansa, että suunnitelmat peruuntuu... Silloin tietää lukevansa erinomaista kirjaa:) Uhrilahjasta tuli teemakuukauteni ehdoton suosikki. Ruotsin Lappiin sijoittuva kirja onnistui koskettamaan, ja olen siitä himpun verran iloisempi kuin yleensä, sillä kyseessä on kuitenkin jännityskirjallisuuden edustaja, eikä kyseisen genren kirjoilta aina tule odotettua sen kummempia. Yleensä jännityskirja on hoitanut tehtävänsä, kun se on viihdyttänyt parin tunnin verran ja mieli on saanut levätä murhamysteerien parissa. Kirjasta löytyi toki koukuttavaa jännitystäkin, mutta lukukokemukseen liittyi myös aimo annos ahdistusta ja surua, kun sukupolvesta toiseen jatkuneet julmuudet pikkuhiljaa paljastuivat. Varsinkin 1800-lukuun liittyvät pätkät olivat karmivan pahanenteisiä. Lukutunnelma oli itse asiassa melko samanlainen kuin viime vuonna lukiessani Läckbergin Majakanvartijaa.

Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika tuumasi muutama päivä sitten, jännitys-kirjallisuudesta ei juuri nyt jaksa innostua samalla tavalla kuin aikaisemmin. Olen täysin samaa mieltä, nyt ei vain ole otollisin aika tarttua jännityskirjallisuuteen. Åsa Larsson kuitenkin teki aikamoisen vaikutuksen minuun, joten uskoisin tarttuvani sarjan aikaisempiin osiin jossain hyvässä välissä. Uuden kirjailijan maailmaan on toki hienoa tutustua myös siinä mielessä, että myös päähenkilöt ovat tuntemattomia. Juristi Rebecka Martinsson ja paljastukset, joita hänen menneisyydestään tehtiin, herättivät kieltämättä mielenkiintoni. Vaikuttaa siltä, että nuorella naisella on takanaan rankkojakin elämänvaiheita, mutta tapahtumat eivät ainakaan tämän kirjan perusteella vaikuta päälleliimatuilta, vaan Rebecka tuntuu ongelmineen inhimilliseltä, mukavalta ja samaistuttavalta. Täydellisen epätäydellinen päähenkilö siis.

Ja kyllä, minäkin antaisin kirjalle viisi tähteä.

Naiskirjailjoiden 100 kirjaa

maanantai 21. tammikuuta 2013

Pieni musta kirja

A.S. Byatt
2003 suom. 2012
204 s./Teos


Joskus sitä on naurettavan varma siitä, että tietyn kirjailijan teos tekisi onnelliseksi. Olen jo jonkin aikaa haaveillut uppoutuvani Byattin tiiliskivimäiseen Lasten kirjaan. Novellikokoelma Pieni musta kirja tuntui kuitenkin saaneen paljon positiivista näkyvyyttä blogeissa, joten päätin tutustua uuteen kirjailijaan tiiviimpien tarinoiden parissa. Enkä tullut kovin onnelliseksi.

Ensimmäinen tarina antoi ymmärtää, että luvassa olisi pahanenteisiä ja maagista realismia pursuavia novelleja. Olio metsässä kertoo kahdesta tytöstä, jotka on lähetetty maaseudulle sotaa pakoon. Eräänä päivänä he näkevät metsässä hirvittävän olion, joka mainitaan perimätietoa käsittelevissä kirjoissa. Harmitti, kun en ihastunutkaan tarinaan sen kummemmin, mutta täytyy myöntää, että kirjan toista novellia Kehotaidetta lukiessani pitkästyin niin, etten enää oikein edes muista mistä siinä oli kysymys. Tai no, oli sairaala ja siellä tohtori ja salaperäinen taideopiskelija, joka on tullut koristelemaan osastoa viihtyisämmäksi. Lukiessa tilanne äityi niin pahaksi, että jouduin turvautumaan pikalukuun, jotta kallisarvoista vapaa-aikaa ei kuluisi liikaa tämän kirjan parissa. Kivinainen palautti hetkeksi uskoni siihen, että kyseessä olisi lukemisen arvoinen kirja, mutta sitten valitettavasti tajusin, ettei minua oikeastaan kiinnosta nainen, joka pikkuhiljaa muuttuu kiveksi. Taistelutahto menetettynä alennuin jopa laskemaan kumpi jäljellä olevista tarinoista on lyhyempi, ja käymään siihen kiinni. Pinkki nauha esitteli eräänlaisen sairaskertomuksen ja lopulta sain kahlattua läpi jäljelle jääneen tarinan Materiaalia alusta loppuun.

Lukeminen takkuaa minulla hyvin harvoin tällä tavalla, normaalissa tilanteessa olisin jättänyt kirjan kesken, mutta tammikuun teema mielessäni en vain tohtinut antaa periksi. Asetelma oli ongelmallinen jo alusta lähtien: en nimittäin juuri välitä novelleista, en varsinkaan maagisia elementtejä vilisevistä novelleista (Raevaaran En tunne sinua vierelläni on hieno poikkeus!) ja yritän yleensä pysytellä kaukana maagista realismia sisältävistä kirjoista. Asia vain on niin, että kun halajan fantasian pariin, haluan täyden kattauksen velhoja, hirviöitä ja tuntemattomia maailmoja, pieni ripaus arkipäivän keskellä ei toimi.

Jos joku kirjasta pitänyt haluaa jättää positiivisia kommentteja kirjasta, olen enemmän kuin ilahtunut. Kärsin nimittäin pahimman luokan kisaväsymyksestä, enkä millään jaksa käydä läpi blogiarvosteluja ainakaan tässä vaiheessa selvittääkseni mikä kirjassa on kiehtonut muita lukijoita. Hyviäkin uutisia voin kertoa, en nimittäin ole luopunut toivosta A.S. Byattin suhteen vaan aion edelleen lukea Lasten kirjan jossain vaiheessa. Tosin lupaan keskeyttää kirjan, jos se ei imaise mukaansa.

tiistai 15. tammikuuta 2013

Etten palaisi tuhkaksi

Gaute Heivoll
2010 suom. 2012
306 s./WSOY


On aika jatkaa tammikuun teeman parissa. Norjan tärkeimmän kirjallisuuspalkinnon ilmestymisvuonnaan saanut Etten palaisi tuhkaksi mainittiin useaan otteeseen, kun kirjabloggaajat kävivät läpi viime vuoden parhaita lukukokemuksia. Mietin jo silloin, kävikö kenellekään niin, että luki kirjan muttei pitänyt siitä? Minulle nimittäin kävi yllättäen niin. Kirjaa kohtaan ei herännyt suuria negatiivisia tuntemuksia, enemmän kyse on siitä, että lukukokemus jäi kovin laimeaksi.

Gaute Heivollin autofiktiivinen romaani kertoo kirjailijasta itsestään palaamassa kotiseudulleen tutkimaan hänen lapsuudessaan tapahtuneita tuhopolttoja. Viikkojen ajan etelänorjalaista pikkukylää piti pelon vallassa nuori poika, josta piti tulla kaikkea muuta kuin tuhopolttaja. Kaivaessaan totuutta esiin, Heivoll joutuu läpikäymään omia muistojaan kasvuvuosistaan. Kuka hän oikein on? Keitä hänen vanhempansa olivat?

Periaatteessa romaanissa on kaikki kohdallaan. Kirjailija kertoo tarinaansa rauhallisesti edeten, tehden maltillisesti paljastuksia poikien elämästä, jännityksen tihentyessä hiljalleen. Tuhopolttajan tarina on mielenkiintoinen, sillä käy niin, että kaikkien pitämästä kiltistä pojasta kuoriutuikin kyläläisten kauhu. En ehkä ollut tarpeeksi varautunut siihen, kuinka paljon tilaa tarinassa veisi kirjailijan omat muistot. Hänen vaiheistaan kertovat osuudet lähinna turhauttivat minua: jokatoisen länsimaalaisen ihmisen lapsuus on samankaltainen kuin Heivollin. Mikä siinä kiehtoo ihmisiä, kun minua se pelkästään pitkästytti? Vai onko se juuri se samaistumisen mahdollisuus, muistojen arkipäiväisyys joka puhuttelee muita lukijoita?

Ehkä norjalainen pettymys vain kuuluu kirjavuoteeni, petyinhän viime vuonna prikulleen samalla tavalla Per Pettersonin kirjaan Kirottu ajan katoava virta, jonka tarinaan en myöskään päässyt sisälle samalla tavalla kuin moni muu. Täytyy tietenkin muistaa, että näihin tietynlaisiin kirjallisiin pettymyksiin kuluu usein tunne siitä, että jotain on jäänyt tulkitsematta rivien välistä. Heivollin tarinaa lopetellessani minusta tuntui siltä, että pieni yksityiskohta on ehkä mennyt minulta ohi lukiessa, ja juuri tuo menetys estää minua ymmärtämästä tätä hienoksi luonnehdittua tarinaa. Turhauttavaa?

lauantai 12. tammikuuta 2013

Hiljaiset sillat

Robert James Waller
1992 suom. 1993
168 s./WSOY


Wallerin esikoisromaanin päätyminen myynti- ja arvostelumenestykseksi ei ollut lainkaan itsestäänselvää. SSKK:n version alkusanoista selviää, että suuret kirjakauppaketjut eivät kiinnostuneet kirjailijan teoksesta, mutta pienten kirjakauppojen innostus luotsasi kirjan menestyksen tielle ja arvostetut kirjallisuuslehdet puolestaan julistivat kirjan moderniksi klassikoksi. Myöhemmin tarinan pohjalta tehtiin myös rakastettu elokuvasovitus. Lukijat ovat tehneet pyhiinvaelluksia Iowan silloille ja etsineet kirjasta tuttuja tapahtumapaikkoja. Ja tietenkin lukijoiden keskuudessa on toistunut sama kysymys vuodesta toiseen: onko tarina totta? On suorastaan jännittävää päästä tutustumaan kirjaan, joka on aiheuttanut moista myllerrystä lukijoissa ympäri maailman!

Hiljaiset sillat on tarina keski-ikäisestä Francescasta, joka on päätynyt Italian auringon alta maatalon emännäksi Madisonin piirikuntaan Iowaan, ja Robert L. Kincaidista, joka kiertelee pitkin maailmaa valokuvaamassa. Francesca on jo kauan sitten luopunut haaveistaan, joita nuorena tyttönä elätteli. Elämä ei ole juuri yllätyksiä tarjonnut, yhteiselo aviomiehen kanssa on toverillista, kun suuret tunteet ovat kaikonneet vuosien mittaan. Eräänä kuumana kesäpäivänä Robert saapuu yllättäen maatalon pihaan kysymään opastusta läheiselle sillalle. Tämä valokuvaaja ja kulkuri, joka kutsuu itseään viimeiseksi cowboyksi, herättää Francescassa suuria tunteita ja neljän yhdessä vietetyn päivän aikana roihuaa rakkaus, joka muuttaa molempien elämän lopullisesti. 

Ystäväni ehdotti seuraavaksi yhteiseksi lukuprojektiksi Hiljaiset sillat -kirjaa. En juurikaan välitä rakkaustarinoista, en pyri välttelemään niitä, mutta olen huomannut nauttivani rakkaustarinoista enemmän elokuvaversioina. Tarina ei kuitenkaan ollut minulle tuttu elokuvanakaan, joten suostuin mielelläni lukemaan tämän ihmisissä paljon tunteita herättäneen kirjan. Olinkin hieman harmissani, kun tarinan alku herätti minussa vastenmielisyyttä, sillä jo muutamat sanavalinnat muuttivat kirjan tunnelman harlekiinimaiseksi. Minua häiritsi myös päähenkilöiden tärkeiden luonteenpiirteiden luonnehdinnat, jotka vaikuttivat päälleliimatuilta ja tönköiltä. Robertin runollinen sielu ei vakuuttanut, Francescan älykkyyden olisin toivonut tulevan ilmi muutenkin kuin toiveena, että maalaisyhteisö ymmärtäisi enemmän taidetta. 

Ei kuulosta kovin lupaavalta, eihän? Tarina on kuitenkin kirjoitettu helposti lähestyttävästi ja se kyllä vie mukanaan, kun vauhtiin pääsee. Traaginen ja uhrautuvainen rakkaus on koskettava asia, vaikka tapahtumien keskiössä olisikin ihmisiä, joihin ei usko. Kun itse saa jakaa elämänsä rakkaan henkilön kanssa, ajatus ihmisistä, jotka eivät syystä tai toisesta siihen pysty, surettaa. Myönnän siis vuodattaneeni muutaman kyyneleen tarinan lähestyessä loppuaan. Pieni harmistus kuitenkin on ja pysyy: miksi rivejä tuhlattiin Robertin valokuvausirtaimiston tarkkaan kuvailuun tai auton hansikaslokeron sisältöön, kun paljon mielenkiintoisempaa olisi ollut uppoutua päähenkilöiden kesken käytyihin keskusteluihin.

Kuinka moni lukijoista on lukenut Hiljaiset sillat? Onko tarina koskettanut teitä? Koetteko rakkausteeman kirjoissa mieluisaksi? Minusta tuntuu, että tarina olisi menettänyt osan harlekiinimäisyyttään, jos olisin lukenut sen englanniksi. Samalla tavalla kuin koen, että esimerkiksi Twilight-sarja on ikään kuin uskottavampi englanniksi, sama kaava olisi voinut toimia tämänkin kirjan kanssa.

So American - Iowa
Avioliittojuonia - Kolmiodraamoja

torstai 10. tammikuuta 2013

50 mieskirjailijoiden kirjaa

Suunnittelin alunperin tekeväni 100 kirjan listan mieskirjailijoistakin, mutta pian huomasin sen olevan mahdotonta: yksinkertaisesti luen enemmän naiskirjailijoiden kirjoja, eikä mieleeni millään tullut 100 kirjaa, jotka haluaisin ehdottomasti lukea. Niinpä tyydynkin nyt 50:een kirjaan, joiden uskonkin sitten olevan ehdottomasti lukemisen arvoisia. Oikein syyhyää sormet päästä lukemaan näitä teoksia:) 100 naiskirjailijoiden kirjaa -listan tein jo vuosi pari sitten, ja olenkin lukenut listalta jo kolmisenkymmentä kirjaa, joten tahti on hyvä:)

1. John Irving - Garpin maailma
2. Kazuo Ishiguro - Yösoittoja
3. Jeffrey Eugenides - Middlesex
4. Haruki Murakami - Mistä puhun kun puhun juoksemisesta
5. Jose Saramago - Kertomus näkevistä
6. Juhani Aho - Rautatie
7. Truman Capote - Aamiainen Tiffanylla
8. Vladimir Nabokov - Lolita
9. Esko Valtaoja - Kaiken käsikirja
10. Jonathan Franzen - Vapaus
11. Colm Toíbín - Brooklyn
12. Andrew O´Hagan - Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe
13. Douglas Preston & Lincoln Child - Relic
14. Stieg Larsson - Kun pilvilinna romahti
15. Johan Theorin - Yömyrsky
16. Ian McEwan - Ajan lapsi
17. Joel Haahtela - Lumipäiväkirja
18. C.S. Lewis - Prinssi Kaspian
19. Antti Tuomainen - Parantaja
20. Yann Martel - Piin elämä
21. Julian Barnes - Kuin jokin päättyisi
22. Patrik Rothfuss - Tuulen nimi
23. Douglas Adams - Linnunradan käsikirja liftareille
24. Stephen Hawking - Ajan lyhyt historia
25. William Shakespeare - Hamlet
26. Tuomas Milonoff & Riku Rantala - Mad Manners
27. Lorenzo Carcaterra - Sleepers
28. Jules Verne - Matka maan keskipisteeseen
29. Ib Michael - Kirje kuulle
30. Ransom Riggs - Neiti Pelegrinen koti eriskummallisille lapsille
31. Ali Shaw - Tyttö joka muuttui lasiksi
32. George Orwell - Eläinten vallankumous
33. Henrik Ibsen - Nukkekoti
34. Vilhelm Moberg - Maastamuuttajat
35. Markus Nummi - Karkkipäivä
36. Andre Brínk - Ruttomuuri
37. Italo Calvino - Paroni puussa
38. Neil Gaiman - Unohdetut jumalat
39. Guillermo del Toro & Chuck Hogan - Vitsaus
40. Stephen King - Hohto
41. Mihail Bulgagov - Saatana saapuu Moskovaan
42. Hernan Rivera Letelier - Elokuvankertoja
43. Charles Dickens - David Copperfield
44. Jonathan Carroll - Valkoiset omenat
45. Ilmari Kianto - Punainen viiva
46. Matti Yrjänä Joensuu - Harjunpää ja pahan pappi
47. Kari Hotakainen - Ihmisen osa
48. Veijo Meri - Manillaköysi
49. Kurt Vonnegut - Säätiö 5
50. Richard Mason - Meren huoneissa

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Kuukauden nuortenkirja: Toisaalla


Salla Simukka
2012
233 s./Tammi


Luin viime vuoden puolella Simukan kirjakaksikon ensimmäisen osan, jossa lukijalle tarjoiltiin kutkuttava näkymä tulevaisuuden maailmaan, jossa ihmiset luokitellaan oman lahjakkuusalueensa mukaisiin ryhmiin mahdollisimman nuorena. Kirjan päähenkilö Emmi viettää syrjäänvetäytyvän elämää, onhan hän 15-vuotiaana edelleen Potentiaali, vailla kutsumusta. Eräänä aamuna Emmi herää ja huomaa kaikkien muiden ihmisten kadonneen mystisesti. Jäljellä-kirjaa lukiessa herää kymmeniä kysymyksiä, joiden vastauksia joutuu etsimään kuitenkin vasta jatko-osasta.



En ollut mitenkään älyttömän vaikuttunut ensimmäisestä osasta, mutta Toisaalla sai minut innostumaan. Vastaukset, joita odotin olivat minulle mieleen, ja ne nostivat tarinan arvoa huimasti. Jatko-osan tapahtumista ei voi juuri pukahtaa paljastamatta liikaa, sillä kaikki liittyy tietenkin siihen, miksi maailma tyhjeni niin yllättäen. Paljastan kuitenkin sen verran, että olen erittäin tyytyväinen
Simukan juonenkuljetteluun sekä näkökulman vaihtoon, joka kummasti puhalsi uutta tuulta lukukokemukseen. Ensimmäisessä osassa tutuksi tulleista henkilöistä paljastuu myös uusia piirteitä, henkilöt saavat hieman lisäsävyjä, ja sekös on mukavaa lukijan ravistelua.



Suosittelin kirjakaksikkoa ahkerasti työpaikallani joulun aikaan, ja nyt luettuani tarinan kokonaan voin jatkaa suositteluja hyvällä omatunnolla. Simukan dystopia tarjoaa hyvät puitteet, joten viihtyminen laadukkaan nuortenkirjallisuuden parissa on helppoa.

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Kani nimeltä Jumala

Sarah Winman
2011 suom. 2012
324 s./Tammi


Olen rakentanut vuoden ensimmäisen teemakuukauden blogisuosittelujen varaan. Tammikuussa aion lukea mahdollisimman monta kirjaa, joiden olen huomannut saavan osakseen ihastuneita kommentteja pitkin viime vuotta. Teemailun aloittaa Kani nimeltä Jumala, josta tiesin vain sen, että sen on sanottu olevan kaunis kuvaus lapsuudesta. Moni muukin on tainnut suomenkielistä nimeä hieman arvostella, ja täytyy kyllä myöntää sen olevan juuri niin epäilyttävä, etten varmaankaan olisi uskaltanut kirjaan tarttua ominpäin. Englanninkielinen When God Was a Rabbit puolestaan kuulostaa jo paljon kiinnostavammalta ja ikään kuin uskottavammalta.

Jo ensimmäiset sivut luettuani pystyin huokaisemaan helpotuksesta: tarina vaikutti kaikin puolin juuri niin hienolta kuin olin uskaltanut toivoakin. Muutaman kirjan John Irvingiä lukeneena ymmärrän hyvin rinnastukset, joita näistä kahdesta kirjailijasta on tehty. Tunnelma Winmanin esikoisteoksessa on hyvin samankaltainen kuin esimerkiksi kirjassa Ystäväni Owen Meany, enkä ihmettelisi yhtään, jos englantilainen kirjailija kertoisi inspiroituneensa kyseisestä tarinasta. Molemmissa kun paljastuu jo heti aluksi, että on olemassa ystävä, joka tulee tekemään tulevaisuudessa jotain suurta ja uskomatontakin. Niin kuin Irvingin kirjassa aikoinaan, myös nyt jännittävä paljastus latasi minut odotuksella, johon oli sekoittunut pisara melankoliaa. Kirja minun makuuni siis!

Sarah Winmanin tarinassa on kani, ja sen nimi on tietenkin Jumala. Kanin omistaa pieni tyttö, jonka lapsuus on tietyssä mielessä loppunut jo varhain, vaikka elämä usein maagista onkin. On myös veli, joka sinnittelee erilaisuutensa kanssa ja yrittää siinä samalla suojella pikkusiskoaan maailman murheilta. Tytön ja pojan vanhemmat ovat sielultaan 60-luvun lapsia, halukkaita jakamaan kotinsa muidenkin kuin perheenjäsentensä kanssa. Ajan myötä perheen ylläpitämään majataloon muuttaa kaiken kokenut vanhan herrasmies, oman elämänsä suurin diiva ja isän kiehtova näyttelijätär-sisko. Yhdessä he kestävät kaiken sen, mitä elämä keksii heidän eteensä heittää. Ja kun kyseessä on kirottu perhe, ei surulta voi välttyä. Onneksi on Jenny Penny, salaperäinen ystävä, jolla on kyky nähdä enemmän kuin muilla.

Kirjassa sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, jokaisen lapsuudesta tuttuja asioita, ja paljon muutakin. Juonenkuljetusta tärkeämpää on kuitenkin se, mikä löytyy rivien välistä, se mistä ei välttämättä oikein osaa edes kirjoittaa. Ehkä suuret tunteet liittyvät tunnesiteisiin, joita henkilöhahmot ovat muodostaneet kukin keskenään tai heidän tapaansa ymmärtää elämää ja maailmaa. He elävät tavallista pientä elämäänsä, mutta heidän tarinansa onnistui koskettamaan ainakin minua. Ei lainkaan hassumpi aloitus vuodelle!

Tammikuu: Blogikollegojen suosituksesta 2012
100 naiskirjailijoiden kirjaa

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Tervehdys teemalukemiselle

Lumiomena-blogissa kannustettiin viime syksynä useaan otteeseen lukemaan kirjoja teemojen mukaisesti. Ajatus jäi pyörimään mieleeni, ja koska viikon pituisia teemoja minun on turha yrittää pitää hitaanlaisen lukutahtini takia, päätin hypätä teemojen vietäväksi kokonaiseksi vuodeksi. Haastankin itseni lukemaan vuoden aikana 12 erilaisen teeman mukaan. 

Lukuvuosi olisi liian lukkoonlyöty, jos päättäisin jo nyt mitä teemoja suoritan minkäkin kuun aikana, joten päätän teeman kunkin kuun alussa ja etenen fiilispohjalta. Hyviä ideoita on kuitenkin jo putkahtanut mieleeni, joten kokoan niitä tänne muistiin. Jos Sinulla on jokin hyvä ajatus teemakuukaudeksi, olen kiinnostunut kuulemaan siitä:) Alkuvuoden suunnitelmat ovat kuitenkin melkolailla selvät. 

Tammikuu vierähtää hienojen kirjojen parissa, sillä olen tutkaillut muistikirjan kanssa blogikollegojen Vuoden parhaat 2012 -listoja ajatuksena poimia parhaista parhaimmat luettavaksi. Odotan huikeita lukukokemuksia, jotka muuten jäisivät loputtomalle kirjalistalle pölyyntymään, koska itseni tuntien luultavasti päätyisin säästelemään niitä turhankin hanakasti "oikeita" hetkiä varten. Helmikuussa aion tunnelmoida talven parissa lukien romaaneja, joiden tapahtumat sijoittuvat talviaikaan. Silloin luemme Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annikan kanssa yhdessä Yömyrsky -kirjan ja saan samalla ensi kosketuksen Johan Theorinin tuotantoon.

Yksi mieluinen teema tulee olemaan suosikkikirjailijoideni tuotannon lukeminen. Kuten jo kerroinkin, minulla on huono tapa säästellä hyviä kirjoja pahan päivän varalle ja siksi luenkin lempikirjailijoideni tuotantoa naurettavan vähän. Kyseisen teemakuukauden aikana on varaa valita ainakin näistä: John Irving, Margaret Atwood, L.M. Montgomery, Ian McEwan, Hanna Tuuri, Monika Fagerholm ja Kazuo Ishiguro.

Klassikkolistojen suorittaminen ei aina ota tuulta alleen ja siksi olisikin mukavaa keskittyä kuukaudeksi klassikoiden lukemiseen. Lukematta on vielä esimerkiksi Peppi Pitkätossu, Hamlet, Rautatie ja Peltirumpu. Myös mahdollisiin tuleviin klassikoihin olisi hienoa tutustua lukemalla teoksia esimerkiksi Keltaisen tai Sinisen kirjaston alta.

Historia kiinnostaa kovasti, mutta jostain syystä tietokirjoihin tarttuminen ei ole lainkaan helppoa. Haluaisin tutustua esimerkiksi Suomen historiaan lukemalla kaunokirjallisuutta ja tietokirjallisuutta, joissa aiheet liittyvät tärkeisiin tapahtumiin/aikakausiin. Myös kulttuuriin liittyvät aiheet kiinnostavat, teemailisin mielelläni erilaisten taide-elämysten parissa ja sivistäisin siinä samalla itseäni;) Myös henkilöhistoria kiinnostaa, hauska teema voisi olla esimerkiksi oman aikakautensa suurnaisten vaiheista kertovat kirjat.

Olen juuri oikeanlainen ihminen nojatuolimatkailuun: kaikki maailman kolkat eivät kiinnosta minua matkailumielessä, joten vaikka lukisinkin erilaisista kulttuureista, en välttämättä joutuisi kärvistelemään matkakuumeen kourissa. Turvallista ja hauskaa, ja tietenkin äärettömän mielenkiintoista. Voisin joko suhata maailmaa ristiin rastiin, tai suunnitella ns. matkareitin.

On kuitenkin yksi paikka, jonne olen halunnut matkustaa jo vuosia. Tämän vuoden syksyksi oli jo suunnitteilla matka New Yorkiin, mutta elämä saattaa myös järjestää asiat niin, etten sinne vieläkään pääse. Haaveilu on onneksi aina mahdollista, eikä ehkä liian katkeransuloista, joten yksi teemakuu saattaa hyvinkin perustua New York -aiheiseen kirjallisuuteen. 

Entä mitkä ovat niitä kirjallisia maisemia, joissa näytän viihtyvän vuodesta toiseen? No ainakin nummet ja herraskartanot! Niissa maisemissa voisinkin seikkailla kokonaisen kuukauden verran. Vuonna 2012 luin myös melko monta kirjaa, jossa meri oli vahvasti läsnä. En ole ajatellut olevani meri-ihmisiä, mutta jos aihe tuntuu kiehtovalta vielä kuukausienkin päästä, voi hyvin olla, että teemailen se parissa vähän lisää.

Selaillessani erilaisia kirjalistoja, tajusin miten paljon perhejuhlista on kirjoitettu kirjoja. Olisikin mielenkiintoista istua muiden perheiden pöytien ääreen, ja ottaa selville, mitä ongelmia ja salaisuuksia niiden äärellä haudotaan. 

Tyttökirjoja olisi toisaalta hauska lukea, mutta en tiedä ovatko ne kuitenkin sen verran naiiveja ja kärjistetysti sanoen liian samanlaisia, että jaksaisin kuukauden verran tahkota niitä kirja toisensa perään.

Tarkoitushan on toki lukea kuukauden aikana muutakin kuin pelkästään teeman mukaisia kirjoja. Olen pyöritellyt mielessäni Kuukauden nuortenkirjaa, ja varmaankin lähden toteuttamaan ideaa, eli kaikessa yksinkertaisuudessaan aion lukea yhden nuortenkirjan joka kuukausi. Haluaisin lukea ainakin kolme teemaan liittyvää kirjaa kuukaudessa, mutta olisi toki vielä hauskempaa, jos luku olisi kolmen sijaan esimerkiksi viisi. Mutta katsotaan! Aikaa täytyy tietenkin jäädä vielä yllättäville kirjaseikkailuille.

Blogistanian Finlandia

Aki Ollikainen - Nälkävuosi  3p

Ulla-Lena Lundberg - Jää  2p

Elina Halttunen - Syysvieraita  1p

tiistai 1. tammikuuta 2013

Kirjavuosi 2012

Hyvää uutta vuotta kaikille! Nyt seuraa aina yhtä kutkuttavaa kirja-analysointia viime vuoden luetuista kirjoista. Vuonna 2012 luin 90 kirjaa, 6 enemmän kuin sitä edeltävänä vuonna. Alunperin oli tarkoitus jopa vähentää lukemista, mutta muuttohärdelli johti siihen, että harrastuksista pelkästään lukeminen toimi lopulta rentoutumiskeinona. Loistavasta kirjavuodesta mieleen jäi erityisesti Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti, joka lunasti lupauksensa ja vähensi ennakkoluulojani kotimaista kirjallisuutta kohtaan. Löysinpä muutaman aarteenkin. Lukumaraton oli myös hauska kokemus, jonka otan varmasti uusiksi jossain vaiheessa. 

Kirjojen keskimääräinen sivumäärä oli 272, luin viikossa noin 1,7 kirjaa ja keskimäärin päivässä rentouduin kirjan parissa noin 67 sivun verran. Luin päivässä noin kaksi tuntia, mutta toisaalta en juurikaan katsonut tv:tä, joten ei ole mikään ihme, että tuollaiseen ylellisyyteen on ollut aikaa.

Lukemani kirjat (90) sujahtivat seuraaviin kategorioihin: 
kaunokirjat   41
jännitys   15
lasten kirjat 12
nuorten kirjat 6
sarjakuvat 5
muistelmat ja historia 4
runot 2
novellit 2
matkakirjallisuus 2
näytelmät 1

Suhteet eri kategorioiden välillä pysyivät aika lailla ennallaan vuoteen 2011 verrattuna.  Luen pääasiassa kaunokirjallisuutta, mutta nollaan välillä jännityskirjallisuudella. Tietyin väliajoin olen valmis kurkistamaan mitä lasten- ja nuortenkirjallisuudelle kuuluu.  Tietokirjallisuuden lukemista yritin lisätä koko vuoden ajan, mutta laihoin tuloksin. Muita genrejä luin lähinnä Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdin innostamana, ilman haastetta kirjat olisivat varmaankin jääneet kirjastoon. 

Tein jo vuonna 2011 huomion, että luen lähinnä 2000-luvun kirjallisuutta, ja nyt sen osuus oli huimat 78%. Haalin lukupinooni niin tämän vuoden kiinnostavat uutuudet kuin viime vuosilta mieleen jääneet lukemattomat kirjat. Vuonna 2011 luin paljon laajemmalla skaalalla, koska 41% oli vanhempaa kirjallisuutta. Nyt kaikki vanhemmat kirjat onneksi sentään jakautuivat 1900-luvun vuosikymmenille melko tasaisesti. En kuitenkaan  aikamatkaillut kovin pitkälle menneisyyteen, sillä vanhimmat lukemani kirjat olivat Fitzgeraldin Kultahattu 1925, Södergranin runoja 1916-1925 ja Kallaksen Sudenmorsian 1928.

Ajattelin, että kirjojen kotimaat olisivat tänä vuonna jakaantuneet vähemmän yksitoikkoisesti, mutta jos vuonna 2011 lukemistani kirjoista 80% tuli Suomesta, Englannista, Ruotsista ja Pohjois-Amerikasta, niin tänä vuonna luku oli 84%. Ei auttanut Ikkunat auki Eurooppaan -haaste tässä asiassa. Toisaalta kun ottaa huomioon, että osallistuin haasteisiin, jossa piti lukea paljon kotimaista ja amerikkalaista kirjallisuutta, niin ei kai tässä toisella tavalla olisikaan voinut käydä? Muutamia kirjoja luin tänä vuonna Ranskasta ja Espanjasta, muista maista (Norja, Tanska, Islanti, Irlanti, Viro, Hollanti, Belgia ja Etelä-Amerikka) yhdet kirjat per maa. Luin kirjallisuutta yhteensä 15 eri maasta.

Naisten ja miesten kirjoittamat kirjat jakaantuivat naisten hyväksi 63%, miesten osuudeksi jääden 37%. Tulokseen vaikuttaa varmasti se, että olen suorittanut 100 naiskirjailijoiden kirjaa -listaa, miesten vastaavaa en ole vielä edes tehnyt.

Totesin jo aikaisemmin tänä vuonna, että taidan olla aika innokas uusiin kirjailijoihin tutustuva lukija. Tulokset kertovat samaa: 61/90 kirjaa on peräsisin kirjailijoilta, joiden tuotantoa luin nyt ensimmäistä kertaa. Esikoiskirjailijoitakin mahtui joukkoon yllättävän mukava määrä, sillä 10 kirjaa on peräisin kirjailijoilta, jotka ovat kirjoittaneet toistaiseksi vain yhden kirjan.

Toistuvia teemoja tämän vuoden lukukokemuksissa ovat äitiys (Onnen tunti, Adoptiomatka, Poikani Kevin, Huone, Tiikeriäidin taistelulaulu ja Amerikan lapset); meren läsnäolo (Tie Myrskyluodolle, Saaren varjoissa, Vanhus ja meri, Majakkamestarin tytär, Majakanvartija ja Jää); dystopiat (Orjattaresi, Sarasvatin hiekkaa, Teemestarin kirja ja Jäljellä) sekä naisiin ja tyttöihin kohdistuva henkinen ja fyysinen väkivalta (Hiljaisuuden tuolla puolen, Mehiläisten salaisuudet, Blondi, Vilpittömästi sinun, Piiat, Kun suljen silmäni, Sisareni, rakkaani).

Nyt seuraa se hieno hetki, kun voi mennä tyhjentämään sivun "Haasteet 2012" ja tekemään tilaa uusille kujeille:)