sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Kirjavuosi 2013

Saatetaanpa kirjallinen vuosi päätökseensä ennen kuin uusi vuosi starttaa. Lukuaikaa ei enää juuri ole, joten voin turvallisin mielin heittää lukufaktoja kehiin.

Vuonna 2013 luin 80 kirjaa, 10 kirjaa vähemmän kuin sitä edeltävänä vuonna. Tarkoituksena oli vähentää lukemista ja itse asiassa vuonna 2014 aion lukea entistä vähemmän. Outoja elämäntavoitteita lukutoukalla, mutta nyt koen, että vieläkin enemmän aikaa olisi hyvä vapauttaa muihin asioihin. 

Kokonaisuutena kirjavuosi oli hyvä, mutta silti tuntuu, että vain muutama todellinen aarre tuli vastaan. Koko vuotta väritti kuukausittain vaihtunut lukuteema, joka antoi paljon, mutta myös uuvutti. Vaan eipä tarvitse toista kertaa ponnistella teemalukemisenkaan parissa, kun hyvät muistot jäi tästä kerrasta. Osallistuin myös muutamiin muihin lukuhaasteisiin ja vaikka kivaa oli, niin nyt on ennen kaikkea ihana tietää, että ensi vuosi kuluu täysin haasteettomissa tunnelmissa. Takaisin perusasioiden ääreen, siis.

Kirjojen keskimääräinen sivumäärä oli 304 ja luin viikossa noin 1,5 kirjaa. Edelliseen vuoteen verrattuna kirjamäärä väheni ja lukutahti hidastui, mutta toisaalta kirjat pitenivät. Päivän aikana rentouduin kirjan parissa noin 67 sivun verran, saman verran kuin edellisenäkin vuonna. Iltaisin ennen nukkumaanmenoa rentoudun muutaman tunnin ajan sängyssä kirjan parissa, nykyään en voisi enää kuvitellakaan meneväni unille suoraan tv:n äärestä. Sama meno jatkuu varmasti edelleenkin, mutta vapaapäivien tunnit onkin sitten tarkoitus viettää tehden jotain ihan muuta kuin lukumaratonilla hölkytellen.

Lukemani kirjat sujahtivat seuraaviin kategorioihin: 
kaunokirjat 33 (41%)
jännitys  14 (17%)
fantasia 2
lasten kirjat 3
nuorten kirjat 14 (17%)
muistelmat ja historia 8 (10%)
novellit 2
matkakirjallisuus 2
näytelmät  2

Suhteet eri kategorioiden välillä ovat pysyneet samoina vuodesta toiseen, mutta lokeroinnissa näkyy toki selkeästi vuoden haasteet. Asetin itselleni tavoitteen lukea enemmän nuortenkirjallisuutta, joten osuus on suurempi kuin mitä se olisi normaalisti. Kansankynttiläin kokoontumisajot kannusti lukemaan enemmän tietokirjallisuutta ja näin kaunokirjallisuuden osuus pieneni entisestään. Uutena suosikkina on tehnyt tuloaan matkakirjallisuus, jonka parissa viihdyn mainiosti. Runoja ja sarjakuvia en lukenut tänä vuonna ollenkaan.

Olen jo aikaisemminkin todennut, että luen lähinnä 2000-luvun kirjallisuutta, ja nyt sen osuus oli huimat 73%. Kerään siis lukupinooni tämän vuoden kiinnostavimmat kirjat ja muutamia sellaisia, jotka on jäänyt edellisinä vuosina lukematta. Vanhemmista kirjoista luettavaksi päätyy lähinnä enemmän tai vähemmän klassikkoaseman saavuttaneet kirjat eli en tee yllättäviä löytöjä esimerkiksi vanhempieni kirjahyllystä, jonka sisältö koostuu lähinnä 60-70 -lukujen kirjallisuudesta. Vanhoista klassikoista luin tänä vuonna Hamletin (1600), Robinson Crusoen (1719), Liisa Ihmemaassa (1865) ja Aarresaaren (1883). Kotimaisista klassikoista luin puolestaan Rautatien (1884) ja Työmiehen vaimon (1885).

Vuonna 2013 lukemistani kirjoista 88% tuli Suomesta, Englannista, Ruotsista tai  Pohjois-Amerikasta. Loput kirjat olivat kotoisin Ranskasta, Pohjois-Koreasta, Kiinasta, Norjasta, Irlannista, Chilestä, Espanjasta, Japanista ja Uudesta-Seelannista. Luin kirjallisuutta yhteensä 14 eri maasta.

Naisten ja miesten kirjoittamat kirjat jakaantuivat naisten hyväksi eli 63% oli peräisin naiskirjailijoiden kynästä. 

Olen aikaisemmin pitänyt itseäni lähinnä uusiin kirjailijoihin tutustuvana lukijana, mutta tänä vuonna onnistuin yllättävänkin usein palaamaan hyväksi toteamani kirjailijan tuotannon pariin. Kirjoista 64 % oli peräsisin kirjailijoilta, joiden tuotantoa luin nyt ensimmäistä kertaa, mutta aikaisemmin prosentti on ollut vieläkin korkeampi.

Kirjoista 64% oli Otavan, Tammen ja WSOY:n kustantamia. Seuraavaksi isoimmat prosenttimäärät Gummeruksella (11%) ja Likellä (5%). Loput 20% muodostuivat kustantamoista Nemo, Teos, Atena, Siltala, Schildts, Bazar, Vintage Books ja Picador. Projekti Gutenbergin kautta luin 4 kirjaa vuoden aikana.

Englanniksi luin tänä vuonna 3 kirjaa ja äänikirjana kuuntelin kaksi kirjaa.

maanantai 23. joulukuuta 2013

Käen kutsu



Robert Galbraith
2013 suom. 2013
463 s./Otava

Sain ihan tosissani taistella saadakseni kirjan loppuun. Vieläkin jaksan hämmästellä, miten teoriassa toimivan kokonaisuuden kanssa mentiin kuitenkin näin metsään. Luulisi, että todella hyvä kirjailija saa tarinaan kuin tarinaan potkua.

J.K. Rowlingin salanimen turvin kirjoittama Käen kutsu tutustuttaa lukijakunnan yksityisetsivä Cormoran Strikeen. Mies saa elämänsä tilaisuuden, kun hänet palkataan selvittämään epämääräisissä olosuhteissa tapahtunutta supermallin kuolemaa. Oliko itsemurha ehkä kuitenkin kylmäverinen murha? Kuka tämä mallityttö todella oli, tunsiko kukaan häntä lopulta kunnolla?

Mitäpä sitä turhia kiertelemään: tylsistyin välillä puolikuoliaaksi tarinan parissa. Sinänsä epäreilu asetelma, kun minä kuitenkin pidän jännitystarinoista, joissa alustetaan kunnolla ihan kaikki. Ja yes please, sivuraiteillekin saa eksyä! Käen kutsussa nämä hyveet eivät kuitenkaan tuntuneet toimivan sitten millään. Turhauduin kai lopulta siihen, ettei tarina saanut pidettyä mielenkiintoani yllä. Kuolleen mallin sielunelämä, kuolleen mallin läheiset ja etsivän erikoinen menneisyys - kaikki oli vain plaah.

Nyt sitten saakin jännittää Rowlingin kirjallista tulevaisuutta oikein kunnolla. En ole lukenut Paikka vapaana -teosta, mutta mielikuvani siitä ja tästä lukemastani tarinasta eivät lupaa hyvää: arkipäiväisiä tarinoita melko yhdentekevistä ja aika epämiellyttävistä ihmisitä. Jaa, että niitä pitäisi sitten jaksaa lukeakin...?!

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Neiti Etsivä ja Peililahden salaisuus

Carolyn Keene
1972 suom. 1979
138 s./Tammi


Kuukauden lukuteema Go with the Flow alkaa saada pelottavia mittasuhteita, tartun nimittäin jostain syystä koko ajan nuortenkirjoihin! Nyt joka tapauksessa Neiti Etsivä houkutteli eniten oman kirjahyllyn valikoimista, joten tähän hätään oli helppo lueskella vanhaa tuttua tarinaa, yhtä lapsuuden suosikeistani. Kirjaston vaihtohyllyllä nökötti itse asiassa yksi päivä toinen suosikkisarjani, Mystery Clubin, osa. Sen onnistuin kuitenkin jättämään sinne muiden löydettäväksi. Kieltämättä kiinnostaisi sitäkin vielä joskus lukea ja kokeilla, miten 90-luvun tarina toimii nykypäivänä...

Voitin jokin aika sitten Saran järjestämässä arvonnassa pari tyttökirjaa, jotka ovat vielä odotelleet lukuhetkeä. Toinen oli tämä Neiti Etsivä -kirja ja toinen Salaperäinen puutarha, jonka luen varmasti myös jonain koleana ja harmaana päivänä, kun haluan uppoutua tunnelmalliseen tarinaan.

Peililahden salaisuus kutkutti nauruhermoja useaan otteeseen. Carolyn Keene -nimen takana ei juuri tarvitse kirjailijanlahjoja kuluttaa, kun 2/3 kirjasta on muodostunut lauseista, jotka kovasti kuulostavat korvaani siltä, että myös edellisissä lukemissani Neiti Etsivissä on ollut samat lauseet. Tarinan päähenkilöt esitellään aina ihan samalla, epäreilulla tavalla, eli Georgesta ja Paulasta kerrotaan positiivisia ja ihailtavia asioita ja Bessin todetaan olevan hieman pullukka. Ikinä ei unohdeta mainita, että George pitää poikamaisesta nimestään ja jokaisesta kirjasta löytyy itse asiassa myös ruokailukohtaus, jossa naljaillaan Bessin ruokahalusta niin, että Paulan pitää vaihtaa puheenaihetta, jotta tilanne rauhoittuu. Enkö todella ole tajunnut tuota lauseiden kierrättämistä lapsena, vaikka olen saattanut viikossakin lukea useamman sarjan kirjan?

Lukiessani kirjaa tajusin myös, miten paljon tarinoiden viehätysvoimasta on ollut peräisin omasta mielikuvituksesta. Peililahden salaisuuteen liittyy ruhtinaalliset lastenvaunut, jotka on perimätiedon mukaan upotettu järveen vuosikymmeniä sitten. Vaunuja ei juuri kuvailla, surullinen tarinakin on lopulta kerrottu muutamalla rivillä ja silti kaikki nämä vuodet olen kantanut mukanani muistoa siitä, että Peililahden salaisuus on yksi kiehtovimmista Neiti Etsivä -tarinoista. Ilmeisesti tämä(kin) tarina on noussut ihan uusiin ulottuvuuksiin hyvän mielikuvituksen takia.

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Alice's Adventures in Wonderland

Lewis Carroll
1865
162 s.


Pitkin syksyä olen edennyt hitaanlaisesti Projekti Gutenbergin sivuilta löytyvän englanninkielisen Liisa Ihmemaassa -kirjan kanssa.

Tarinan lukeminen englanniksi ei ollutkaan ihan niin helppoa kuin mitä alun perin kuvittelin... Mielikuvitukselliset sanat ja tapahtumat pyörivät ruuhkajunassa päässä ja Disneyn tuttu animaatioversiokin muistuttaa alkuperäistä tarinaa vain joltain osin, joten muistikuviin elokuvasta oli turha tukeutua. Kokonaisuus olisi varmasti ollut selkeämpi, jos olisin malttanut lukea kirjan suomeksi, mutta hetkeksi jotenkin vain hurmaannuin tuosta kännykällä lukemisesta. Se kuitenkin loppukoon lyhyeen, mieluummin laatu korvaa määrän, joten tästä lähin katson junassa vaikka maisemia.

Pidin Liisan seikkailuista kyllä paljon, sopivan hassua dialogia ja kohtaamisia hullunkuristen otusten kanssa. Klassikkoasema on ehdottomasti ansaittua ja tätä kirjaa lukisin erityisen mielelläni mahdollisen tulevan jälkipolvenkin kanssa. Tarina on ajaton ja silti viehättävän vanhanaikainen. Tarinan edetessä ei tiedä mitä on luvassa ja koko ajan saa yllättyä.

Kirjaa lukiessani tuli mieleen, että vaikka pienenä tyttönä näin Disneyn elokuvan lukuisia kertoja, eniten pidin alkukohtauksesta, jossa ollaan vielä maan pinnalla ja loppukohtauksesta, jossa Liisa herää unilta. Minua kiehtoi nimenomaan se, millainen elämä Liisalla oikeasti oli, missä hän asui ja millaista hänen arkensa oli. Tarinahan raottaa pelkästään Liisan persoonallisuutta ja se kaikki muu jäi aina hirveästi vaivaamaan minua.

Hmm. Digiboksilla on tallennettuna uusin Liisa Ihmemaassa -elokuva, taidankin katsoa tässä ihan lähipäivinä.

lauantai 14. joulukuuta 2013

Marina



Carlos Ruiz Zafón
1999 suom. 2013
282 s./Otava


Ruiz Zafónin Tuulen varjon kanssa kävi niin kuin kaikilla muillakin; ihastuin ikihyviksi tarinan tunnelmaan ja mystiseen Barcelonaan. (Onko edes olemassa lukijaa, joka ei olisi kirjasta pitänyt? En ole ainakaan itse törmännyt!)

Siinä myös syy, miksi olen pysynyt kaukana Taivasten vanki ja Enkelipeli -teoksista. En ole millään uskaltanut luottaa, että sisarteoksissa taso olisi pysynyt yhtä kovana enkä ole halunnut minkään lukukokemuksen vähentävän Tuulen varjon arvoa. Marinaan päätin kuitenkin tarttua kuultuani sen olevan ihan oma tarinansa.

Voin sanoa, että en todellakaan pettynyt.

Tarina käynnistyy, kun nuori Oscar Drai tutustuu salaperäiseen Marinaan ja tämän isään. Miksi kaksikko asuu melkein romahtamispisteessä olevassa huvilassa, alueella jossa on vain hylättyjä asuntoja? Entä kuka on mustapukuinen nainen, joka vierailee säännöllisesti unohdetulla hautausmaalla? Mitä vanhoja salaisuuksia Barcelonan pimeät kujat varjelevat?

En tiedä vauhdittiko tarinan ihon alle imeytymistä se, että tänä vuonna Marinan tyylisiä kertomuksia on tullut luettua niin vähän. Äkkiseltään tulee mieleen vain Lumilapsi, joka oli myös suorastaan ihastuttava. Marina sopii myös joulun odotukseen todella hyvin. Harvassa kirjassa tunnelma on rakennettu niin vahvasti, että jokaisen askeleen elää täysillä henkilöhahmojen vierellä ja todella näkee ja tuntee kaiken heidän kanssaan. Aikuisen ihmisen sielu yksinkertaisesti tarvitsee ripauksen magiaa silloin tällöin.

Ruiz Zafónin maailmaan sukellettuani tajusin, että minut on ehdottomasti tarkoitettu lukemaan juuri Marinan tyylisiä kirjoja, jotka tarjoavat oivan vastaparin tavalliselle arjelle. Nyt en näe yhtään syytä sille, miksi ikinä enää palaisin esimerkiksi kotimaisen realismin pariin;)

Suosittelen Marinaa Sinullekin!

tiistai 10. joulukuuta 2013

Vuoden parhaimmistoa?

On taas aika laittaa kirjallinen palkintovuosi pakettiin. Tänä vuonna en kokenut kiinnostusta palkintokirjoihin, mutta muutama yllättävä tuttavuus palkittujen joukosta löytyi, joiden en tiennyt palkintoa saaneen.
 
Runeberg-palkinto
Olli-Pekka Tennilä - Yksinkeltainen on kaksinkeltaista
 
 
"Tennilän ilmaisu tarttuu lukijaansa fyysisesti. Se ilmentää pienen lapsen kielilogiikkaa ja karttaa sellaista runollisuutta, jossa lukijan on ratkaistava runon arvoitus."
 
Uusimaa-sanomalehden, Suomen Kirjailijaliiton, Suomen Arvostelijain Liiton, Porvoon kaupungin ja Finlands Svenska Författareförening-yhdistyksen kirjallisuuspalkinto, jonka arvo on 10 000e. Palkinto tukee laatukirjallisuutta ja antaa uusia aineksia kirjalliseen keskusteluun ja virkistää Runebergin päivää.


-----


Topelius-palkinto
Salla Simukka - Jäljellä & Toisaalla


 
 
"Molemmista kirjoista nousee esille useita tärkeitä teemoja. Kirjat myös ottavat kantaa nyky-yhteiskunnan arvomaailmaan."


Suomen Nuorisokirjailijoiden kirjallisuuspalkinto, jonka arvo on 1 700e. Palkinto myönnetään vuosittain korkeatasoisesta nuortenkirjasta.

-----


Vuoden johtolanka -palkinto
Reijo Mäki - Sheriffi
 
 
"Sheriffi viihdyttää ja koskettaa. Kirjan rakenne on napakka, tarina yllättää dekkarimaisesti ja loppukohtaukset ovat vaikuttavia." 


Suomen dekkariseuran kirjallisuuspalkinto, joka on keramiikkalaatta. Palkinto myönnetään edellisen vuoden merkittävästä kotimaisesta dekkariteosta.

-----


Kirjallisuuden valtionpalkinto ja kääntäjien valtionpalkinto
Monika Fagerholm & Liisa Ryömä
 
Valtion kirjallisuustoimikunnan myöntämä palkinto kirjailijoille ja kääntäjille. Palkintosumma on suuruudeltaan 15 000e.
 
-----

Lasiavain-palkinto
Jorn Liern Horst - Jakthundene
 
Dekkarijärjestö Skandinaviska Kriminalsällskapetin (SKS) myöntämä palkinto vuoden parhaalle pohjoismaiselle rikosromaanille.

-----
Tähtivaeltaja-palkinto
Gene Wolfe - Kiduttajan varjo

 
 
"Kiduttajan varjon aloittama tetralogia on yksi modernin tieteiskirjallisuuden peruskivistä."

Tähtivaeltaja-lehteä julkaisevan Helsingin Science Fiction Seuran myöntämä palkinto parhaalle edellisvuonna suomeksi ilmestyneelle science fiction -kirjalle - voi olla myös käännöskirja.

-----

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto
Erkka Filander - Heräämisen valkea myrsky

 
 
 "Nuoruuden suuruutta henkivän runoelman mittaan kuljetaan aamusta iltaan ja takaisin. Puutarhaan on kokoontunut ystäviä, ja aistit ovat pakahtumaisillaan."

Helsingin Sanomat myöntää palkinnon vuoden parhaalle esikoisromaanille. Palkintosumma on 15 000e.

-----

Finlandia Junior -palkinto
Kreeta Onkeli - Poika joka menetti muistinsa

 
 
"Kun Arto menettää muistinsa, häneltä riisutaan ennakkoluulot muita kohtaan, ja hän suhtautuu ihmisiin avoimin mielin. Samalla hän avaa itsensä odottamattomalle ystävyydelle."
 
Suomen Kirjasäätiön palkinto ansiokkaalle suomalaiselle lasten-/nuortenkirjalle. Palkintosumma on 30 000e.

-----
 
Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinto
Antti Heikkinen, Maija Muinonen & Leena Parkkinen
 
 
 
 
Kalevi Jäntin rahaston myöntämä kirjallisuuspalkinto nuorille kirjailijoille. Palkintosumma on 15 000e.

-----

Finlandia-palkinto
Riikka Pelo - Jokapäiväinen elämämme

 
 

"Tajunnanvirrasta kidutuskammion kuulusteluihin ja Vorkutan työleirille. Yhtä aikaa vaikuttavaa, pysähdyttävää, koskettavaa kuvauskohteesta riippumatta."
  
Suomen Kirjasäätiön myöntämä kirjallisuuspalkinto Suomen kansalaisen kirjoittamasta ansiokkaasta romaanista. Palkintosumma on 30 000e.
 
 
---
 
Kirjajoukosta olen lukenut Topelius-palkitut Simukat, joista pidin valtavasti. Kirjat edustavat minulle kyllä ehdotonta kärkikastia kotimaisen nuortenkirjallisuuden saralla. Kirjallisuuden valtionpalkinnon saanut Fagerholm puolestaan on yksi kotimaisista suosikeistani. Amerikkalainen tyttö on yksi kaikkien aikojen parhaista kirjoista. Kalevi Jäntin palkinnon saaneet Muinonen ja Parkkinen ovat myös tulleet tutuiksi tänä vuonna ja vaikka heidän teoksensa eivät ihan istuneet omaan lukumakuuni, ymmärrän ehdottomasti kirjojen ansiot.
 
Yllättävänkin monta luettua kirjaa siis palkittujen joukossa, vaikka yritys on ollut puhdas nolla koko vuoden. Luultavasti en tule muita palkittuja lukemaankaan, mutta suurin todennäköisyys päästä lukulistalle on Finlandia-palkituilla kirjoilla. Vaikka Pelon kirja onkin niittänyt suurta suosiota, en ihan usko sen olevan kirja juuri minulle.
 
Oletko sinä tutustunut palkittuihin teoksiin?   

Haasteiden loppu: Koen 13 kotimaista kirjailijaa

Nythän on niin, etten vain millään jaksa vaivautua tämän haasteen kotisivulle, joka löytyy Facebookista. Siellä muut ovat tunnollisesti päivittäneet tietojaan koko haasteen voimassaolon ajan, mutta minä sen sijaan huutelen täällä blogini puolella, että juu, luinpa minäkin kolmentoista kotimaista kirjaa minulle uusilta kirjailijatuttavuuksilta.

Alkuvuosi näytti suorastaan surkealta. Muistaakseni heinäkuuhun mennessä olin lukenut yksi tai kaksi kirjaa, mutta loppuvuodesta tuli otettua kunnon spurtti ja lopultahan tässä kävi niin, että luin paljon enemmänkin kotimaisia kirjoja kuin vain nämä 13 pakollista. En edelleenkään tunne oloani täysin kotoisaksi kotimaisen kirjallisuuden parissa, mutta myönnän, että mukavuusalueeltaan on hyvä poistua silloin tällöin.

Jännitystä ja toimintaa tarjosivat minulle kirjat Laura, Synkkä niin kuin sydämeni ja Veripailakat. Kaikkiin näistä petyin enemmän tai vähemmän. Milloin oli liian kevyttä, milloin liian mitäänsanomatonta ja milloin liian tylsää. Olisin voinut olla lukemattakin, mutta no...

Nuortenkirjallisuuteen tein muutamia tutustumismatkoja kirjojen Nörtti ja Käärmeenlumooja parissa. Pidin molemmista ja jos elämä ei olisi niin kovin lyhyt, lukisin ihan mielelläni kirjojen jatko-osatkin.

Vuoden parhaita lukukokemuksia edustavat kirjat Ihanasti hukassa ja Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeasti. Mahtavia, mukaansa tempaavia tietokirjoja asioista, jotka eivät edes juuri kiinnosta minua (reppureissaus, Aasia matkakohteena, Japani). Siitä näkee, että kirjojen mahti on kyllä valtava, ja opetusarvo suuri.

Pari muutakin tietokirjaa tuli luettua, mutta ne eivät juuri olleet mieleeni. Jääkaapin henki jotenkin lässähti, vaikka ensin olinkin aika innostunut ja Noitanaisen älä anna elää ei vain ottanut tuulta alleen sitten millään.

Rautatie teki suorastaan vaikutuksen minuun, Luonnon laki ei muuttanut elämääni, mutta ei ollut huonokaan, Taivaslaulu oli hieno ja Talvisota oli arkipäiväisyydessään ihan mukava romaani.

Sanoisin, että näiden lukujen perusteella uskaltaisin tarttua Pauliina Rauhalan seuraavaankin teokseen, ehkä myös Teirin tuotantoon. Juhani Ahoa on myös luettava lisää, ehdottomasti! Ja kuten mainitsinkin, jos aikaa olisi rajattomasti, Salaman ja Delikourasin sarjojen jatko-osat olisivat kiinnostavia. Omista kokemuksistaan tietokirjan kirjoittaneet Mähkä ja Kankimäki tuskin kirjoittavat samantyylistä settiä lisää, joten en toivo liikoja.

Ihan hyvät loppufiilikset siis. Kiitos haasteesta!:)

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Haasteiden loppu: Kiinteistöhaaste

Kiinteistöhaasteessa lähdin totta kai tavoittelemaan 16 luettua kirjaa, joista rakentui ahkeralle lukijalle ihka oma linna. Haastetta suorittaessani tein muutamia huomioita näistä kirjoista, joissa kiinteistö nousee huomattavaksi osaksi tarinaa. Ensinnäkin iso osa päätyi olemaan jännityskirjallisuutta ja kiinteistö tarkoitti niissä useimmiten valtavaa rakennusta, hyvä- tai huonokuntoista sellaista. Pienet ja vaatimattomat mökit tuntuivat olevan paljon harvemmin suurten tarinoiden näyttämöitä.

Kouluja tässä haasteessa tuli vastaan muutama. Tummien perhosten koti edustaa melko tavanomaisen arkista ja karuakin koulukotia, jossa pojista kasvatetaan miehiä kovin ottein. Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille puolestaan tarjoaa huikean visuaalisen näyttämön jännittävälle tarinalle ja lukija pääsee näkemään rakennuksen sen kulta-aikana ja täydellisessä romahtamispisteessä. Night School taas on suorastaan pröystäilevän hieno viimeistä kiillotettua ovennuppia myöten, joten kyseisessä koulussa voi todella sanoa viihtyvänsä puitteidensa puolesta.

Haasteen puitteissa sain myös nauttia meren pauhusta ja mahtavista luonnonvoimista. Robinson Crusoe viettää vuosikymmenet rakentamissaan majoissa pitkin autiota saarta, Luoto meressä jatkaa Myrskyluodon Maijan tarinaa syrjäisellä luodolla ja Enkelintekijässä Valön saarella kokonainen perhe katoaa (itse asiassa tässäkin on poikien sisäoppilaitos!)

Joskus kauniille, mutta ränsistyneelle huvilalle on mahdollista antaa uusi elämä remontin avulla ja muuttamalla se hotelliksi. Näin tehdään kirjoissa Yömyrsky ja Mantelintuoksua lumimyrskyssä. Joskus taas saattaa käydä niin, ettei kukaan uskalla mennä autioituneeseen rakennukseen ja silloin se kannattaakin vain jättää oman onnensa nojaan kuten kirjassa The Woman in Black.

Enemmän tai vähemmän tavallisia koteja edustivat rakennukset kirjoissa Syystanssiaiset (Ihana Jane Austen -maailma!), Viides lapsi (mikä kaunis koti, mikä onneton perhe!), Peppi Pitkätossu (ei ehkä niitä siisteimpiä koteja...) ja Pitkä talvi preerialla (Ingallsin perheen väliaikainen koti yhden talven ajan).

Vaikka haasteen puitteissa tuli kohdattua montakin mielenkiintoista rakennusta, oli niistä kutkuttavin kuitenkin kirjassa Yönäytös. Kodin kurjaa korviketta tarjottiin luolan muodossa kirjassa PI - Pelko ihmisessä ja ainoa julkinen rakennus haasteessa päätyi olemaan Luonnontieteellinen museo New Yorkissa kirjassa Kuolleiden kirja.

Kaikenlaista tuli siis nähtyä ja koettua haasteen aikana! Oli mielenkiintoista välillä pysähtyä oikein  kunnolla makustelemaan tarinoiden rakennuksia ja niiden olotilaa. Iso osa tästäkin kirjajoukosta tulee todella taistelemaan paikastaan vuoden top 10 -listalla muutaman viikon päästä, joten mielettömän hyviä lukukokemuksia on siis takanapäin!

Kiitos siis Emilielle haasteesta!

Kuukauden nuortenkirja: PI - Pelko ihmisessä



Siri Kolu
2013
284 s./Otava


Kuukauden lukuteemaksi päätyi lopulta Go with the Flow, joka on itse asiassa mielentila, jossa pyrin jatkossa valitsemaan luettavat itselleni. Haastehaukalle tässä onkin pala purtavaksi, joten harjoittelu lienee paikallaan. Tällä kertaa lukufiilikset johdattelivat jo toisen kerran samassa kuussa kotimaisen nuorten aikuisten kirjallisuuden pariin.

Siinä missä Simukan Lumikki-trilogian toinen osa kuvaa nuoren naisen kasvua (ja jännittäviä tapahtumia siinä sivussa) melko suoraviivaisesti, on Kolun tyyli maalailevampi. Pelko ihmisessä voisi olla jopa nykypäivän runotyttökirjallisuutta: puitteet ovat vain karummat, haasteet suuremmat ja hengissäkään ei välttämättä selvitä. Silti tarina onnistuu jäämään lukijan mieleen kauniina. Tämä mielenkiintoinen vastakkainasettelu onkin yksi syy, miksi koin Kolun kirjan niin kiehtovana.

Pelko ihmisessä -teos esittelee vaihtoehtoisen tulevaisuuden, jossa PI-influenssa on levinnyt pitkin maailmaa muuttaen ihmisiä matkallaan. Ruumiin tiedetään muuttuvan sisäisesti ja ulkoisesti, eläimelliset voimat karttuvat ja vaistot kehittyvät äärimmilleen, mutta vaikuttaako virus myös henkiseen tasapainoon muuttaen ihmisen pikkuhiljaa eläimeksi? Pilvi huomaa muutokset itsessään ja päättää vapaaehtoisesti suunnata Keskukseen, jonne sairastuneita pyritään sijoittamaan. Myöhemmin Pilvin ja muiden tartunnansaajien tie vie Luolaan, josta tulee heidän uusi kotinsa. Siellä pimeässä ja kylmässä he yrittävät oppia uuden tavan elää ryhmässä, tietäen etteivät enää koskaan voi jakaa elämäänsä rakkaidensa kanssa. Toisaalla, terveiden ihmisten parissa, Pilvin veli Petri yrittää jatkaa elämäänsä ilman siskoaan ja Tuomas, Pilvin ex-poikaystävä, suunnittelee kaikessa hiljaisuudessa suuria.

Suurin yllätys kirjaa lukiessani oli se, että tarina tuntui vaikealta. Voisinkin hyvin lukea tarinan toisenkin kerran, sillä kaikki asiat eivät oikein avautuneet minulle. Ehkä en vain tajunnut, mutta varsinkin Tuomaksen osuudet osoittautuivat suorastaan ylitsepääsemättömän hankaliksi ymmärtää. Ja luonnollisestikin jossain vaiheessa vain lakkasin yrittämästä.

Kirjaa lukiessani opin myös jotain uutta itsestäni lukijana. Tai no, vahvistin käsitystä itsestäni lukijana. En nimittäin kerta kaikkiaan pidä sitaateista, laulunsanoista tai runonpätkistä, joita sijoitellaan pitkin tarinaa. Ja voi pojat, että noita oli viljelty Kolun kirjassa joka paikkaan. Tällä kertaa olisi ehkä auttanut, jos olisin nähnyt West Side Storyn, mutta harvoin tavoitan sitä mitä kirjan kirjoittaja on ehkä hakenut takaa sijoitellessaan sitaatteja sinne tänne... Yleensä hyppään kaiken maailman laulunpätkät vain kylmästi yli, mutta aina välillä tulee haastettua itseään lukemaan ne. Mutta kuten jo totesinkin, harvoin saan niistä mitään irti.

Sitaateista viis, Kolun teos rakentui mielenkiintoisesta tarinankertomisesta, ajatuksia täynnä olevista henkilöhahmoista ja pelottavista tulevaisuudennäkymistä. Suosittelen.

Kiinteistöhaaste 2013 - linna valmis!

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Kuukauden nuortenkirja: Valkoinen kuin lumi



Salla Simukka
2013
237 s./Tammi


Tutustuin jo lokakuussa Simukan uusimpaan kirjaan muutaman kappaleen verran ja tarina tuntui heti vievän mennessään. Tietenkin aluksi muisteltiin hetki ensimmäisen osan tapahtumia, mutta pian esiteltiin jo Lumikin uutta elämäntilannetta ja estradille astui uudet henkilöhahmot. Nopeatempoisuus saattaa kuulkaas olla välillä todella virkistävää!

Tiesin, että lukisin Valkea kuin lumi -kirjan jossain hyvässä välissä, mutta innostuin sarjasta ihan uudella tavalla, kun olin alkuviikosta kuuntelemassa Salla Simukkaa Keravan kirjastossa. Tapahtumassa puhui myös Siri Kolu ja keskustelu pyöri nuorten aikuisten kirjallisuuden ympärillä. En ole tainnut Twilight-sarjan jälkeen lukea kyseisen genren kirjoja (en esimerkiksi itse luokittelisi Nälkäpeliä nuorten aikuisten kirjaksi...), joten välillä olen pysähtynyt ihmettelemään, mikä tietyssä kirjassa viehättää sekä nuorta että aikuista. Lumikki-trilogiaa luettuani ymmärrän paremmin, että nuori päähenkilö puhuttelee tietenkin nuorta lukijaa, mutta koska tapahtumat liittyvät aikuisten pyörittämään maailmaan, on vanhemmankin lukijan helppo samaistua kirjan tapahtumiin.

Sarjan ensimmäinen osa Punainen kuin veri keskittyy Tampereen alamaailman selkkauksiin, kun taas toisessa osassa ollaan turistien täyttämässä Prahassa. Siellä nuori nainen lähestyy Lumikkia ja paljastaa olevansa tämän sisko. Uutisesta pökerryksissä oleva Lumikki saa pian taistella henkensä edestä, kun paikallinen uskonlahko päättää hankkiutua liikaa tietävästä tytöstä eroon. Kaikenlainen karmiva lahkotoiminta sopii jännityskirjallisuuteen kerta toisensa jälkeen, joten trilogian toinen osa oli kovasti mieleeni. Lahkotoimintaa esittelee myös kirjat Jääkylmää (Gerritsen) ja Saarnaaja (Läckberg).

Simukan kirjan luettuani päädyin muistelemaan tuoreita lukukokemuksiani kotimaisen nuortenkirjallisuuden saralta ja kutinani piti aika hyvin paikkaansa. Kovin monessa nykypäivän nuortenkirjassa tuntuu olevan aika alleviivattuakin seksuaalikasvatusta. On tietenkin kiva, että kirjallisuus viihdyttämisen ja sivistämisen lisäksi pistää ajattelemaan ja avartaa mieltä uusille ja ehkä pelottavaltakin tuntuville asioille. Minun ongelmani lähinnä liittyy siihen, että koen olevani jo avarakatseinen tyyppi ja siksi tämä jatkuva seksuaalisuuden korostaminen näyttää silmissäni melkein aina jotenkin päälleliimatulta.

Mutta jotta kirjoitus ei päättyisi negatiivisiin huomioihin, kerrattakoon vielä, että Lumikki-trilogia on oikein mainio tuttavuus ja toivottavasti moni nuori ja vanhempikin löytää sen äärelle.

perjantai 29. marraskuuta 2013

Kansankynttiläin kokoontumisajot -haaste suoritettu

Muistan olleeni todella innoissani tästä Maukkiksen lanseeraamasta kirjahaasteesta, sillä tietokirjallisuuteen on aina ollut hieman vaikeampi tarttua kuin kaunokirjallisuuteen. Aina ei suinkaan ole ollut näin, sillä varsinkin yläasteikäisenä suorastaan ahmin mielenkiintoisia muistelmia yms. Mitä lie tapahtunut vuosien varrella...

Nyt kun luin haastekuvauksen uudelleen, huomaan etten ehkä kuitenkaan suhtautunut haasteeseen ihan niin kuin olisi ollut tarkoitus. Maukkis kuvailee haasteen tarkoitusta näin: "Kansankynttiläin kokoontumisajoissa on tarkoitus kiinnostua maailmasta. Ottaa selvää jostakin, mikä on aina kiinnostanut, mutta jäänyt tutkimatta, tai vaihtoehtoisesti ottaa riski tutustumalla johonkin vaikkapa kouluajoilta traumaattiseen aiheeseen jonkin mukaansatempaavan tietokirjan avulla." Noh, en ihan tuolla periaatteella valinnut luettavia kirjoja, mutta riittääkö jos oli hauskaa lukiessa?

Valaistuksen tasoja oli haasteessa kolme ja niistä oletettavasti pääsin Hehkulamppu -tasolle. Luin yhdeksän kirjaa neljästä eri kategoriasta:

Yhteiskunta:
- Demick - Suljettu maa
- Xinran - Kiinan kadotetut tyttäret

Matkat:
- Mähkä - Ihanasti hukassa ja miten sieltä pääsee pois
- Kankimäki - Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeasti

Historia:
- Virtanen - Noitanaisen älä anna elää

Elämäkerrat ja muistelmat:
- Murakami - Mistä puhun kun puhun juoksemisesta
- Tervo - Jääkaapin henki
- Schiff - Kleopatra
- Ruben - Onnellisuusprojekti

Siinä niitä nyt sitten on, aika monta vuoden parasta lukukokemusta mahtuu pieneen joukkoon. Suljettu maa oli tietenkin ihan älyttömän mielenkiintoinen ja tietokirjojen aatelia. Ihanasti hukassa inspiroi valtavasti nojatuolimatkailijaa ja Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeasti oli myös huikea lukukokemus. Siihen vielä vuoden the kirja eli Onnellisuusprojekti päälle, niin ei voisi olla lukutoukka onnellisempi.

Kiitos Maukalle innostavasta lukuhaasteesta!
 

Galtbystä länteen



Leena Parkkinen
2013
339 s./Teos


Syyllistyinpä jälleen lokeroimaan tarinan ennen varsinaista lukukokemusta. Suurin osa suosikkikirjoistanihan perustuu konseptille, jossa vanhus muistelee elämäänsä taaksepäin. On se kumma, että silti olen heti valmis luokittelemaan samantyyliset kotimaiset kirjat nimenomaan ikäihmisten kirjoiksi. Jännä.

Aluksi olin aika innoissani Parkkisen kirjasta. Kaikki lähti hyvin käyntiin ja henkilöhahmot ja heidän pääongelmansa esiteltiin mielenkiintoisesti ja todella odotin pääseväni osalliseksi saaristomurhan muisteluihin. Alkuihastus kuitenkin hiipui matkan varrella. Syy ei ole jäljitettävissä yhteen asiaan, mutta ehkä mukavan simppeliltä vaikuttanut tarina eteni liialliseksi tunteiden ja tekojen vuoristoradaksi ja jätti lopulta kylmäksi. Minun tapauksessani vähempikin olisi siis riittänyt.

Vuonna 1947 rantaan ajautuu nuoren tytön ruumis ja Karenin isoveli Sebastian päätyy telkien taakse. Vuosikymmenienkin jälkeen Karenia vaivaa veljensä kohtalo eikä lähestyvän kuoleman edessä auta muu kuin paeta lapsuuden saarelle selvittämään mitä todella tapahtui tuona kaukaisena kesäiltana.

Galtbystä länteen minusta monin tavoin Camilla Läckbergin jännitystarinoita. Merellisen maiseman lisäksi esitellään pienen saaren tiivis yhteisö ja aikakauteen liittyvä pelko ja viha kaikkea erilaista kohtaan. Lopulta tapahtuu murha, perheiden sisäiset suuret salaisuudet nousevat pintaan ja jotkut joutuvat elämään näiden salaisuuksien taakka harteillaan koko loppuelämän. Parkkisen tarinassa näkökulma on kuitenkin eri ja lukija pääseekin kurkistamaan näiden onnettomien perheenjäsenten pään sisälle, kun taas Läckbergin kirjoissa likaiset sukusalaisuudet ovat viihdyttävä osa loppuratkaisua.

Tarinan isoimmaksi ongelmaksi muodostui lopulta se, että yhdeksi tarinaksi siinä oli liian paljon kaikkea. Annan runsauden mielelläni anteeksi esimerkiksi Ann-Marie MacDonaldin Armon yölle, joka on yksi suosikeistani, vaikka kirjailija onkin tunkenut esikoisteokseensa ihan kaiken mahdollisen kurjuuden mitä kuvitella saattaa. Mutta jostain syystä en halua olla ihan niin myötämielinen Parkkisen suhteen.

Ainakin Fagerholmin Lola ylösalaisin -kirjassa palataan myös lapsuuden maisemiin selvittelemään murhaa ja tarina olisikin tarkoitus lukea ihan tässä lähiaikoina. Muitakin ihan varmasti on, mutten nyt saa mieleeni...

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Pääoma



Anja Snellman
2013
299 s./Otava


Istun läppäri sylissäni eikä oikeita sanoja näytä muodostuvan sitten millään. Miksi edes yrittää kertoa jotain Marusta, Anja Snellmanin jo poisnukkuneesta isosiskosta, kun kirjailija osaa tehdä sen niin paljon paremmin?

Olkoon siis menneeksi, tämä teksti näyttää auttamattomasti kuuluvan "Luin, koin ja vaikutuin enkä nyt saa sanaa suustani" -kirja-arvioihin. Kehotankin jokaista tarttumaan kirjaan itse ja lukemaan Marun tarinan oikein ajatuksen kanssa. Ymmärrän maailmaa taas vähän paremmin ja uskon, että kirjasta jää jokaiselle lukijalle käteen jotain.

Maru syntyi sodan viimeisenä päivänä keskelle kaaosta, jo osaksi palamaan syttyneen sairaalan tiloihin. Kiitos DNA-ketjunsa rakenteen, Maru eli 67-vuotiaaksi seuranaan nivelreuma, kitalakihalkio ja sydämen vajaatoiminta. Hän kävi kouluja, pysyi pitkään työelämässä ja puuhasteli mielellään kotona rakkaiden harrastustensa parissa. Kännykässä hänellä oli kuitenkin muistissa hätänumeron lisäksi vain pikkusiskonsa puhelinnumero. Vaikeat ja aikoinaan osittain hoitamattomaksi jääneet sairaudet eristivät Marun lähes kokonaan muista ihmisistä.

Snellman puhui kirjastaan ja siskostaan todella kauniisti ja koskettavasti Otavan kirjaillassa kuukausi pari sitten ja tiesin heti, että haluan lukea Pääoman. Teos osoittautui vielä tärkeämmäksi kuin mitä alun perin osasin kuvitellakaan. Tämä syksyn uutuuskirja on ehdottomasti sellainen, joka jokaisen kannattaisi lukea.

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Mustat paperit




Maija Muinonen
2013
167 s./Teos

Olipa kovin ranskalainen lukukokemus kotimaisesta kirjasta. Ja sanon tämän hyvällä.

Muinosen kehuttu esikoisteos on pahanenteisen hienostunut, välillä vähän karmivakin ja ehdottomasti vaivaannuttava. Kirjailijan tyylistä tulikin mieleeni ranskalaisen Claire Castillionin novellit.

Tarinan asetelma on herkullinen kirjeromaanille. Vakavasti sairas Ann tietää kuolevansa seuraavana päivänä puistossa ystävälliseen luotiin ja päättääkin viettää viimeiset tuntinsa kirjoittamalla kirjeitä läheisilleen. On niin paljon kerrottavaa ja muistutettavaa. Annin 6-vuotias poika Luc ja tästä jatkossa huolehtivat ihmiset on saatava ymmärtämään, ettei häntä sovi unohtaa hetkeksikään. Tulevaisuus ei ole pelkästään eläville, myös Annin muiston on saatava kukoistaa niin arjessa kuin juhlassa.

Tarina ei kuulu kirjavuoteni suurtapauksiin, mutta lukukokemus oli ehdottomasti hieno. Äidin vastahankainen suhtautuminen itse suunniteltuun kuolemaan oli kutkuttavaa luettavaa ja tarina piti otteessaan loppuun saakka. Välillä äidin käsinkosketeltava suru näkyi ymmärrettävänä suorapuheisuutena läheisilleen,välillä taas inhottavan ilkeämielisenä nälvimisenä. Lukijalla ei ole mahdollisuutta tutustua oikeaan Anniin, sillä tarjolla on vain nämä kuolemaa edeltäneet kirjeet, jotka on tietenkin kirjoitettu suuren tunnekuohun vallassa.

Niin kuin ranskalaisten tarinoiden kanssa usein käy, tämäkin jätti jotenkin kylmäksi. Se jokin jäi puuttumaan. Lopussa uhrasin hetken miettiäkseni Annin todellista, sairautta edeltänyttä, olemusta, mutta pian huomasin, etten jaksanutkaan välittää siitä, mitä kirjeiden kirjoittamisen jälkeen mahdollisesti tapahtui. Tarina ei jäänyt elämään omaa elämäänsä lukijan mielessä, vaikka näin olisi suonut tapahtuvan.

Kuoleman ja kirjeiden liitto on toistaiseksi tuottanut pelkästään hyviä kirja- ja elokuvakokemuksia, joista päällimmäisenä mielessäni on PS. Rakastan sinua ja Elämäni ilman minua. Muitakin muistelisin lukeneeni/katsoneeni, mutta nyt en saa niitä tähän hätään mieleeni

lauantai 9. marraskuuta 2013

Veripailakat


Milla Ollikainen
2013
222 s./Like


Lukumatkaani kirjan kanssa voisi kuvailla oudoksi. Luin ensimmäiset kappaleet syyskuussa, kun aloittelin Book Battle -teeman mukaisesti useita kirjoja ja vein päätökseen muutaman niistä. Jännityskirjoihin tutustuessani Veripailakat pääsi neljän kiinnostavimman joukkoon - vaikka en pitänyt tarinan alusta lainkaan!

Yhteinen matka jatkui pari viikkoa sitten kirjastossa, kun minulla oli tunti aikaa lukea eikä pikalainahyllystä löytynyt oikein mitään muutakaan tilanteeseen sopivaa, joten löysin itseni jälleen Ollikaisen kirjan parista. En edelleenkään päässyt tarinan imuun, mutta päätin ihan piruttani lukea kirjan loppuun kotona, kun se kuitenkin löytyi omasta kirjahyllystäkin.

Mistä ihmeestä kumpuaa tämä naurettava tarve lukea loppuun sellaisetkin kirjat, joihin ei koe minkäänlaista yhteyttä? Minulla ainakin kirjan lyhyys vaikuttaa asiaan eli ajattelen, että kirjaahan on jäljellä enää sataviisikymmentä sivua, että kai tämän voi loppuunkin lukea ja tarkistaa, olisiko kirjassa sittenkin jotain minulle. Ja vaikka isä on aina opettanutkin, ettei mikään muu ole pakko kuin kuolema, niin ilmeisesti oman kirjahyllyn kirjat on kuitenkin luettava ennen kuin ne voi hyvillä mielin laskea eteenpäin. Hmmph.

Ollikaisen kirjassa Ylläksen postikorttimaisemissa tapahtuu murha kesken parhaimman sesongin ja laskettelukeskus menee sekaisin. Pian yksi murha johtaakin jo toiseen murhaan... Henkirikoksia selvittelee tahoillaan niin paikallinen poliisikaksikko, laskettelukeskuksen nuoret työntekijät, voimaannuttavalle lomalle äitinsä kanssa tullut Krisse kuin pääkaupunkiseudulla asuva aloitteleva toimittaja Eerika, joka lentää Ylläkselle vauhdittaakseen uraansa.

Kun muistelen lukemaani näin viikon jälkikäteen, ensimmäisenä mieleeni putkahtaa Krisse ja se miten en missään vaiheessa oppinut suhtautumaan tähän rasittavaan henkilöhahmoon aikuismaisen neutraalisti. Yritä siinä sitten suhtautua kokonaisuuteen avoimin mielin... Muistan välittömästi myös miellyttävän tunteen, joka tuli murredialogin lukemisesta. Teksti oli pääkaupunkiseutulaisen silmin luontevaa ja virkistävää ja sitä oli mukava lukea. Krisse ja onnistunut dialogi kumoavat siis toisensa. Murhat eivät kiinnostaneet siinä määrin kuin niiden toivoisi kiinnostavan jännitystarinassa, mutta poliisisedät olivat hurjan sympaattisia, joten lukukokemus jäi kuitenkin plussan puolelle.

Tästä on hyvä jatkaa marraskuun teeman eli kotimaisten naiskirjailijoiden syksyn uutuuksien parissa.

Niin ja sainpas täyteen Koen 13 kotimaista kirjailijaa -haasteenkin, vaikka alkuvuodesta näytti vähän epätoivoiselta kotimaiseen kirjallisuuteen tarttuminen...

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Prime Time


Liza Marklund
2002 suom. 2002
365 s./Otava


Liza Marklund on ollut edustettuna 100 naiskirjailijan kirjaa -listallani jo muutaman vuoden ajan - ja sitä ennen pääkopassani joka suuntaan rönsyilevällä TBR-listalla - joten oli jo aikakin tutustua hänen tuotantoonsa!

Varsinkin jännityskirjallisuutta lukiessani arvioin jatkuvasti tarinaa suurempana kokonaisuutena tarkoituksena päättää, jatkanko tulevaisuudessakin saman henkilöhahmon seikkailujen parissa. Marklundin suhteen päätös alkoi muodostua jo varhaisessa vaiheessa. En kokenut Annika Bengtzonin viehätysvoimaa niin suurena, että olisin koukuttunut kohtalokkaasti. Niinpä minun onkin jatkossa helppo sanoa ei Marklundille.

Prime Time -kirjan teemat ovat vahvasti kytköksissä julkisuuteen. Joskus joku pääsee julkisuuden valokeilaan, vaikkei sitä ansaitsisikaan. Toinen saattaa tehdä rutkasti töitä saavuttaakseen julkisuuden, mutta hänen kohtalonaan onkin jäädä valovoimaisemman henkilön varjoon. Mikä on julkisuuden hinta, onko se joskus liian korkea? Tekeekö julkisuus onnelliseksi? Voiko toista ikinä oppia tuntemaan pelkän julkisen roolin kautta? Annika Bengtzon palaa äitiyslomalta suoraan keskelle skandaalia: suuri tv-persoona Michelle Carlsson on murhattu tv-ohjelman kuvausten päätteeksi ja epäiltyjen joukossa on yksi jos toinenkin Annikan tuttu. Samalla toimittajanaisen omassa elämässä kuohahtelee.

Tarina käynnistyy hitaanlaisesti, kaiken pohjustaminen vie aikaa. Ensinnäkin pitää tutustuttaa lukijat murhapaikkaan, ristiriitaisia tunteita herättäneeseen uhriin, monenkirjavaan epäiltyjen joukkoon, jossa jokaisella on ollut omat syynsä inhota tai vähintään kadehtia Michelleä. Samalla piipahdetaan Annikan perheriidoissa ja niiden taustoissa, muistellaan niin vanhoja ongelmia kuin onnellisempia aikoja. Onpa vielä aikaa käydä kurkistelemassa Kvällspressenin, Annikan työpaikan, kuulumisia. Sanoisin, että aika paljon on meneillään!

Keskivaiheilla lopulta ymmärsin, ettei meno tästä muuksi muutu. En tiedä onko sarjan muissakin osissa aistittavissa tietynlaisia Outi Pakkanen -viboja, mutta kovin vauhdikkaaksi en voi ainakaan tätä kirjaa kehua. Toisaalta taas tuntuu, että pitäisi kuitenkin kiitellä sitä, että kerrankin jännityssarja on uskottava ja runsaasti samaistumiskohteita tarjoava paketti, jonka pääosassa on varsin sympaattinen tavisnainen tavanomaisine ongelmineen. Jännitysmomenttien kanssa ei vedetä överiksi, joten päähenkilö ei ole jokaisessa osassa hengenvaarassa tutkiessaan arkaluontoisia asioita.

Niin, mitä enemmän tätä miettin, sitä enemmän tuntuu siltä, että tästä sarjasta kannattaisi ihan oikeasti pitää. Ja silti kirjallinen elämä tuntuu olevan liian lyhyt vietettäväksi Liza Marklundin parissa..

perjantai 1. marraskuuta 2013

Noidan rippi


Susan Fletcher
2010 suom. 2011
397 s./Like


Tartuin tänä vuonna jo toista kertaa irlantilaisen Fletcherin tuotantoon, tällä kertaa Hui, noitia! -teeman johdosta.

Jännä tämä minun ja Fletcherin suhde. Sydänystäviksi meistä ei selkeästi ole, mutta jokin hänen kirjoissaan silti kiehtoo ja kannustaa lukemaan lisää. Uskoisin, että kaunis kieli on liian kaunista omaan makuuni, ja se vähän seisoo meidän välissämme, mutta tällä kertaa kauneus edusti luontoa, vapautta ja itse elämää, joten siihen oli helpompi ihastua kuin Meriharakoissa.

Noidan rippi on sitä itseään: noidan avautumista kirkonmiehelle. Nuori Corrag pakenee Skotlantiin, kun hänen äitinsä teloitetaan noitana. Vaikka Ylämaassakin tytön noitamaisuus noteerataan, hän löytää sieltä oman paikkansa. Myöhemmin pelätyn klaanin mailla, jossa Corragkin asuu, tapahtuu verilöyly ja tyttö vangitaan. Odottaessaan kuolemantuomion toteutumista vanki kohtaa kirkonmiehen, jolle hän alkaa kertomaan tarinaansa. Onko kahden eri asioihin uskovan ihmisen mahdollista ystävystyä?

Jotkut tarinat saavat toivomaan, että minussa olisi ripaus jotain, mitä minussa ei ole. Luonnollisestikin Corragin tarina saa kaipaamaan luonnon ääreen, juoksemaan nummille pelkkä tuuli seurana, ikiaikaista viisautta sydämessä ja karhunvatukoita taskussa. Tässä ei nyt kuitenkaan olla muuttumassa luonnonlapseksi, joten olisi sentään hienoa päästä selvittämään, miltä Ylämaassa näyttäisi nyt. Näkisinkö sen mitä Corrag 1600-luvun lopulla?

En ihastunut tarinaan heti vaan kaikki tapahtui vähitellen. Yhtäkkiä huomasin pelkääväni Corragin viimeisiä päiviä ja hänen kertomansa tarinan loppuhuipennusta; Ylämaan verilöylyä. Tarina olikin hiipinyt ihon alle.

torstai 24. lokakuuta 2013

Missä olet, Bernadette?


Maria Semple
2012 suom. 2013
319 s./Gummerus


Nyt tiedän miten Bernadetten kävi! Aika viihdyttävän ja nimenomaan omaperäisen tarinan on Semple kieltämättä kynäillyt.

Bernadette on viisissäkymmenissä oleva erakoitunut arkkitehti, jolle aikoinaan povattiin suurta menestystä. Elämässä kävi kuitenkin niin ja näin ja Bernadette perheineen päätyi Seattleen kaikkien aikojen pahimpaan murjuun. Vuosien varrella tarinan sankaritar huomaa ärsyyntyvänsä muiden ihmisten seurassa ja pikkuhiljaa hän alkaa vetäytymään omiin oloihinsa. Onneksi nykyaikana rahalla voi hankkia vaikka assistentin Intiasta, niin ei tarvitse pelätä joutuvansa itse hoitamaan sellaisia arkisia asioita kuten esimerkiksi kaupassa käyntiä.

Uskoisin, että Bernadetten taika on siinä, että muille kummallinen ex-arkkitehti näyttäytyy hieman hulluna, ehdottoman raivostuttavana ja äärettömän itsekkäänä, kun taas tyttärelleen Beelle hän on ihana äiti ja paras ystävä. Kun Bernadette katoaa, Bee on ensimmäisenä etsimässä häntä, selvittelemässä sähköpostiviestien, laskujen ja muiden lappusten avulla äitinsä katoamisen taustoja. Minä en päässyt tarinan kanssa ihan siihen pisteeseen, että olisin nähnyt Bernadetten omituisuuksia syvemmälle, joten en voi sanoa täysin hullaantuneeni tähän suhdesoppaan. Useimmiten Bernadette meni mielestäni ihan liian pitkälle.

Kirjan takakannessa Brooklyn Eagle hehkuttaa, että kyseessä on häikäisevä satiiri, yksi vuoden riemukkaimpia kirjoja. Minulta puuttuu selkeästi jokin kirjallinen hilpeys-kromosomi, sillä en osaa suhtautua satiireihin oikein. Ja riemukkaat kirjat, mitä ne ovat? En varmasti osaisi sellaista mainita, vaikka ase olisi ohimolla... Minulla on oikeasti todella laaja huumorintaju, mutta sori, satiireihin asti en vain taivu!

Missä olet Bernadette? jää varmasti pitkäksi aikaa mieleen juuri kerrontatyylinsä puolesta, mutta henkilökohtaiseksi kirja-aarteeksi siitä ei ole.

So American - Washington
Kirjallinen maailmanvalloitus - Antarktis

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Ah, autuas elämä!

Syysloma on todella hellinyt sielua ja ruumista. Vaikka kesällä tulikin muutaman kerran kiristeltyä hampaita lyhyehkön loman takia, en nyt voisi olla tyytyväisempi tästä irtiotosta keskellä kauneinta ruskaa. Ehkä näin ensi vuonnakin...

Kesällä kirjablogeissa kiersi tiuhaan tahtiin kaikenmaailman kesäkuulumislistoja, mutta en tuolloin ehtinyt istumaan alas moista kirjoittamaan. Nyt voisin kuitenkin muutaman syyslomamuiston jakaa ja pysähtyä miettimään mitä kaikkea sitä tulikaan tehtyä.

Ensinnäkin minulta oli suuri saavutus olla suunnittelematta mitään. Yleensä lomat menee niin, että kalenteri on niin täynnä, että ihan harmittaa, ettei 24/7 pyjamabileille omassa seurassa jääkään aikaa. Muutaman kerran joutui mies nytkin hillitsemään, kun olin kalenteri kädessä suunnittelemassa sitäsuntätä, mutta onnistuin piilottamaan kalenterin takaisin laatikkoon.

Selkään taputuksen ansaitsen ainakin siitä, että onnistuin pitämään kodin siistinä vaikka olinkin koko ajan levittelemässä tavaroitani kaikille kodin pinnoille. Onnellisuusprojekti -kirjan lukemisella on selkeästi ollut kauaskantoinen merkitys elämässäni. Onnistuimme myös tekemään kaikki to-do-listan asiat, kuten viemään auton huoltoon, tilaamaan luottokortit tulevaa New Yorkin matkaa varten, varaamaan hammaslääkäriajan ja laittamaan pihan talvikuntoon. Ei niitä hauskimpia asioita, mutta miten ihanaa onkaan raksia niitä suoritetuksi!

Shoppailun suhteen loma oli suuri menestys! Olo on suorastaan voittamaton, kun on tehnyt loistavan löydön, josta on iloa pitkäksi aikaa, mutta en loppujen lopuksi oikeastaan jaksa ostoksilla oloa. Tai sanotaan näin, että noin neljä kertaa vuodessa se on todella hupia, siihen neljä kertaa päälle ja se on vielä siedettävää, kunhan se ei kestä koko päivää, mutta sen jälkeen sietokyky alkaa kärsimään ja pystyn tekemään vain tehoiskuja muutamaan liikkeeseen. Loman aikana löysin yhdet ihanat talvisaappaat housujen kaveriksi (kotona oli pelkästään mekoille sopivia kavereita) ja ne jokanaisen fiksut talvikengät eli goretex-versiot, joka eivät ole mauttomuuden huippu. Kävipä jopa niin hyvin, että villakangastakkieni lisäksi naulakkoa koristaa nyt myös rento parka-tyyppinen talvitakki, joka on myös niin ihana, että tekisi mieli käydä silittelemässä sitä koko ajan. Ja ihan niin kuin tässä ei olisi ollut jo tarpeeksi onnea, hankin myös oikein mainiot nahkahansikkaat ja ensimmäisen statement-kaulukorun. Kyllä nyt kelpaa!

Onnistuneen lomailun kaava muodostui tällä kertaa pienestä jokapäiväisestä sosiaalisesta kohtaamisesta yhdistettynä monituntiseen luppoaikaan, jonka käytin kotona miten parhaaksi näin. Lounastreffit ystävän kanssa - ja koko loppupäivä Teho-osaston neljättä tuotantokautta. Juoksulenkki siskontytön kanssa - ja loppupäivä uusimman Olivian parissa. Shoppailureissu Hyvinkäällä - ja loppupäivä herkuttelua tapasten kanssa Cokista litkien. Iltateetä ystävällä - ja loppupäivä skräppäillen leikekirjaan. Vierailulla ystävien uudessa kodissa remontin keskellä - ja loppupäivä espanjankielen oppikirjan parissa uusia asioita tankaten.

Iloisia hetkiä vietin katsellessani Kolmas kivi Auringosta -sarjan uusintoja, jotka ovat alkaneet pyörimään taas TV5:lla. Mahtavaa, nyt tiedämme mitä tapittaen syömme ilta-ateriamme sohvalla loppuvuoden:) Päädyin TV5:lle pelkästään siitä syystä, että huomasin sattuman kautta, että kyseinen kanava näyttää Dawson's Creekin kokonaisuudessaan uudelleen ja minä aion niiiiin katsoa kaikki jaksot! Hyviä tv-uutisia siis. Lomalla ehdin myös aloittaa ikuisuusprojektin eli tallentamieni kirjaohjelmien katsomisen. Katsoin nyt aluksi Kirjapiirin Tervon ja Hotakaisen haastattelut, mutta kaikenlaista löytyisi vielä boksilta, kunhan ehtii... Hotakaisen haastattelu avasi valtavasti omaa lukukokemustani Luonnon laki -kirjasta, joten olen iloinen, että tulin katsoneeksi ohjelman. Tv:n ja kirjallisuuden liittoon liittyy vielä Camilla Läckbergin tehtailema sarja elokuvia, joista olen nyt katsonut kaksi. Tai no, en tiedä onko niitä enempää, eilen kun ohjelmapaikalla tulikin jo Mankellia... Ensimmäisen jakson jälkeen olin ehkä himpun verran skeptinen, että tämmöinenkö tämä nyt on, kaikenlaisia vapauksia otettu kirjasarjasta tuttujen henkilöhahmojen suhteen, mutta nyt Erica ja Patrik tuntuvat aidoilta ja oikeilta. Mielelläni katsoisin osia lisääkin.

Niin, ja ne kirjat. Ensinnäkin loistaviin ostoksiin kuului myös kirjaan kiinnitettävä lukuvalo, joka mahdollistaa omat lukusessiot olohuoneessa, jossa miekkonen pelailee tv:n ääressä kynttilävalaistuksessa. Silmät tietenkin rasittuu, jos alkaa jatkuvasti lukemaan pimeässä, mutta silloin tällöin on mukava nauttia olohuoneen tunnelmasta kirja kädessä. Lukeminen oli oikein leppoisaa koko loman ajan. Pendergastin uusin seikkailu oli nappivalinta lomalukemiseksi, mutta viihdyin ihan hyvin myös noita-aiheen parissa (Noitanaisen älä anna elää ja Noitavaellus) ja kotimaisen Talvisota-nimisen kirjan kanssa. Tällä hetkellä kesken ovat Prime time ja Missä olet, Bernadette? Loppuvuoden kirjavalintojen kanssa tulee kyllä olemaan vaikeaa. Niin vähän lukuaikaa, niin paljon mielenkiintoisia kirjoja! Jos nyt kuitenkin yritän olla ahdistumatta;)

Huomenna sitten taas töitä kohti! Monta on tuoretta ideaa takataskussa ja levännyt mieli, joten eiköhän arki taas suju mukavasti, joulua kohti mennään eikä anneta pimeiden aamujen haitata.

Kuukauden nuortenkirja: Noitavaellus



Margaret Mahy
1984 suom. 1990
213 s./Tammi


Lokakuun lukuteemaa jatkaa rakastetun uusiseelantilaisen lasten- ja nuortenkirjailija Margaret Mahyn yksi harvoista suomennetuista teoksista. Kirjailija sai elämäntyöstään H.C. Andersen -palkinnon vuonna 2006.

Tarinassa 14-vuotias Laura tutustuu salaperäiseen Sorry-poikaan tytön veljen sairastuttua vakavasti. Laura tietää, että hänen veljensä voi pelastua pelkästään noituuden avulla - ja Sorry on noita, ihan varmasti!

Olen lukenut Noitavaelluksen aikoinaan eräällä aurinkolomalla Kreikan auringon alla, ja vaikka en tarinasta voi sanoa juuri mitään muistaneeni, vei se silti heti minut takaisin rantatuoliin uima-altaan äärelle. Tunnelmassa oli siis jotain enemmänkin kuin tuttua. Olen myös tarinasta aikoinaan pitänyt, sillä olen muutama vuosi sitten sijoittanut Mahyn Tähtien tytär -kirjan Naiskirjailijoiden 100 kirjaa -listalle...

Mahyn kirja on täydellinen koulukirjaesimerkki tarinasta, jossa kohtaa pyhä kolminaisuus: viihdyttävyys, laadukkuus ja opettavaisuus. Tarina on niin just eikä melkein, että se on jo vähän yliampuvaa. Paitsi että ei ole. Tarinaa lukiessa ei voi kuin ihastella, miten palaset loksahtelevat paikalleen. Viihdyttävyys muodostuu noitiin liittyvistä asioista, sykähdyttävästä Sorrysta, josta ei oikein tiedä, onko hän vain kamala vai kamalanihana. Ja tietenkin tarinan pahis on suorastaan kauhistuttavan ahdistava tyyppi. Laadukkuudesta kertoo hyvä kieli, joka ei aliarvioi nuorta ja joka on kestänyt aikaa yllättävänkin hyvin. (No juu, ei siitä 80-luvusta nyt niin pitkä aika ole, mutta silti!) Henkilöhamot ovat myös ilahduttavan monipuolisia ja kompleksisia kokonaisuuksia. Opettavaisia ja ajatuksia herätteleviä asioita on ujutettu pitkin tarinaa: miten olla hyvä ja ymmärtäväinen tytär ja sisko, kun omaakin elämää pitäisi päästä elämään? Miten tulla toimeen vähällä ja olla mahdollisimman epäitsekäs? Millaista on aikuistua ja rakastua?

En yhtään ihmettele, että kirja löytyy edelleen erilaisilta koulujen lukulistoilta, se on ehdottomasti klassikoksi syntynyt. Vaikka kielellisesti tarina ei ole vanhentunut, on siinä toki paljon ehkä oman aikansa elementtejä. En tiedä Uudesta-Seelannista juuri mitään, vielä vähemmän tiedän 1980-luvusta kyseisessä maassa, mutta ainakaan Lauralla, tämän pikkuveljellä ja yksinhuoltajaäidillä ei ole helppoa taloudellisesti. Lauran äidin on mahdotonta olla poissa työpaikaltaan (kirjakauppa!) päivääkään, koska muuten hän voi saada potkut. Ja kun hän sitten joutuu olemaan pois, hän perehdyttää uuden miesystävänsä kaupan tavoille muutamassa tunnissa, jotta tämä voi toimia naisen sijaisena myymälävastaavana. Kirjakaupassa myös katsottiin pahalla, jos joku näytti synkältä, eikä siltä, että haluaisi ostaa kirjan:D Aikamoista viihdettä siis myös nuo kirjakaupan arkeen liittyvät asiat.

Tarinassa oli niin paljon elementtejä noituuden lisäksi, etten oikein osannut lukea tätä pelkästään noitatarinana. Toivottavasti siis kuun viimeinen noitaseikkailu, Susan Fletcherin Noidan rippi tarjoaisi sitä, mitä tältä teemalta lähdin alunperin hakemaan.

Kirjallinen maailmanvalloitus - Uusi-Seelanti

torstai 17. lokakuuta 2013

Talvisota - avioliittoromaani


Philip Teir
2013
345 s./Otava


Tämä kirja ehti aiheuttaa hämmennystä elämässäni jo ennen kuin se edes päätyi minulle luettavaksi. Ensin kävelin sen ohi useita kertoja ja jäin miettimään kirjan nimeä - mitäköhän uutta ammennettavaa nyt on keksitty Suomen verisestä historiasta. Seuraavaksi huomasin kannen kukkaloiston ja mietin, onkohan tämä nyt kuitenkin joku chic lit -tyyppinen ratkaisu. Myöhemmin silmät osuivat avioliittoromaaniin ja taas pohdiskelin, että mitä ihmettä. Lopulta huomioin kirjailijan nimen ja päädyinkin pitämään kirjaa yhdysvaltalaisena tai englantilaisena - ja se olikin kotimaisen kirjailijan teos. Ja siis tietenkään en missään vaiheessa voinut ottaa kirjaa käteen ja tutustua kanteen ja takakansitekstiin yhdellä kerralla, vaan spekulaatioille oli tehtävä tilaa:D Nyt kirja on kuitenkin luettu ja voin sanoa tietäväni enemmän.

Luin Talvisodan ensimmäiset kappaleet jo syyskuussa, kun kirja taisteli paikastaan Book Battlessa. Ensimmäiset kappaleet herättivät mielenkiintoni ja huomasin todella haluavani tietää, miksi kirjan pääpari, kuuttakymppiä lähestyvät Katriina ja Max, päätyivät eroon. Päätinkin lukea kirjan kokonaan nyt lokakuussa ja harmistuneena huomasin, että kiinnostukseni taso heittelehti. Varsinkin tarinan keskivaiheilla oli vaikea keskittyä ja odotin jotain tapahtuvaksi. Lopulta päätin keskittyä kirjaan pitkiä aikoja kerrallaan ja kiintyä henkilöhahmoihin vaikka väkisin ja näin lukeminen alkoi vihdoin sujumaan.

Jo muutaman kappaleen jälkeen olin aistivinani tarinan henkilöhahmoissa, teemoissa ja yleisessä tunnelmassa jotain hyvin tuttua. Kokonaisuus tuntui miellyttävältä ja hienostuneelta, samalla kuitenkin myös jotenkin etäiseltä. Kun jatkoin eteenpäin, tajusin, että kirjasta tulee mieleen Siri Hustvedt ja Kaikki mitä rakastin. Molemmissa tarinoissa seurataan suurkaupungin älymystöä, taidemaailmaa, vaikeita ihmissuhteita, vääriä valintoja, tylsistymistä vanhoihin kuvioihin ja rakkaudesta aiheutuvia ongelmia. Odotin ehkä tietämättänikin jotain samanlaista käänteentekevää kohtausta, sellaista mikä Hustvedtin kirjassakin on. Kun sellaista ei tullut, turhauduin tasapaksuun tarinaan ja se oli ehkä hieman epäreilua Talvisotaa kohtaan.

Kyseessä ei lopulta ollut kovinkaan mieleenpainuva lukukokemus, mutta pidin kyllä tarinasta. Suopeuteni liittyy ehkä myös siihen, että tajusin ehkä löytäneeni kotimaisen kirjallisuuden kentältä sen oman alalajini, josta tykkään lukea: älymystö, tietynlainen kansainvälisyys ja isomman kaupungin huuma. Samanlaisissa tunnelmissa lopettelin viime vuonna syksyllä Elina Halttusen kirjaa Syysvieraita, joten kyllä sitä nyt mitä ilmeisimmin ollaan suurten oivallusten äärellä!;)

Avioliittojuonia
Koen 13 kotimaista kirjailijaa

tiistai 15. lokakuuta 2013

Kuolleiden kirja



Child & Preston
2006 suom. 2013
635 s./Gummerus


Syyslomalaista hemmoteltiin tänä vuonna oikein oivalla jännitysuutuudella. Olen jo muutaman vuoen ajan liputtanut omalaatuisen ja aina yhtä hämmästyttävän älykkään FBI-agentti Pendergastin puolesta ja nyt sarja kasvoi taas uudella osalla. Näihin on vaikea uskoa kyllästyvänsä!

Olen pitänyt kaikista lukemistani osista, mutta on minulla myös selkeät suosikkini, jotka sijoittuvat suomennettujen osien alkupäähän. Kyseiset osat ovat nerokkaita omia kokonaisuuksiaan ja henkilötkin vaihtuvat Pendergastin elämässä tiuhaan. Uudemmissa osissa (Diogenes-trilogian osat) henkilökaarti vakiintuu ja pääpahiksena seikkailee FBI-agentin veli, julmuuden uudelle tasolle vievä Diogenes. Kolme edellistä teosta ovat aiheuttaneet turhaa verenpaineen nousua, sillä joudun joka kerta jännittämään, että onkohan uudessa tarinassa tarpeeksi potkua, kun saman henkilön aiheuttamia ongelmia vatvotaan kirjasta toiseen. Lopulta olen aina saanut huokaista helpotuksesta, sillä kirjailijakaksikko Child & Preston tietää mitä tekee. Olen kuitenkin helpottunut, että velikaunat ovat nyt ehkä ohi ja Pendergastia odottavat täyden uudet tuulet.

Kuolleiden kirjassa Pendergast on virunut vankilassa jo hyvän aikaa samalla kun läpeensä paha veli suunnittelee kaikkien aikojen rikostaan. Diogenesin edelliset viritelmät eivät ole menneet ihan nappiin, mutta toisaalta Pendergast on joutunut syyttömänä miehenä lukkojen taakse odottamaan hyvin todennäköistä kuolemantuomiota, joten asiat eivät toisaalta ole kovin huonostikaan. New Yorkin Luonnontieteellinen museo on jälleen tapahtumapaikkana tässä sarjan tuoreimmassa osassa, sillä museossa valmistaudutaan uuteen näyttelyyn, jossa esitellään muinainen hauta, jonka olemassaolo ollaan jo melkein unohdettu. Hauta kaivetaan esiin museon kätköistä (voi miten paljon unohdettuja asioita museossa onkaan, onkohan oikeastikin niin?) ja pian alkaa vaikuttamaan siltä, että kirous, josta 1930-luvulla puhuttiin haudan yhteydessä, pitäisikin paikkansa... Osallistun kirjalla Kiinteistöhaasteeseen, sillä Luonnontieteellinen museo on paitsi suuressa osassa kirjassa, sen historiaa ja nykypäivää käydään kattavasti läpi ja lukija pääsee tutustumaan niin näyttelytiloihin, työskentelytiloihin, varastoihin ja kellarikerroksiin sekä näyttelyn avajaisten huumaan.

Viimeistään Kuolleiden kirja osoittaa, että leppoisan loman parasta ajanvietettä on vauhdikas ja yllättävä jännäri. Oli hienoa, että kerrankin oli mahdollista ahmia kirjallinen tiiliskivi muutamassa päivässä ja lomaakin on vielä monta päivää jäljellä ja uusia kirjaseikkailuja luvassa. Minulla olisi Pendergast-sarjan ensimmäinen osa (suomentamaton) odottamassa kirjahyllyssä englanniksi. Siihen en taida ihan vielä siirtyä, mutta yritän saada sen luetuksi ensi vuoden alkupuolella.

Kiinteistöhaaste

torstai 10. lokakuuta 2013

Noitanaisen älä anna elää

Leena Virtanen
2013
232 s./WSOY


Syksyn ihana synkkyys ajoi minut valitsemaan lokakuun lukuteemaksi tarinat noidista. En ole noitafani fanaattisimmasta päästä, mutta sanoisin olevani melko perinteisellä tavalla kiinnostunut tästä salaperäisestä ihmisryhmästä, joka tuntuu aina olevan yhtä ajankohtainen. Aiheesta voi ammentaa vaikka kuinka paljon: tarinat voivat olla viihdyttäviä, hauskoja, koskettavia, jännittäviä ja pelottaviakin.

Noitasuosikkejani ovat Buffy vampyyrintappaja -sarjan Willow ja Giles, Harry Potterin Hermione sekä Universumin tomu -trilogiasta tuttu Serafina Pekkala. Disneyn piirretyt ovat toki täynnä pahoja noitia ja kauhuelokuviakin on tullut nähtyä niin monia, ettei niitä enää edes massasta erota (Yhdysvaltojen syvän etelän noidat ovat kuitenkin aina yhtä pelottavia). Tv-sarjoista ja elokuvista mieleen pompsahti näin äkkiseltään Sabrina teininoita, Siskoni on noita, Noitapiiri, Noitavaino, Lumotut sisaret, Tähtisumua sekä Lumikki ja Metsästäjä. Kirjojakin on tullut luettua vinopino, mutta vahvaa suosikkia ei ole ilmaantunut.

Näiden positiivisten noita-aiheisten kokemuksien jälkeen uskalsin olettaa, että kirja Ahvenanmaan noitavainoista 1600-luvulla olisi tietoteos minun makuuni. Vaan luulin väärin. Virtasen teksti oli omaan makuuni aivan liian jäykkää (hyvin usein kirjaa lukiessani tuntui siltä kuin olisin pimeässä kellarissa yhden hehkulampun valossa tavaamassa vaikeaselkoista, pölykerroksen alle jäänyttä tekstiä, joka on kirjoitettu satoja vuosia sitten...). Tuntuu kuin minua olisi huijattu: mielenkiintoisesta aiheesta ei voi olla lopputuloksena melko puuduttavaa tarinointia. Tästä syystä päädyin lukemaan vain sivulle 232 asti, jonka jälkeen tuli vielä muutama kappale Ahvenanmaan ja noitavainojen historiasta sekä pakolliset liitteet yms. Kisakunto ei yksinkertaisesti vienyt pidemälle.

No, ehkä en kuitenkaan ole täysin kirjan kohderyhmää. Ehkä kirja olisi kirjoitettu eri tavalla, jos sillä olisi haluttu kosiskella ns. tavislukijoita, jotka eivät ole päättäneet omistaa koko elämäänsä tieteelliselle tekstille. Tai sitten olen lukenut lähiaikoina niin vetävästi kirjoitettuja tietokirjoja, että olen tullut krantuksi.

Ahvenanmaalla joka tapauksessa käynnistettiin todellinen ihmisjahti, kun paikallinen noitakanta haluttiin kitkeä pois hinnalla millä hyvänsä. Perheenjäsenet, naapurit, ystävät ja tuntemattomat olivat valmiita ilmiantamaan lähes kenet tahansa säästääkseen itsensä, joten mielikuvitus todella pääsi valloilleen ihmisten kuvaillessa kaikenlaisia noitariittejä kuten esimerkiksi erilaisia noitien yöllisiä pitoja, joissa itse Saatanakin oli läsnä.

Tämän lukukokemuksen myötä olenkin valmis lyömään hanskat tiskiin ja pysymään fiktion parissa. On tietenkin mielenkiintoista tietää, mitä noitavainojen aikaan on ihan oikeasti tapahtunut, mutta huomaan myös kaipaavani tietoa siitä, miten ihmiset ovat reagoineet, mitä he ovat ajatelleet, miltä pelko on tuntunut ja miten se on näkynyt tavallisen arjen keskellä. Ja näihin asioihinhan ei voida ottaa kantaa tutkimalla menneisyyttä, vaan on annettava hyvien tarinankertojien muokata mieleisiään tarinoita, joissa he antavat äänen niille, joita emme voi enää kuulla.

Koen 13 kotimaista kirjailijaa
Kansankynttiläin kokoontumisajot

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Taivaslaulu



Pauliina Rauhala
2013
281 s./Gummerus


Huomaan olevani kosketuksissa yhden elämän suuren mysteerin kanssa. Olen nimittäin lukenut kaikin tavoin hienon kirjan, mutta minulla ei ole siitä mitään sanottavaa, ei mitään jaettavaa muille.

Taivaslaulua lukiessani olen peilannut omaa elämääni ja tekemiäni valintoja Rauhalan henkilöhahmojen vastaaviin ja todella ymmärtänyt miten moneen junaan meitä täällä onkaan. Olen oppinut ymmärtämään ja ehkä osittain myös paremmin hyväksymäänkin itselleni tuntemattomampia elämäntapoja ja niihin liittyviä vaikeitakin valintoja. Toisaalta olen pitänyt vahvasti kiinni omista ajatuksistani muunmuassa siitä, että kaikilla pitäisi olla vapaus päättää oman elämänsä isoista linjauksista ilman, että mikään ryhmä, johon elämä on vahvasti sidoksissa, painostaisi tiettyihin ratkaisuihin ja sanelisi mustavalkoiset säännöt.

Mahtavaa, että kirjallisuus pysäyttää hektisen arjen ja pistää punnitsemaan tärkeitä asioita. Ja opettaa suvaitsevaisuutta. Ja korostaa maalaisjärjen käyttöä tarinan keinoin. Ja kaikkea mitä en osaa sanoiksi pukeakaan.

Rauhalan esikoinen kertoo nuoresta lestadiolaisparista, Viljasta ja Aleksista, joilla on jo monta pientä lasta ja lisää tulossa. Yhteisössä ajatellaan, että lisääntymisen rajoittaminen on suoraan verrannollinen uskon vahvuuteen, joten kaikki tulemassa olevat lapset pitäisi ottaa riemuiten vastaan. Miten suurperheiden äidit jaksavat? Onko oikein, että perheen vanhimmat lapset eivät juuri äidin syliä nää, kun uusin tulokas on aina se, joka tarvitsee eniten huolenpitoa ja hoivaa? Onko oikein, ettei naisen vartalo ehdi toipua edellisestä synnytyksestä ja pienten lasten hoitamisesta, kun seuraava raskaus jo alkaa ja lapsiluku lisääntyy?

Pidän siitä, että Taivaslaulu haastaa lukijan ajattelemaan itse. Kirjan lukemisen jälkeen ymmärrän paremmin, että suurperheissä voi olla niitä ihan oikeita menestystarinoitakin, jossa kaikki on sujunut suurista haasteista huolimatta hyvin. Ymmärrän myös, että kaikki tarinat eivät kuitenkaan pääty hyvin. Tällaiset elämän isot asiat eivät ole mustavalkoisia, on kyseessä sitten ateistin tai lestadiolaisen perhe. Kun itse pystyy ajattelemaan objektiivisesti asioista, ymmärtää että onnellisia ja onnettomia loppuja voi olla kenellä vain, toivoisin toki, että myös erilaisten uskonnollisten ryhmien kannattajat osaisivat myös käyttää maalaisjärkeä. Kaikille alkoholia käyttäville ihmisille juominen ei ole ongelma, jonka avulla yritetään paeta jotain. Kaikissa tv:tä katsovissa perheissä ei aivot rappeudu pelkästä töllöttämisestä. Musiikista nauttiminen ei automaattisesti tarkoita sopimusta saatanan kanssa, vaan voi auttaa esimerkiksi itsensä löytämiseen.

Taivaslaulu on helposti yksi parhaista kotimaisista kirjoista, jonka olen koskaan lukenut. Tietenkään kaikkien kirjojen ei ole tarkoituskaan antaa lukijalle näin paljon, mutta mielelläni lukisin lisääkin tällaisia isoja pieniä tarinoita.

Koen 13 kotimaista kirjailijaa
Avioliittojuonia

tiistai 1. lokakuuta 2013

Luonnon laki




Kari Hotakainen
2013
283 s./Siltala


On ollut aikamoista tunteiden vuoristorataa tämän Book Battlen viimeisen voittajan kanssa. Kari Hotakainen on edustanut minulle jo vuosia sitä kotimaisen kirjallisuuden kenttää, josta en vain yksinkertaisesti koe olevani kiinnostunut. Otinkin aikamoisen kirjariskin tehdessäni Luonnon laki -teoksesta viimeisen kierroksen voittajan.

Hotakaisen kirjan kanssahan kävi niin, että pari ensimmäistä kappaletta todella herättivät mielenkiintoni ja pohdiskelin jo kuumeisesti, että voiko tässä todella olla kotimainen kirjailija, jonka teoksia haluaisinkin lukea tästä eteenpäin. Samalla koin huonoa omatuntoa, että olin vältellyt Hotakaista kaikki nämä vuodet. Kun sitten aloin lukea kirjaa eteenpäin usko meinasikin loppua lyhyeen. Yhtäkkiä uutuudenviehätys oli kulunut loppuun ja tunnistin ne kaikki turhautumisen eri sävyt, kun lukee tarinaa, jossa on liikaa sellaisia elementtejä, jotka eivät puhuttele minua lukijana. Parin sivun päästä tapahtuikin jo jotain mielenkiintoista tai Hotakainen asetteli sanansa juuri oikein ja olin taas koukussa, kunnes... Ja näin jatkettiin aivan viimeisille sivuille asti.

Tarinan keskiössä on yrittäjä Rautala, joka joutuu auto-onnettomuuteen. Mies kirjaimellisesti kursitaan kokoon ja edessä on pitkä kuntoutuminen, jonka aikana sairaala ja sen asukkaat ja työntekijät tulevat tutuksi. Lukija tutustuu myös Rautalan läheisiin; tyttäreen ja tämän kasvavaan perheeseen, työkaveri Mikaan, vanhempiin ja lopulta unohtuneeseen kummipoikaankin. Miettiessään omia pieniä kuvioitaan, Rautala ja kumppanit pohdiskelevat myös isompia asioita yhteiskunnan nykytilanteesta epävarmaan tulevaisuuteen.

Luonnon laki -kirjalle oli eduksi se, etten juuri koskaan lue tämäntyyppisiä kirjoja, joten yhden per vuosi kestää kyllä ja saattaa jopa olla ihan tyytyväinenkin ratkaisuunsa lukea kirja kokonaan. Vaatimattoman arkielämän kuvaus ja yhteiskunnan ongelmakohtia esille tuovat kirjat, varsinkin kun niissä usein yhdistetään vakavuus ja huumori, eivät vain iske. Niitä lukiessa menen yksinkertaisesti liian pitkälle omasta kirjamaustani. Olen kuitenkin ihan tyytyväinen, että tällä kertaa kävi näin: nyt Hotakainen ei ole minulle enää iso pelottava mörkö, josta on parasta pysyä mahdollisimman kaukana. Nyt harkitsen ihan vakavissani Ihmisen osan lukemista, mutta toki hetki täytyy tasata tätä kokemusta ja palata asiaan joskus ensi vuonna.

Tämään lukukokemuksen myötä tulen muistelemaan lämmöllä Hotakaisen tyyliä kertoa tarinaa. Vaikka se ei puhuttelekaan minua korkealta ja kovaa, on se silti selkeästi omanlaisensa ja siinä mielessä kiinnostava. Jaa-a, olikohan nyt jo tarpeeksi sekava arvio kirjasta, josta selkeästi pidin enkä sittenkään juuri innostunut;)

Koen 13 kotimaista kirjailijaa

sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Kuukauden nuortenkirja: Kaivattu


Sara Shepard
2006 suom. 2012
268 s./Gummerus


Vaikka olen tätä kirjaa katsonut vähän sillä silmällä viime vuodesta lähtien, en oikeastaan koskaan uskonut lukevani sitä. Kaikki muuttui kuitenkin, kun satuin löytämään Keravan kirjastosta ihkaensimmäisen Bookcrossing-kirjani. Halusin lukaista tämän pikaisesti, jotta voisin puolestani vapauttaa sen taas maailmalle ja seuraavan innokkaan lukijan käsiin. Pettymys oli ehkä hienoinen, kun tänään vihdoin viimein lähdin selvittelemään Shepardin teoksen matkaa maailman ympäri ja huomasinkin olevani sen ensimmäinen lukija:)

Pidin Valehtelevat viettelijät -sarjan ensimmäisestä osasta oikeastaan monestakin syystä. Tyttöjen väliset suhteet ovat aina mielenkiintoista luettavaa, varsinkin kun on kyseessä tyttöporukka, jota ei oikeastaan yhdistä mikään muu kuin yhteinen salaisuus ja lopulta ei sekään enää pidä tyttöjä yhdessä porukan johtohenkilön kadottua kuin savuna ilmaan. Vuodet vierivät ja pian yläasteikäiset tytöt ovatkin jo lukiossa ja vanhat ystävät ovat muisto vain. Jokainen tyttö on jatkanut elämäänsä parhaaksi näkemällään tavalla, mutta kukaan ei tunnu olevan oikein onnellinen. Kadonnut tyttö alkaa yhtäkkiä antamaan itsestään elonmerkkejä - mitä tällä oikein on mielessä? Toisekseen olen äärettömän kiinnostunut amerikkalaisesta koulumaailmasta, joka on itselle luonnollisestikin tuttu vain lukuisten tv-ohjelmien, elokuvien ja kirjojen maailmasta. Jos ihmisellä olisi monta elämää, yhden niistä haluaisin ehdottomasti viettää selviytyen teinihelvetistä, löytämällä oman lokeroni kaikkien stereotypioiden joukosta. Ajatusleikit amerikkalaiseen kouluelämään liittyen ovat aina viihdyttäviä ja minusta tuntuu, ettei asiaa voida koskaan käsitellä liikaa:)

Kaivattu oli myös vauhdilla etenevä, jännittävä, hämmentävä ja ahdistavakin kirja. Sopivan hätkähdyttävä nuortenkirjaksi, sillä nämä tytöt eivät tosiaan ole sieltä kilteimmästä päästä. Kieltämättä haluaisin lukea sarjaa lisää, pitäisiköhän lainata syyslomalle... Aikuisten viihdekirjallisuutta en juurikaan lue, mutta viihteen kaipuutani helpottaa kyllä kummasti tällaiset nuortenkirjallisuuden ihmissuhdesekoilut.

Oletteko te muuten harrastaneet Bookcrossingia? Mihin olette vapauttaneet kirjoja? En itse haluaisi käyttää kirjaston vaihtohyllyä, se on jotenkin niin tylsän ilmeinen paikka kohdata kirja. Pelkään kuitenkin, että junaan tai esimerkiksi ostoskeskukseen kirjaa hylätessäni kirja päättyykin roskiin, jos ottajaa ei heti löydy.

So American - Pennsylvania