maanantai 27. kesäkuuta 2011

Muistivirhe




Outi Pakkanen
2009
317 s./Otava


Ystäväni Terhi lukee mielellään jännitystä ja meidän on jo jonkin aikaa ollut tarkoitus lukea jokin teos yhdessä. Tämä on ensimmäinen kertani Pakkasen tuotannon - ja ylipäätään suomalaisen jännityskirjallisuuden - parissa. Kiinnostusta riittäisi kyllä jonkin verran, mutta ehkä intoa on hillinnyt se tosiseikka, etten usko löytäväni tältä saralta elämäni suuria jännityssuosikkeja.

Joka tapauksessa heittäydyn mielelläni myöhemminkin lukemaan kimpassa suomalaista jännitystä. Saapahan ainakin aikaiseksi, kun yhdessä puuhailee.

Kirjassa seurataan identtisiä kaksosia, jotka kohtaavat talvisessa Helsingissä vuosien tauon jälkeen. Meri ja Tuuli ovat toistensa täydelliset vastakohdat: siinä missä toinen on sädehtivä maailmannainen, toinen on nukkavieru erakko. Kirjan hienovaraisen jännittävä tunnelma syntyy, kun lukija ymmärtää, että jonkin menneisyyden asia hiertää siskosten välejä. Juuri tuo siskosten toisilleen osoittama kylmäkiskoisuus herättää lukuinnon.

Muistivirhe on täysin omanlaisensa jännityskirja. En näin äkkiseltään muista lukeneeni mitään vastaavaa. Kirja ei missään nimessä ole niin jännittävä ja hyytävä kuin mitä parhaimmat jännärit onnistuvat joskus olemaan, vaan kirja tuntuu olevan jotain jännityskirjan ja kaunokirjan väliltä. Jos Muistivirhettä ei vertailisi muihin jännityskirjoihin, sitä voisi pitää jopa aika onnistuneena ja mielenkiintoisena kirjana. Mutta minähän vertailen, joten en minä ihan täysin myyty ole. Mahtuuhan genren alle toki jos minkälaista jännityskirjallisuutta salapoliisiseikkailuista sarjamurhaajaromaaneihin, joten sopii sinne myös tällainen arkipäiväisempikin jännityskirja. Omaan kirjamakuuni se ei ehkä kuitenkaan istu ihan täydellisesti.

Kävin Wikipediassa kurkkaamassa Pakkasen elämäntarinaa ja mielikuvani oli oikea: hänen kirjoissaan on yleensä mukana graafikko Anna Laine, joka liittyy aina jotenkin kirjan tapahtumiin ja päähenkilöiden vaiheisiin. Tällä kertaa Laine tuntee työkuvioiden kautta Merin ja tämän tyttären Ringan. Ihanan raikas valinta jättää poliisit kokonaan tarinoiden ulkopuolelle. Lukisin mielelläni jotain muutakin Pakkaselta jo ihan senkin takia, että saisin tietää miten Anna Laine on sillä kertaa onnistuttu ujuttamaan mukaan tarinaan. Pakkasen romaanit tuppaavat myös sijoittumaan Helsinkiin ja on kyllä kieltämättä aika hauskaa lukea tarinaa osittain tutustua miljööstä. Muistivirheen perusteella Pakkasen kirjojen hengessä voisi tehdä ihan kaupunkikierroksiakin. Toisaalta taas arkipäiväisyys ei välttämättä ole se asia, jota jännityskirjassa(kaan) haen... Kaiken kaikkiaan mukava pieni makupala otettavaksi mukaan mökkireissulle. Torstaina saan vihdoin kuulla, mitä mieltä Terhi on ollut, kun illastamme yhdessä. On se niin mukavaa, että kirjat ja syömisen voi yhdistää milloin vain:)

tiistai 21. kesäkuuta 2011

Läski maailma




Barry Popkin
2009 suom. 2011
250 s./Like


Halusin taas pitkästä aikaa lukea tietokirjan ja hurjia mittasuhteita saanut kyselyni johti tähän kirjaan;) Läski maailma valottaa hieman sitä, miksi niin monet ovat nykyään ylipainoisia. Syyt tuntuvat piilevän mm. virvoitusjuomissa, pikaruoassa, liikunnan vähentymisessä ja yleisessä velttoilussa.

Mielestäni aihe on erittäin mielenkiintoinen ja koska jaan elämäni liikunnanohjaajan kanssa, meillä kotonakin jutellaan usein tästä ylipainoasiasta. Kirja on varsin oiva tietopaketti ja paljastaa monia herkullisia yksityiskohtia aiheesta. Toisaalta kirja on jopa hieman tylsä. Tai ehkä puuduttava olisi oikea sana. Popkin kirjailijana on hieman paasaava ja itseään toisteleva. Elämän ikuisia suuria kliseitä toistetaan väsymiseen saakka. Onhan se tietenkin totta, että ylipainoa vastaan pitää taistella vähentämällä pikaruoan syömistä ja lisäämällä ruokavalioon enemmän kasviksia, tämähän tietää jokainen. Mutta eihän nyt kukaan oikeasti vaihda lennossa Aleksanterin torttua banaaniin, ne vain eivät ole toisiaan korvaavat makupalat:D Olisin ehkä kaivannut jotain enemmän inspiroivaa tekstiä, olisin halunnut motivoitua parantamaan elintapojani. Pitää tietenkin muistaa, että Läski maailma on lähinnä faktateos ylipainosta maailmassa eikä sen mitä ilmeisemmin ole edes tarkoitus toimia suurena inspiraation lähteenä taistelussa ylipainoa vastaan.

Mielestäni mielenkiintoisinta kirjassa oli muiden maiden ruokatapoihin kurkistaminen. Se, että pääsi taas ihmettelemään, että miten ne amerikkalaiset voikin vetää sellaisia määriä kaloreita päivässä. Minä olen aina pelännyt, että himoni cokisdrinkkeihin viikonloppuisin on tie ennenaikaiseen hautaan. No, ehkä minulla ei vielä ole mitään hätää kun en kuitenkaan juo kurkusta alas 700 kaloria päivässä niin kuin jotkut amerikkalaiset:D Kyllä se vain jotenkin pysäyttää, kun näkee ihan hurjia lukuja kirjassa. Olen toki tiennyt, että Amerikassa koulussa tarjoillaan pizzaa ja hampurilaisia päivittäin ja että iso osa lapsista juo limpparia aamiaisellakin, mutta silti. Pekka Puskan jälkisanat luettuani olo jäi jotenkin turhautuneeksi: "Terveellisiä elintarvikkeita tuotetaan ja markkinoidaan sitä enemmän mitä enemmän kuluttajat niitä ostavat. Ja poliittiset päätöksentekijät tekevät sitä enemmän terveyttä tukevia päätöksiä, mitä enemmän kansalaiset haluavat ja vaativat." Ei ihan helpoista asioista ei ole kyse. Huoh.

Ja hikeä alkoi pukkaamaan, kun aloin miettiä mahdollisten tulevien lasten kasvattamista terveelliset elämäntavat huomioiden. Miten ihmeessä sitä onnistuu painottamaan urheilun ja aktiivisen leikin tärkeyttä ja tv:n turhuutta? Miten ihmeessä saa porkkanan houkuttelevammaksi kuin sipsipussit? Miten saa lapset kavereineen tekemään jotain mielikuvituksellista pelikoneiden ääressä istumisen sijaan. Tämä kirja saattaisikin toimia myös vauvakuumeen poistajana:D

sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Purppuranpunainen hibiskus




Chimamanda Ngozi Adichie
2003 suom. 2010
326s. /Otava


Suoritan Minihaasteen kolmannen osion tämän kirjan kanssa.

Tällä kertaa tarkoituksena oli lukea kirja, jonka nimessä esiintyy jokin kasvi. Muitakin vaihtoehtoja pyörittelin mielessäni, mutta aika lailla alusta asti oli selvää, että Purppuranpunainen hibiskus tulisi olemaan minun kirjavalintani. Sain kirjan joululahjaksi viime vuonna eikä se ole oikein herättänyt lukuinnostusta. Näin ollen tämänkertainen haaste ansaitsee kiitoksen jo ihan siitäkin syystä, että sain yhden lukemattoman kirjan hyllystäni tehokäyttöön.

Kirjassa seurataan nuoren Kambilin kasvua ujosta ja vakavamielisestä tytöstä nuoreksi naiseksi, joka pikkuhiljaa oppii vapautumaan ja nauttimaan elämästä. Ulkopuolisten silmin Kambili näyttää elävän jokatytön unelmaa: hän asuu perheensä kanssa kauniissa kodissa, joka on täynnä hienoja esineitä, hän menestyy koulussa erinomaisesti ja hänen isänsä on yksi Nigerian arvostetuimpia miehiä, sillä hän uskaltaa puolustaa vapautta. Ihmiset eivät tiedä, että perheen kotiolot ovat kaikkea muuta kuin hyvät. Kambilin syvästi uskonnollinen isä pitää lapsiaan pelon vallassa epäinhimillisillä kasvatusmenetelmillään eikä vaimokaan välty väkivallalta. Kambilista onkin varttunut pelokas ja hiljainen tyttö, joka puhkeaa kukkaan vasta päästessään viettämään lomaviikkoa tätinsä perheen luokse. Ifeoma-tädin perhe elää köyhemmissä oloissa, mutta heidän elämänilonsa on jotain, mitä pelkällä rahalla ja vallalla ei voi saada. Pian Kambili ja hänen veljensä Jaja huomaavat löytäneensä itsestään voimaa vastustaa isää ja muutoksen tuulet alkavat puhaltaa...

Kirjaa lukiessa ymmärsin jotain uutta itsestäni lukijana. Tarinahan oli varsin mielenkiintoinen ja hyvin etenevä, mutta en löytänyt sitä ihan aitoa lukemisen intoa tätä kirjaa läpikäydessäni. Vieraat kulttuurit kiinnostavat kyllä, mutta en voi sanoa olevani Afrikasta niin kiinnostunut, että tämä kirja olisi vienyt mukanaan. Huomasin lukevani tarinaa enemmänkin sillä mielellä, että oppisin asioita Nigeriasta ja siellä elävien ihmisten arjesta eli toisin sanoen sivistäisin itseäni hieman. Kulttuurista olikin tietyssä mielessä kiinnostavaa lukea ja esimerkiksi perheiden ruokaillessa melkein tunsin ruoka-ainesten tuoksun leijailevan jossakin lähellä. Mutta. Huomasin joka tapauksessa kipinän puuttuvan täysin lukemisestani. Sunnuntaiväsymyksestä johtuen en ehkä osaa ilmaista itseäni kovin selkeäsanaisesti, mutta sanotaan nyt vaikka näin, että jos kirjaillisuus tarjoaisi pelkästään näitä realistisia kuvauksia maapallon eri kolkissa asuvista ihmisistä, en varmaankaan jaksaisi harrastaa lukemista yhtä intohimoisesti kuin nyt. Tosin realistisia tarinoita on niitäkin niin kovin erilaisia ja eri asteisia, eli tuokaan ei nyt ehkä ihan selvennä ajatuksenjuoksuani. No, ei takerruta siihen liikaa:)

Lukukokemuksen keskinkertaisuus ei siis tälläkään kertaa johdu tarinasta itsestään vaan siitä, ettei minulla yksinkertaisesti ollut tarpeeksi mielenkiintoa heittäytyä tarinaan mukaan. Osaisin kuitenkin kuvitella, että esimerkiksi ystäväni Heidi saattaisi saada kirjasta paljonkin irti kokeneena Afrikan matkaajana:) Viime vuonna nautiskelin kirjoista Afrikasta - muistiinpanoja vuosilta 2007-2009 ja Afrikan poikki. Nyt ymmärrän, että ne vetosivat minuun juuri suomalaisen kirjoittajan näkökulman takia. Arvioni taitaa kuulostaa melko negatiiviselta, mutta oikeasti tarina muistutti minua siitä, miten samanlaisia ihmisiä kaikki ovat asuinpaikasta riippumatta ja miten kaikki kamppailevat samojen ongelmien parissa kulttuurieroista huolimatta. Siinä mielessä tarina ja sen henkilöhahmot ovat kovin iättömiä ja klassisia.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2011

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja




Linda Olsson
2005 suom. 2009
344s./Gummerus
Lukijana Seela Sella


Päätin pitkästä aikaa lainata äänikirjan ja valinta osui tällä kertaa ruotsalaisen Olssonin esikoisteokseen. Lukukokemuksen puolesta valinta ei ollut paras mahdollinen vaan joku kevyempi tarina olisi ajanut ehkä asiansa paremmin. Ensinnäkin kirjan kuuntelemisessa hurahti pari kuukautta eli kuuntelu oli todella satunnaista. Kerralla kuuntelin tarinaa puolesta tunnista tuntiin, mutta kuuntelukertojen välit saattoivat venyä pitkiksikin. Ajatukset lähtivät myös helposti harhailemaan alkuvaiheessa ja minusta tuntuukin, että pääsin tarinan imuun vasta viimeisen kolmen levyn aikana, kun aloitin pyöräilemään työmatkat (päivässä n. 1,5h). Tällä kertaa en siis rakastunut tarinaan tai sen henkilöihin, valitettavasti.

Kirjassa kerrotaan nuoren Veronikan ja vanhan Astridin ylläen syntyvästä ystävyydestä. Astrid asuu erakoituneena pienessä kylässä omassa pienessä mummonmökissään, kunnes omia murheitaan pakoileva Veronika asettuu viereiseen mökkiin. Naiset tutustuvat ja löytävät aluksi lohdun ja lopulta elämänilon toistensa seurasta. Molemmat naiset ovat kokeneet elämänsä aikana suuria suruja ja läpikäytävää on paljon ennen kuin elämä voi taas jatkua.

Ajoittain tarina onnistui koskettamaankin ja varsinkin nuorempaan Veronikaan oli helppoa samaistua. Varsinkin alussa kirja tuntui kuitenkin liian hidastempoiselta ja liian tunnelmia maalailevalta. Vähitellen naisten tarinat syvenivät ja silloin kirjan lukeminenkin muuttui mielekkäämmäksi. Vaikea kuitenkin sanoa kuinka paljon kirjan konkreettinen lukeminen olisi muuttanut mielipidettäni kirjasta. Kirjassa on ehdottomasti omat hetkensä, mutta kokonaisuutena se ei ehkä kuitenkaan puhutellut minua tarpeeksi.

Onko kukaan muu kirjan lukenut ärsyyntynyt tavasta, jolla kirjan nimeä tankataan tarinan loppuvaiheessa uudelleen ja uudelleen? Tulin jo melkein vihaiseksi mokomasta toistosta. Hienolla nimellä varustetun kirjan lukemiseen kuuluu yleensä se löytämisen ja oivaltamisen ilo: "Ai tästä kirja on saanut nimensä, onpa nerokasta...", mutta tällä kertaa hienoa nimeä alleviivattiin niin monta kertaa, että nimi menetti jo merkityksensä.

perjantai 10. kesäkuuta 2011

Kivenhakkaaja




Camilla Läckberg
2005 suom. 2008
446s./Gummerus


Läckbergiin voi aina luottaa, kun haluaa lukea laadukasta jännityskirjallisuutta! Kivenhakkaaja on sarjan kolmas osa ja pähkäilenkin juuri tässä sitä, että olisiko se samalla myös sarjan paras. Hirveän tasalaatuista työtä kirjailija kyllä teettää, sillä olen aina kirjan luettuani ollut ns. hyvillä fiiliksillä lukukokemuksesta.

Olen lukenut kaikki suomeksi ilmestyneet osat sikin sokin ja aikaisemmin se ei ole juuri haitannut, mutta nyt tätä kolmatta kahlatessani jouduin hieman harmistuksen valtaan, kun en ole pysyttäytynyt järjestyksessä. Itse jännitysjuonihan on aina oma itsenäinen kokonaisuutensa, mutta Tanumsheden poliisien elämä toki rullaa eteenpäin kirja kirjalta. Jos jotain positiivista pitää tästä epäjärjestyksestä löytää, niin tietenkin viittaukset uudesta kirjasta ymmärtää paremmin kun on sen jo lukenut:)

Tällä kertaa tarina alkaa, kun hummerinkalastaja löytää nuoren tytön ruumiin merestä. Pian selviää, että tyttö ei kohdannut luonnollista hukkumiskuolemaa vaan hänet tapettiin. Patrik Hedström ja hänen kollegansa aloittavat murhatutkimukset ja pikkuhiljaa kamalia asioita alkaa selviämään itse kustakin. Tarinaa on maustettu osioilla 1920-luvulta, jolloin nuori nainen huomaa tehneensä elämänsä virheen. Töidensä ohella Patrik yrittää olla mahdollisimman paljon puolisonsa Erican tukena, joka on sairastunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Myös muille poliiseille sattuu ja tapahtuu.

Jännityskirjoista ei oikein voi puhua kuin niiden kanssa, jotka ovat lukeneet samat teokset. Jokaiselle kun toki toivoo mahdollisuutta jännittää ja kauhistella jännityskirjan tapahtumia ilman sen suurempia ennakkotietoja juonesta. Sen verran uskallan kuitenkin hehkuttaa, että mielestäni juuri nuo kurkistukset 1920-luvulle olivat kirjan mielenkiintoisinta antia. Muistaakseni myös sarjan muissa osissa on tehty aikamatkoja menneisyyteen. Tällä kertaa aikamatka onnistui saamaan ihon kananlihalle, vieläkin puistattaa kun ajattelenkin noita kirjan synkimpiä paljastuksia! Hui!

Koko sarjan lukeneena on mukava huomata, miten sen vakituisista henkilöhahmoista on tullut jotenkin hyviä ja miellyttäviä tuttuja. En voi käyttää fraasia "he ovat kuin vanhoja ystäviä", koska ihan siltä minusta ei tunnu. En oikeastaan edes pidä heistä kenestäkään sen kummemmin, vaikka heidän joukossaan on toki erilaisilla luonteenpiirteillä varustettuja tyyppejä. Tietyllä tapaa en kuitenkaan koe olevani kovin kiintynyt kehenkään heistä, mutta he ovat joukko sellaisia mielenkiintoisia tuttuja, joiden edesottamuksia seuraa mielellään. Murhatutkimus on kuitenkin aina se tärkein syy, miksi tartun sarjan kirjoihin mielelläni. Ehkä sitten ne murhiin liittyvät henkilöt herättävät enemmän tunnereaktioita minussa niin hyvässä kuin pahassa.

Tiedän, että ainakin Suski on lukenut Läckbergiä, mutta miten on muiden laita? Jos ette ole lukeneet niin miksi ihmeessä ette?:) Jännityskirjallisuus kuuluu kesään siinä missä kärpäsetkin.

tiistai 7. kesäkuuta 2011

Siilin eleganssi




Muriel Barbery
2006 suom. 2010
370 s./Gummerus


Lukukokemus jäi tällä kertaa keskinkertaiseksi, vaikka kirja itsessään ei ehkä keskiverto olekaan. Minuun kirja ei kaikessa hienoudessaan iskenyt, syynä osittain se etten ole kovin kiinnostunut filosofiasta. En vain jaksa pohdiskella pöydän syvintä olemusta paria sekuntia kauempaa. Toki henkilöhahmojen pohdiskeluista on aina mielenkiintoista lukea, jos heidän ajatuksensa on esitetty helppotajuisesti (ja tällä kertaa olikin), mutta ei kirja silti oikein ollut minun tyyliseni. Toisenlainen lukija saa kirjasta varmasti enemmän irti.

Kirjan Tarina onnistui olemaan aika mielenkiintoinenkin, mutta toisaalta myös todella ärsyttävä. Kirjassa tutustutaan rue de Grenellellä sijaitsevan luksustalon ovenvartijaan Réneehen. Ulkoisesti hän on kaikkea sitä mitä ovenvartijarouvalta odotetaankin: ruma, lihava ja hidas. Lisäksi Rénee esittää asukkaille olevansa todella yksinkertainen ja syrjään- vetäytyvä, vaikka oikeasti hän on sivistyneempi kulttuurinystävä kuin yksikään talon rikkaista asukeista. Réneen esitys saikin minut usein suorastaan epätoivon valtaan: miksi ihmeessä kaikki tuo vaiva? Vaikka kirjassa kerrotaankin syyt moiselle käyttäytymiselle, en silti jaksa ymmärtää. Ehkä se sitten on sitä "oikeaa elämää", että yksi tapahtuma elämässä voi tuottaa kerrasta poikki -asenteen, joka johtaa järjettömiin päätöksiin?! En vain oikein ymmärrä, miksi sen pitää olla joko tai. Että ollaan hävyttömän typerä tai sitten liidellään korkealentoisissa ajatuksissa kaikenpäivää. Miksi ei voi käyttäytyä niin kuin "normaalit" ihmiset käyttäytyvät: jutellaan syvällisiä niiden kanssa joiden kanssa voidaan ja jutellaan roskiksien tyhjentämisvälistä sitten muiden kanssa. Ei kai sitä tarvitse siteerata Tolstoita jokaiselle vastaantulijalle vain siksi että osaa? No, luultavasti tähän ratkaisuun on päädytty jo ihan siitäkin syystä, että kirja on mielenkiintoisempi näin.

Lukija saa tutustua myös toiseen luksustalossa asuvaan erakkoon eli 12-vuotiaaseen Palomaan. Hän on tavallista älykkäämpi lapsi, joka kaikessa maailmantuskassaan suunnittelee itsemurhaa. Hän tietää mikä rikkaan lapsen tulevaisuus on ja haluaa välttää sellaisen tyhjänpäiväisen elämän tällä radikaalilla teollaan. No, Palomakin ärsytti. Ja niin varmaan on tarkoituskin. Tilitän nyt kuitenkin: ihmetyttää hieman, että Paloma jaksaa suunnitella kuolemaansa mutta ei jaksa pistää kampoihin kotona tai esimerkiksi karata, jos kaikki on niin kurjaa. Mutta ehkä pahoinvoivana teininä ajatukset tuppaavat kulkemaan erikoisia latuja. Hmm. 

Tuo kaikkihan on joka tapauksessa vasta alkuasetelmaa ja asiat muuttuvat hieman, kun taloon muuttaa herra Kakuro Ozu, joka onnistuu näkemään Paloman ja Réneen sisimpään. Muutoksista oli mielenkiintoista lukea ja herra Ozu vaikutti sympaattiselta mieheltä. Kirjan loppu vaikutti kuitenkin siihen, että tarina jäi pyörimään mieleeni pidemmäksikin aikaa. Keskiverto lukukokemus on silti keskiverto, koskettavasta lopusta huolimatta. No, kirjoitukseni on näköjään hieman negatiivissävytteinen, mutta kirja ei missään nimessä ollut huono tai tylsä vaan ihan kelpo kirja, jonka lukeminen ei todellakaan kaduta. Aion lähiaikoina lukea kirjailijan toisenkin suomennetun teoksen. Jos se vaikka olisi enemmän minun tyyliseni.

torstai 2. kesäkuuta 2011

Kirja ja ihmiset - assosiaatiot

Blogimaailman toisella puolella Aamuvirkku yksisarvinen -blogissa Tessa pohtii lukijoineen kirjojen herättämiä muistoja paikoista, joissa kyseisiä kirjoja on tullut luettua. Kommenttia kirjoittaessani huomasin, että muiden tapaan en valitettavasti osaa yhdistellä paikkoja ja niissä luettuja kirjoja. Hetken oli orpo olo, mutta sitten tajusin, että minä yhdistelenkin kirjoja ja ihmisiä. Ja niitä yhdistelmiä alkoikin sitten tulvia päähäni loputtomasti:)

Usein yhdistelmä muodostuu kirjasta ja henkilöstä, jolta olen saanut kirjaan liittyen erittäin vahvan ja monisanaisen suosittelun. Esimerkiksi Jose Saramagon Kertomus sokeudesta ja Jeesuksen Kristuksen Evankeliumi & entinen luokkakaverini Anita kirjastolinjalta kuuluvat ns. yhteen. Yleensä kun pohdin Saramagon lukemista tai kirjoja jotka olen häneltä jo lukenut, Anita putkahtaa samalla ajatuksiini. On myös olemassa iso liuta kirjoja, joita en ole vielä edes lukenut, mutta joista silti tulee tietyt henkilöt mieleen. Tällainen yhdistelmä muodostuu esimerkiksi Joanne Harrisin kirjasta Suolaista hiekkaa & Tosca. Ystäväni on suositellut kyseistä kirjaa minulle jo vuosia sitten, mutta en ole vieläkään saanut ylivedettyä Toscan itse tekemää merkintää lukulistaltani.

Kirja ja henkilö tulee helposti yhdistettyä myös silloin, kun kirja on luettu yhteisenä projektina. Tämän tyyppisiä muistikuvia minulla herää mm. ranskalaisesta kirjasta Tulitikkutyttö, jonka luin Heidin ja Suskin kanssa yläastevuosina. Muistikuvieni mukaan olimme kaikki enemmän tai vähemmän fiiliksissä tästä epätavallisesta kirjasta ja kävimme ihan oikeita keskustelujakin kirjasta ja sen herättämistä ajatuksista. Kirjastoalaa opiskellessani luimme luokkakaverini Iran kanssa Decameronen samaan aikaan ja yritimme toimia toistemme tsemppareina pitkin lukuprosessia. Ilman yhteislukemista olisi tuo pitkäpiimäinen klassikko jäänyt varmasti kesken minulta. Harry Potterien viimeiset osat ja Herra Norell & Mr. Strange puolestaan muistuttavat minua aina yhteisestä lukukokemuksesta poikaystäväni kanssa. Toinen on hönkinyt niskaan toisen lukiessa ja odotellut kärsimättömänä omaa lukuvuoroa ja juonesta on voitu keskustella vasta kun toinenkin on päässyt lukemisen makuun.

Toisaalta kirjat saattavat muistuttaa tietyn ihmisen lisäksi myös siitä tilanteesta, jossa hän on elänyt, kun olen lukenut kirjan. Kirjekaverini sairasti teinivuosinamme anoreksiaa & bulimiaa ja aina kun muistan kirjan Elämä kateissa, muistan myös kirjekaverini ja hänen vaikean kamppailunsa. Minä en sitten muutu -kirja puolestaan muistuttaa ystävieni Netan ja Kaisun raskausajasta ja siitä hyvästä tunnelmasta iloisiin uutisiin liittyen.

Joskus kirjat muistuttavat ihmisten lisäksi myös niistä tilanteista joissa olen itse ollut. Kirjastoharjoittelua olen tehnyt mm. Järvenpään Seurakuntaopiston kirjaston alaisuudessa ja sieltä satuin voittamaan Uinuvien kirjojen kaupunki -teoksen. Kirja on vieläkin lukematta, mutta aina kun havaitsen kirjan hyllyssäni, muistan ne hauskat ja mukavat viikot työharjoittelussa kivojen ihmisten parissa. Samankaltaisia hyviä muistoja kivoista ihmisistä tulee mieleeni kun törmään Tuulen varjo -kirjaan. Olin aikoinaan harjoittelussa kirjakaupassa (jossa itse asiassa työskentelen tänä päivänä) ja tuo kyseinen kirja oli ilmestynyt muistaakseni pokkarina ja useat kollegani kehuivat kirjaa vuolaasti. Henkilöiden lisäksi kirja muistuttaa minua myös kaikista todella ihanista kirjakeskusteluista, joita kävimme töiden ohella.

Päätelmä: kirjat herättävät muistoja. Minulla näköjään vain enemmän ihmisistä.