lauantai 28. toukokuuta 2011

Romaanihahmojen saappaissa

Vinttikamarin Ahmu haastoi lukijat astumaan kirjojen maailmaan ja kuvittelemaan elämää kirjojen sivuilla. Tällaista minä pohdin: 

1. Minkä romaanin päähenkilönä voisit haluta olla?
Niin kuin Ahmu itsekin totesi, olisi mukavinta olla seikkailemassa sellaisessa romaanissa, joka päättyy hyvin. Mieleeni tulee ensimmäisenä tyttökirjojen klassikko Pikkunaisia. Kyseisen kirjan sivuille hypätessäni pääsisin elämään toisella aikakaudella, minulla olisi saman katon alla monta siskoa ja saisin asua kodikkaassa omakotitalossa. Tytöistä samaistun eniten Megiin: hän on aika lailla "normaali" nuori nainen ilman sen suurempia luomisentuskia:) 

2. Minkä romaanin maisemaa haluaisit katsella, kun kurkistat ulos ikkunastasi?
Minulle kelpaisi nähdä pala Tylypahkaa. Ikkunasta katselun lisäksi kurkistaisin mielelläni linnan sopukoihin ja nauttisin myös junamatkasta Tylypahkaan. Koulutarvikkeiden hankkiminenkin olisi varmasti tavallista hauskempaa Viistokujalla.


3. Kenen haluaisit rakastuvan sinuun?
Ihastumiset päähenkilöihin tapahtuvat yleensä elokuvien ja tv-sarjojen parissa, ei kirjoja lukiessa. Tähän hätään en muista yhden yhtä kirjarakasta. Ron Weasly kuitenkin vaikuttaa sellaiselta miehekkeen alulta, että mikäs siinä, jos hän ottaisi ja rakastuisi (teini)minuun:D


4. Kuka voisi olla paras ystäväsi?
Olen yrittänyt miettiä pääni puhki, että kuka se voisi olla, mutta ainoa oikea vastaus näyttää olevan Anna Shirley. Jos haluaa eläväisen, puheliaan, iloisen, luotettavan, uskollisen, hauskan ja positiivisen ystävän niin kyllä se silloin hän on. Onneksi tosielämän Annoihinkin on tullut törmättyä:)


5. Mihin seikkailuun et olisi halunnut joutua mukaan?
Tuomiopäivän kirjassa matkustetaan aikakoneella keskiaikaan. Lukijana viihdyin matkalla erinomaisesti, mutta oikeasti kyseinen seikkailu olisi ehkä ollut liikaa tällaiselle nössölle. Minua kirjaimellisesti kylmäsi, kun kertoja kuvaili keskiajalla eläneitä köyhiä ihmisiä, jotka olivat sinisiä kylmyydestä. Hyrr.


6. Kenen kanssa haluaisit käydä pitkän keskustelun?
Keskustelisin mielelläni Ekovuosi Manhattanilla -kirjan kirjoittajan kanssa. Vaikka Colin Beavan kertookin erittäin yksityiskohtaisesti säästökuuristaan ympäristön hyväksi, olisi mukavaa saada vinkkejä juuri minun talouteeni. Helposti toteutettavia asioita on varmasti vaikka millä mitalla, mutta välillä sitä vain tarvitsisi inspiraatiota jaksaakseen tsempata.


7. Kenen laittamaa ruokaa tahtoisit maistaa?
Paistetut vihreät tomaatit -kirjassa on päähenkilöiden ylläpitämä pieni ravintola, jossa maistelisin mielelläni paikan erikoista eli paistettuja vihreitä tomaatteja. Toki myös
kaikki erilaiset piiraat kiinnostaisivat herkuttelijaa.


8. Kenen kanssa et haluaisi joutua riitoihin?
Ei varmaankaan olisi mukavaa riidellä sellaisen ihmisen kanssa kuin Nancy Spungen. Ei ikinä tietäisi miten riita päättyisi niin äkkipikaisen ja mielenterveydeltään häilyväisen ihmisen kanssa. Tiedä vaikka tulisi turpiin:)


9. Missä talossa tai kodissa tahtoisit asua?
Kodikkain tunnelma tuntuu aina olevan hieman vetoisissa isoissa vanhoissa taloissa, jossa kokoonnutaan yhdessä salonkiin nauttimaan teetä ja leivonnaisia, kun ulkona paukkuu pakkaset. Iltaa jatketaan yhdessä turisten, kirjoja lukien ja ehkä kutoen. Lopulta kaikki vetäytyvät yöpuulle kynttilän valaistessa tietä. Tuollaisen talon tunnelman haluaisin kokea, mutta oikeasti haaveessani ei ole mitään järkeä, koska pidän siitä, että elämä on ns. helppoa. En jaksaisi sytytellä takkatulia ja keittää teevettä kattilassa ja kutoa illasta toiseen saadakseni uudet sukat. Silti asuntokateus iskee aina kun luen tuollaisesta talosta ja sen tunnelmasta.


10. Kuka tai mikä pelottaisi sinua?
Jos huomaisin olevani osa McCarthyn Tie-romaanin tarinaa, pelkäisin varmasti ihan kaikkea. Maailmanloppu on ollut lähellä ja kaikki jäljellä olevat ihmiset luultavasti haluaisivat minut hengiltä ryöstääkseen kaiken mitä olen saanut haalittua kasaan pitkällä vaelluksellani "kohti parempaa". Ikinä ei voisi nukkua kunnolla, aina olisi kylmä ja nälkä ja tulevaisuus näyttäisi täysin toivottomalta. Ei kiva.

perjantai 27. toukokuuta 2011

Vieras kartanossa




Sarah Waters
2009 suom. 2011
592s. /Tammi


Tohtori Faraday kutsutaan potilaskäynnille kolkkoon Hundredsin kartanoon, joka on aikojen saatossa päässyt rapistumaan pahasti.

Paikka on ennen ollut maaseudun ylpeys, mutta aatelisten elämäntapa on katoamassa ja sen seurauksena kartanokin on luhistumassa sen omistajien sinnitellessä mukana. Pikku hiljaa tohtori Faraday huomaa olevansa kiintynyt kartanossa asuvaan Ayersin perheeseen ja varsinkin perheen tyttäreen Carolineen. Perhe kokee vaikeuksia peräjälkeen ja tohtori Faraday yrittää auttaa niin paljon kuin voi. Mahdollisia kummituksia vastaan vain on hieman vaikea taistella...

Kummallinen lukukokemus. Nähtävästi pidin kirjasta aika lailla, koska en osaa siitä mitään kovin negatiivista sanoa - vaikka tiedän, että tarina ansaitsisi kritiikkiä. Tarina etenee hitaanlaisesti ja kymmeniä ja kymmeniä sivuja ehtii kulua ilman että oikeastaan mitään juonen kannalta tärkeää tapahtuu. Kirja on ihan mahdoton tiiliskivi, joka on jaettu vain 15 kappaleeseen, mutta sekään ei haitannut lukunautintoa - vaikka yleensä tuollainen kappaleiden pihtaaminen ärsyttää suunnattomasti. Henkilöhahmot eivät herättäneet minussa oikeastaan minkäänlaisia tunteita, mutta sekään ei loppupeleissä kismittänyt. Kirjassa tökki siis kaikki sellaiset asiat, joista yleensä ärsyyntyisin pahasti, mutta tällä kertaa pidin kirjasta niin paljon, että se sai monenmoista anteeksi.

Olenkin päätynyt siihen, että taisin lukea kirjan goottilaisena kummitustarinana, joten päädyin varmaankin alitajuisesti pitämään tärkeimpänä asiana itse jännitystä. Toki melkein 600 sivuinen kirja piti sisällään paljon muutakin kuin kummittelua, mutta ehkä asiat piti pedata hyvin lukijalle ennen kuin jännitys pystyi astumaan estradille? Mukavasti se jännitys näytti toimivankin: tiettyinä hetkinä vapisin peiton alla ja toivoin etten olisi ollut yksin kotona - ja tämä tapahtui kello oli 11 aamulla:) Kiitos hyvän mielikuvitukseni, kummitusjutut iskee melkolailla aina. Ja ilmeisesti mitä hienostuneempi tarina on, sitä karmivampi.

Pidin siis kirjasta sen hidastempoisuudesta huolimatta. Vieras kartanossa vaikutti ihan alusta asti kirjalta, jonka lukemista olisin voinut vain jatkaa ja jatkaa ikuisesti ilman ahdistusta siitä, että se ei tunnu ikinä loppuvan. Todella outo piirre kirjassa, jonka henkilöhahmoista ei opi missään vaiheessa pitämään. Kirjan etulievehän hehkuttaa tarinan loppuhuipennusta, jota mielestäni ei ollut lainkaan. Ja kirjailijaa on muissa yhteyksissä kehuttu juuri hänen yllättävien juonenkäänteiden takia, mutta sitäkään piirrettä en tässä kirjassa huomannut. Pitää kai joku päivä etsiä niitä asioita joistain muista Watersin kirjoista. 

Nyt minulle saa suositella muitakin tällaisia kartano-aiheisia kirjoja tyyliin Vieras kartanossa ja Paluu Rivertoniin. Tykkään!

tiistai 24. toukokuuta 2011

Hei me mennään naimisiin 7 viikon päästä lauantaina

Häät tosiaan kolkuttelevat lähitulevaisuudessa. Suunnittelu on ollut aika mieluisaakin puuhaa ja suurilta stressihetkiltä on vältytty. Asiat ovat ikään kuin loksahtaneet paikoilleen kuin itsestään. Oikeastaan ainoa päänahan kiristys on johtunut siitä, että kun delegoi asioita eteenpäin (lue: poikaystävälle) niin toteutuksesta ei ikinä voi olla varma. Mutta koska en halua näistä minun juhliani vaan meidän juhlat, on asioiden jakaminen ollut välttämätöntä. On vain pitänyt pureskella huulta ja kannustaa (lue: pakottaa) toista toimimaan. Erinäisten kuhnailujen vuoksi esimerkiksi maistraattivaihtoehto jäi uupumaan ja papilla mennään. No, elämä on.

Kirjat ovat kivoja, joten mikäs sen hauskempaa kuin etsiä lisätietoja häiden suunnitteluun erilaisista opuksista.


En pidä kaikenlaisista myötähäpeää herättävistä typeristä leikeistä, joiden parissa vieraatkin tuntevat olonsa tukaliksi, joten ohjelman kasaamiseen olen tarvinnut apua kirjoista. Kaikki muut leikkikirjat aiheuttivat ahdistusta, mutta Onnistuneet häät - seremoniamestarin ja hääparin opas oli ihan kelpo tavaraa. Olihan toki tämäkin opus täynnä toinen toistaan typerämpiä leikkejä, mutta saatiin sentään jotain raavittua kasaan. Eli sinä, joka mahdollisesti suunnittelet häitäsi ja jaat inhoni mukahauskojen leikkien suhteen, tutustu tähän!


Tahdon on tulevan hääparin täytettävä muistokirja, jonne kirjoitellaan muistiin kaikenlaiset yhteiset kommellukset. Ajattelimme täyttää kirjan ja ottaa sen häihin mukaamme selailtavaksi. Kirjan etukannet tulevat toimimaan vieraskirjana, koska kokemusta on myös tuosta vieraskirja-ahdistuksesta. Nyt on tarjolla niin vähän tilaa, että todellakin riittää se "Onnea! T. X" eikä tarvitse yrittää pinnistää ulos hienoja korulauseita:)

Ystäväni muisti meitä vastakihlautuneita ihanalla Unohtumattomat häät -kirjalla. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että jokaisella tytöllä pitäisi olla ystävä, joka antaa tämäntyyppisen lahjan kosinnan jälkimainingeissa:) En nimittäin itse olisi raaskinut tällaista kirjaa ostaa, mutta tämä on ihana omistaa. Kirjasta löytyy paljon faktatietoa siitä, mitä häiden suunnittelussa pitää ottaa huomioon. En ole ollut aikuisiällä kuin yhden kerran häissä ja nekin juhlat olivat hieman erilaiset kuin mitä meille on tulossa, joten niistäkään ei hirveästi taustatukea saanut. Luimmekin tätä kirjaa suunnitteluiden alkuvaiheessa kuin Raamattua. Muutama viikko sitten tarkistin esimerkiksi esteettömyystodistusjutut - että mistä ja milloin ja miksi. Kirjassa piste i:in päälle on budjettiosuus. Olen koukussa budjetoimiseen, joten varsinkin sitä osuutta on tullut katseltua suurella hellyydellä. Ja aika hyvin näyttäisi budjetti pysyvän siinä mihin se aluksi asetettiin:)

No, häiden suunnitteluhan on paljon muutakin kuin asioiden lukkoonlyömistä. Minä olin hieman katkera siitä, ettei tiettyihin asioihin yksinkertaisesti löydy kirjaa avuksi. Miksi ei ole tehty kattavaa kirjaa häiden järjestämisestä? Mur. Kirja josta löytyisi klassiset mekkovaihtoehdot, kampausvaihtoehdot, meikkivaihtoehdot, kukkakimppuvaihtoehdot, servettien asetteluvaihtoehdot, paikkakorttien ja kutsukorttien ja menukorttien klassiset vaihtoehdot (lue: ei mauttomat). Mutta ei. Etiketit ja muut kyllä kerrotaan kirjassa jos toisessakin, mutta muut asiat on ollut pakko yksinkertaisesti googlettaa. Joo, no ehkä tuon tyyppiselle kirjalle ei olisi odotettavissa suuuuurmarkkinoita, mutta come on! Kuinka moni muka ostaa 30e arvoisen kirjan servettien taittelusta ja silti sellaisia on tehty enemmän kuin yhden kerran. Naimisiin mennään jatkuvasti. (Ilmeisesti syksyllä ilmestyy joku hääopaskirja, bongasin sen tiedot joskus aikaisemmin keväällä jonkun kustantamon katalogista. Saas nähdä mitä se tarjoaa, vai tarjoaako ihan samat asiat kuin edeltäjänsä. I'm not holding my breath.)

perjantai 20. toukokuuta 2011

Piruettiystävyys




Kirsti Kuronen
2010
196 s./Karisto


14-vuotiaan Ellin elämä on yhtä kamppailua suorituspaineiden kanssa. Koulussa pitäisi olla kympin oppilas, balettiharrastuksessa pitäisi menestyä ja muutamasta kilostakin pitäisi hankkiutua eroon. Kavereiden kanssa ei oikein voi olla oma itsensä ja kotonakin äiti kehottaa aina vain parempiin ja parempiin suorituksiin. Ilman Dorista Elli ei jaksaisi kaikkea, vaikka välillä onkin raskasta seurata kauniin ja itsevarman Doriksen menestymistä.

Piruettiystävyys on aiheeltaan mielenkiintoinen ja koskettavakin nuortenkirja. Omista teinivuosista on aikaa kymmenisen vuotta, mutta lukiessa yläastevuodet tulivat kummasti lähemmäksi. Kyllähän tuo teiniaika tuppaa olemaan sellaista omituista aikaa: peilikuva on vääristynyt ja jostain syystä sitä yrittää olla kaikkea sitä mitä ei ole, sen sijaan että olisi vain rennosti se kuka on. Kuronen onnistuu hyvin kuvaamaan teini-iän henkeä ja niitä ajatuksia mitä vääristynyt omakuva herättää.

Kirja taitaa olla sellainen, jonka jokainen tyttö voisi lukea yläasteiässä. Nuoren tytön ajatusmaailmasta on kirjoitettu niin yleismaailmallisesti, että samaistuminen on helppoa vaikkei jakaisikaan Ellin intohimoa balettiin. En sitten tiedä miten tällainen hieman alleviivaava tarina toimisi niillä perfektionismiin taipuvilla tytöillä. Toisiko se lohtua, laittaisiko se ajattelemaan oman elämän koukeroita ja ehkä höllentämään tahtia? Tarinaa täytyy myös kehua siinä esiintyvän melko hurjan juonenkäänteen takia, jonka tyyliseen en ole ennen törmännyt nuortenkirjaillisuuden puolella. Varmaan juuri tämä hieno ekstra saa minut muistamaan kyseisen kirjan hieman pidempään.

Kurosen käyttämästä teinikielestä en vakuuttunut sataprosenttisesti. Yleensähän juuri tuo teinikieli taitaakin olla se missä vanhemman kirjailijan on vaikeinta onnistua. Minä en tosin tiedä miten tämänpäivän teinit keskustelevat toisilleen, mitkä ovat niitä pinnalla olevia hokemia ja mitkä ovat menneisyyttä. Toisaalta teinikieli elää koko ajan, joten kirjaan painettu versio taitaa aina olla osaksi vanhentunutta. Ja onko sillä sitten loppujen lopuksi edes niin väliä... Täytyy varmaan tänään jäädä Prisman pääoville hengaamaan hetkeksi ja kuuntelemaan mitä sulosanoja teinit toisilleen iskevät perjantai-illan kunniaksi;D


Topelius-palkinto kirjasta vuonna 2011: "Korkeatasoinen nuortenkirja, jossa teksti on mutkatonta ja nuorisokuvaus luontevaa."

keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Totally British

Innostuin monen muun tavoin Karoliinan Totally British -haasteesta. En tosin voi sanoa olevani mikään oikea brittifani, mutta jostain syystä haaste kiehtoi silti:) Linkistä pääsee kurkkaamaan haastetta kokonaisuudessaan, mutta lyhykäisesti ilmaistuna homman nimi on tämä: lukija valitsee mieluisat alakategoriat haasteesta ja pyrkii vuoden loppuun mennessä lukemaan niistä kustakin 3-5 kirjaa. Jokaisesta luetusta teoksesta saa lisäksi pisteen, joten lukija voi saavuttaa jopa 50 pisteen saaliin. Tämä vaatii jo pientä suunnittelua!:)

Minua kiinnostaisi menestyminen seuraavissa kategorioissa:

  *Modern Men Writers eli viime ja tällä vuosisadalla kirjoittaneiden miesten teokset
  *Modern Woman Writers eli viime ja tällä vuosisadalla kirjoittaneiden naisten teokset
  *Children's Britain eli kirjoja lapsille ja lapsenmielisille
  *Commonwealth eli kirjallisuutta Kansainyhteisön maista

Jos ehdin lukemaan jokaisesta kategoriasta kolme kirjaa, saldoni muodostuu 12 pisteestä. Ei ehkä kovin kunnianhimoista, mutta yritän porskuttaa menestyksekkäästi muissakin aloittamissani haasteissa:) Näillä siis mennään, ainakin aluksi. Ja koska kyseessä on vuoden 2011 haaste, mukaan saa sisällyttää aikaisemmin tänä vuonna luettuja kirjoja. Niillä tienaan siis jo valmiiksi muutaman mojovan pisteen:) Ja koska kerättyjä pisteitä on jo ihan kivasti, voi olla että yritän lukea jokaisesta kategoriasta 5 kirjaa sen pakollisen 3 kirjan sijaan. Olen pohdiskellut, että voisin mahdollisesti lukea nämä alla olevat kirjat tähän haasteeseen. Vaaleanpunaisella merkityt kirjat olen jo lukenut tämän vuoden alussa. 

Modern Men Writers eli viime ja tällä vuosisadalla kirjoittaneiden miesten teokset
 *Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina
 *Ian McEwan: Sementtipuutarha
 *Ian McEwan: Vieraan turva
 *William Golding: Kärpästen herra
 *George Orwell: 1984

Modern Woman Writers eli viime ja tällä vuosisadalla kirjoittaneiden naisten teokset
 *Kate Mosse: Paluu Rivertoniin
 *Virginia Woolf: Majakka
 * Doris Lessing: Kultainen muistikirja
 *Joanne Harris: Suolaista hiekkaa
 *Sarah Walters: Vieras kartanossa

Children's Britain eli kirjoja lapsille ja lapsenmielisille
  *A.A. Milne: Nalle Puh
 *Roald Dahl: Kuka pelkää noitia
 *C.S. Lewis: Narnian tarinat 1

Commonwealth eli kirjallisuutta Kansainyhteisön maista
 *L.M. Montgomery: Anna opettajana
 *L.M. Montgomery: Anna omassa kodissaan

 *Alice Munroe: Kerjäläistyttö
 *Chimamanda Ngozi Adicie: Purppuranpunainen Hibiskus

 *Carol Shields

Pistetilanne siis verrattuna kovemmilla tavoitteille on 8/20. Katsotaan, miten Sonja käy.

maanantai 16. toukokuuta 2011

Anna opettajana




L.M. Montgomery
1936 suom. 2002
277 s./Wsoy


Mikä ihastuttava kirja! Oli ihan mielettömän mukavaa lukea Annan vaiheista Summersiden uutena rehtorina. Tarina on tuttuun tapaan hyväntuulinen ja taattua tyttökirjallisuuden laatutavaraa. Ajallisesti kirjassa on kyse kolmesta vuodesta ja tarina etenee osaksi Annan Gilbertille kirjoittamien kirjeiden avulla. Jostain syystä en oikein onnistunut virittäytymään tunnelmaan sarjan edellistä osaa Annan unelmavuodet lukiessani, mutta tällä kertaa nautin nautin ja nautin. Miten hyvä mieli voikaan tulla pelkästään siitä, että tarinan päähenkilöt viettävät kotoisaa iltahetkeä salongissa lumimyrskyn raivotessa ulkona. Kirjan kolmeen vuoteen mahtuu tapahtumia ja ihmisiä niin mielettömät määrät, etten enää edes muista kaikkia mainioita kohtia tarinasta. Toisaalta tämä harmillinen muistin pyyhkiytyminen mahdollistaa kirjan uudelleenluvun joskus tulevaisuudessa.

Lempikohtauksia löytyisi vaikka millä mitalla, mutta voiton vie Annan ja Valentine-neidin käyskentely hautausmaalla. Kohtaukset, joissa henkilö A kertoo henkilölle B tarinoita kuolleista ja kuopatuista on mielestäni tyttökirjallisuuden parasta antia. Kyseiset kohtaukset on aina kirjoitettu niin mielenkiintoisesti ja jotenkin kohtalokkaasti. Tykkään! Myös Minerva-tädin kartanossa vietetyt hetket ja kirotun suvun tarinat kiinnostivat ja hieman jännittivätkin iltalukemisena:D Toisaalta taas Pauline-tytärtään oikein urakalla kyykyttävä rouva Gibson on onnistuttu kuvailemaan niin raivostuttavaksi ja inhottavaksi naishenkilöksi, että koin suorastaan uupumusta lukiessani hänestä.

Tälläkin kertaa taisin tarttua juuri oikeantyyppiseen kirjaan juuri oikealla hetkellä. Nyt tarina huokui suurta elämänviisautta, mutta jollain toisella hetkellä kirja ei ehkä olisikaan tarjonnut niin paljon minulle. Muun muassa tätä mielikuvituksen lentoon liittyvää tekstinpätkää lukiessani en voinut kuin nyökkäillä kiivaasti mukana: "...Kate-täti inhoaa taikauskoisuutta, mutta minä oikeastaan pidän taikauskoisista ihmisistä. He tuovat elämään väriä. Eikö maailma olisikin masentava paikka, jos kaikki olisivat viisaita ja järkeviä...ja hyviä? Mistä me sitten puhuisimme?" Niinpä! Tämä ikäänkuin kiteyttää ihan kaiken:) Minä ainakin lukeudun niihin ihmisiin, jotka lukevat kirjoja ja katsovat elokuvia juuri siksi, että ne tarjoavat arkipäivän keskelle pienen ripauksen taikuutta kaikkine epäuskottavine vivahteineen. Lisäksi taisin löytää kyseisen pätkän (ja monen muun) rivien välistä jotain sellaista, jota en oikein osaa edes pukea sanoiksi <3

perjantai 13. toukokuuta 2011

Pahuus



Jan Guillou
1981 suom. 1996
338 s./WSOY

Erik on kasvanut väkivallan keskellä. Isä on tyranni, joka nauttii päivällisen jälkeisistä piiskaussessioista. Koulussakaan ei ole yhtään sen helpompaa, kun kaveriporukan mainetta täytyy pitää yllä väkivaltaisin teoin. Pian Erik erotetaankin käytöksensä takia kaupunkikoulusta ja ainoaksi vaihtoehdoksi jää muutto sisäoppilaitokseen. Erik on innoissaan ja toivoo väkivallattoman elämän olevan vihdoin mahdollista. Valitettavasti yhdessä maan parhaista kouluista vallitsee toverikasvatuksen hieno perinne, jossa yläluokkalaiset saavat simputtaa nuorempiaan. Erik huomaa nopeasti, että vastarintaan ryhtyminen on ainoa varteenotettava vaihtoehto.

Mieleenjäävä lukukokemus, ehdottomasti. Joka kerta kirjaan tarttuessani jonkinlainen möykky ilmestyi vatsan seutuville ja pala nousi kurkkuun. Niissä tunnelmissa kuluikin sitten jokainen lukuhetki. En muista koskaan kokeneeni samanlaisia hetkiä kirjan kanssa. Väkivaltaa on varmasti muissakin lukemissani kirjoissa käsitelty, mutta tällä kertaa kaikki oli jotenkin niin käsinkosketeltavaa. Kirjailija on osannut analysoida väkivallan syvintä olemusta niin tarkasti, että en voi kuin nostaa hattua.

Kirjaa ei tosiaan lue kovin hilpeällä mielellä, mutta toisaalta tarinan valopilkut ovat sitten sitäkin valoisampia. On ihanaa, kun Erik saa elämänsä ensimmäisen ystävän, jonka kanssa jutella syvällisiä ja taistella epäreilua maailmaa vastaan. On mahtavaa seurata, miten Erik taistelee enemmän sanoilla kuin fyysisillä teoilla, vaikka hän onkin koulun paras tappelija. Ja kirjan lopussa sitä todellakin toivoo, että Erik pääsee toteuttamaan tulevaisuuden haaveitaan ilman pelkoa jatkuvasta väkivallasta.

Kirjasta jäi ehdottoman surkea olo, vaikka Erikin suhteen tunnelin päässä saattoikin näkyä valoa. Tarina on ehdottomasti lukemisen arvoinen, mutta hyvää mieltä siitä on turha odottaa saavansa, vaikka erinäiset kostotoimet tarinan edetessä mieltä lämmittävätkin. Osaisin kuvitella, että kirjan tarina saattaisi tuoda jonkinlaista lohtua koulukiusatulle ja toisaalta ajattelemisen aihetta niille, jotka kiusaavat. Kirja ei siis ole pelkkää väkivallalla mässäilyä vaan sisältää paljon älykästä pohdiskelua väkivallan olemuksesta ja siitä miksi sitä ylipäätään esiintyy.

En vielä tiedä nähdäänkö tätä kirjaa loppuvuoden top-10 listoilla. Paikkansa se on varmasti listalla ansainnut, mutta toisaalta näin synkät kirjat eivät vain ole lukukokemuksena niitä parhaimpia. Kirjaan perustuva elokuvakin on jo lainattu kirjastosta, joten "Lue kirja ja katso elokuva" -haaste saa uuden parivaljakon piakkoin. Suren tosin jo valmiiksi tulevaa elokuvakokemusta, koska helppoa katseltavaa elokuva ei varmasti tule olemaan.

keskiviikko 11. toukokuuta 2011

Mitä puut tekevät elokuussa




Leena Krohn
2000
146 s./WSOY


Kirjan seitsemän novellia esittelevät lukijalle toinen toistaan erikoislaatuisempia ihmisiä ja ilmiöitä. Yksi ei ole peräisin näiltä main, toinen kohtaa yllättäen aaveen, kolmas elää ilman varjoaan. Onko tämä nyt sitten sitä suomalaista maagista realismia? Tarinat ovat vahvasti fantasialla maustettuja, mutta kaikki tapahtumat onnistuvat vaikuttamaan niin todellisilta, että niihin alkaa kuitenkin helposti uskomaan.

Pidin kirjasta aivan valtavasti. En valitettavasti tälläkään kertaa onnistunut nauttimaan novelleista pienissä pätkissä, kun Lukupiirin deadline kolkutti jo oven takana. Lukukokemus oli joka tapauksessa todella hyvä. Voisin melkeinpä sanoa, että nämä novellit olivat tyyliltään juuri sellaisia minulle oikeanlaisia. Mielenkiintoisia ja hieman vinksahtaneita tarinoita, jotka ammentavat sisältöä muistakin aiheista kuin ihmissuhteista ja elämän arkipäiväisyydestä. Ja silti tietynlainen elämän kauneus on vahvasti läsnä novelleissa. Mahtavaa:)

Jokainen novelli siis yllätti ja ihastutti. Yleensä minun ei ole lainkaan vaikeata nimetä kirjan mieleenpainuvin novelli, mutta tällä kertaa pidin yhtä paljon kaikista kertomuksista. Kuvitus tosin olisi minun puolestani voinut jäädä kokonaan pois. En juuri pitänyt siitä, vaikka se jollain kummallisella tavalla kuitenkin sopi novellien tunnelmaan. Leena Krohnia ei siis pidä unohtaa. Tiedä vaikka olisin löytänyt suomalaisen kirjailijan, jonka tuotannosta oikeasti pidän. Paluu Rivertoniin taisi saada seuraa vuoden top-10 -listalle.

sunnuntai 8. toukokuuta 2011

Fedja-setä, kissa ja koira




Eduard Uspenski
1989
112 s./Otava


Lastenkirjallisuusviikon päättää klassikkoteos Uspenskilta. Tämä taisi olla kaikista kirjastosta raahaamistani kirjoista vähiten minua kiinnostava kirja. Otin tämän ihan sillä mielellä, että saanpahan taas ruksia yhden klassikon pois listoilta kuljeksimasta. Tarina päätyikin olemaan todellinen yllättäjä, sillä pidin siitä valtavasti. Kuvitus tosin on niin luontaantyöntävää, ettei sanat riitä. Tarina oli kuitenkin hupsu, sympaattinen, mielenkiintoisia ja yllättäviä tapahtumia pursuava ja kaikin puolin positiivinen. Tätä lukisin todella mielelläni lapselle iltasaduksi.

Ennakkoluulot johtuivat kirjan nimessä olevasta Fedja-sedästä, jonka luulin olevan joku papparainen kissoineen ja koirineen. Fedja-setä onkin tosiaan pikkupoika, joka on sen verran vakavaluontoinen, että on ansainnut nimensä perään setä-tittelin. Kuvitus ei ole edes uusimmassa painoksessa herättänyt mielenkiintoani ja tässä kymmeniä vuosia vanhassa painoksessa kuvitus on vielä vastenmielisempää. Onneksi uskalsin tarttua kirjaan kaikista ennakkoluuloistani huolimatta. Muuten olisi jäänyt hyvä kirja lukematta.

Muillekin epätietoisille tiedoksi: kirjassa seikkailee pikkupoika Fedja-setä, joka päättää lähteä pois kotoa, kun vanhemmat tekevät selväksi etteivät halua pojan omistavan lemmikkejä. Pian Fedja-setä asusteleekin vallan mukavasti pienessä kylässä kissoineen ja koirineen ja eläinväki senkun lisääntyy. 

Suuri urheilukirja





Mauri Kunnas
1983
80 s./Otava

Suuri urheilukirja on ilmeisesti yksi arvostetuimmista Kunnaksen kirjoista, sillä se on Koiramäen talossa -kirjan ohella päässyt klassikkolistoillekin. Mielenkiintoinen ja hauskasti kuvitettu kirjahan se on, siitä ei pääse mihinkään. Hirmuisesti tietoa eri urheilulajeista, jotka on esitelty lyhyesti ja ytimekkäästi huumoria unohtamatta.

Pakko kuitenkin myöntää, että minulle kirja oli hieman puuduttavakin lukukokmus, sillä urheilu ei yksinkertaisesti kiinnosta minua niin paljon. Kirjan 80 sivussa riitti tekemistä, kun tekstiä on paljon ja kuvitus vilisee mielenkiintosia yksityiskohtia. Voin siis sanoa, että ihan hetkessä tätä kirjaa ei ehtinyt hotkaisemaan. Opin vaikka mitä uutta hienoa kirjaa tutkiessani, mutta ei tämä kyllä ensimmäisten joukossa olisi, jos jokin Kunnaksen kirjoista pitäisi omaan kokoelmaan hankkia.

Sen verran tuhti paketti kirja näyttäisi olevan ettei liikunnanohjaajana työskentelevä poikaystäväni, jolle liikunta on puoli elämää, jaksanut lukea sitä kokonaan:) Kaikenkattava tietopaketti joka tapaukesssa ja urheilusta kiinnostunut lapsi saa tästä varmasti paljon irti ja voi palata kirjan pariin uudelleen ja uudelleen. Kuvatkin kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, joten pelkästään niitäkin katselemalla pääsee hyvin tunnelmaan mukaan. Kuvakirjaksi tämä kirja taitaakin olla niitä harvinaisuuksia, joita vanhempikin lapsi haluaa selailla tuntematta itseään pikkulapseksi. Suuri urheilukirjahan kun on melkeinpä tietokirja.

perjantai 6. toukokuuta 2011

Täti Ruskean Syntymäpäivä

Elsa Beskow
1985
21 s./Gummerus


En oikein tiennyt minkä Beskowin kirjoista olisin kiikuttanut kotiin lastenviikkoa varten. Valinnanvaraa oli enkä tiennyt yhtään, onko jokin hänen teoksistaan enemmän klassikko kuin joku toinen. Päädyin lopulta tähän kirjaan, koska syntymäpäiväjärjestelyistä on aina hauska lukea ja kirjan kannessa naisillakin on niin kauniit mekot päällä. No, syy se on sekin:)

Täti Ruskealla pian syntymäpäivät ja lapset Lotta ja Petteri valmistelevat juhlanumeroa Setä Sinisen avustuksella. Samaan aikaan Täti Vihreä ja Täti Sinipunainen kamppailevat lahjaideoidensa kanssa. Lopulta vaaditaan hieman mielikuvituksellisia otteita, jotta Täti Ruskea saa lahjakääröt sairasvuoteensa äärelle.

Yllätyin positiivisesti tekstin määrästä, tässähän tuli luettua ihan kunnon tarina. Kuvitus on mukavan runsasta, joten sen avulla tunnelmaan pääsee leikiten. Tarina on juuri sopivan lämminhenkinen ja vanhanaikainen. Mitään liian dramaattisia käänteitä ei ole luvassa vaan esimerkiksi jännitys syntyy pienen pienistä asioista. 

Pidin kirjasta aika lailla. Samalla tavalla kuin esimerkiksi Montgomeryn tyttökirjoissa, tässäkin pääsi hetkeksi uppoutumaan vanhoihin hyviin aikoihin, kun naisilla oli muhkeat hameet, illalla kuljettiin kynttilänvalossa ja sairaana makoiltiin sängyssä monta päivää ja vieläpä myssy päässä. Oli suorastaan ihanaa lukea kunnon tarina, jolla ei varsinaisesti ole muuta virkaa kuin viihdyttää. Tietenkin näistä vanhanajan kirjoista puuttuu se jokin huumorintaju, jota tarjoillaan ilmeisesti runsaastikin tämän päivän lastenkirjoissa. Uskallan kuitenkin väittää, että uusista taas saattaa puuttua tietynlainen ihastuttava tunnelma. Beskowta voisin lukea joku päivä uudelleenkin!

Kuinkas sitten kävikään




Tove Jansson
1952
26 s./WSOY


Ensimmäinen Tove Janssonin aito ja alkuperäinen kuvakirja on nyt luettu läpi. Tykkäsin ja pidin kirjaa hurjan mielenkiintoisena. Kyllä tässä tuntuu vain sivistyvänsä päivä päivältä viehättävien kirjojen parissa:) Muumi-kirjoja lukisin mielelläni lisääkin, niin näitä kuvakirjoja kuin pidempiäkin tarinoita. Toistaiseksi olen lukenut vain Muumipappa ja meri -kirjan ja sekin oli todella mieluinen lukukokemus.

Kuinkas sitten kävikään -kirjan tarina Mymmelistä, Muumipeikosta ja pikku Myystä on todella veikeä. Oli hauska lukea lastenkirjaa, josta ei ollenkaan osannut sanoa miten se tulee päättymään. Ilmeisesti WSOY:n jälkikäteen leikkaamat aukot tuovat kirjaan hieman jännitystä, aikuinenkin palaa halusta tietää mitä seuraavalta sivulta paljastuu.

Aikuisen makuun tämä kirja ainakin on, en tiedä olisinko lapsena pitänyt värimaailmaa liian synkkänä. Varmasti niin, jos oletetaan että olisin kuitenkin jo nähnyt tv-sarjan jaksoja. Kuulun siis siihen ihmisryhmään, joille ns. oikeat muumit ovat juuri niitä tv-sarjan muumeja. On kuitenkin mielenkiintoista tutustua alkuperäisiinkin hahmoihin. Molempi parempi?

Tätäkin tarinaa oli suorastaan pakko supattaa itsekseen makuuhuoneessa ääneen, niin ihastuttavasti kirjassa on onnistuttu loruilemaan:

On kello viis, kun varhaiseen
kaupasta maitokannuineen
käy kotiin Muumipeikko pien',
on pitkä taival metsätien,
puut kolkon korven kohisee,
kun tuuli ähkyy, huokailee -
yö vaihtuu aamuun hämärään.
Vaan kuinkas sitten kävikään?


torstai 5. toukokuuta 2011

Myyrä puhemiehenä




Zdenek Miler & Hana Doskocilová
2010
56 s./Tammi


Varsin virallisen nimen takaa paljastui sympaattinen tarina Myyrästä, joka toimii välikätenä kahden kanin rakkaustarinassa. Pian juhlitaan pikahäitä ja pikkukanejakin alkaa pullahtamaan maailmaan.

Kirjan kuvitus toi mieleeni Jason-kirjat. Kovin samanlaisia kirjasarjat eivät ole, joten olisikohan se sitten värimaailma ja piirrostyyli, joka on hieman samantyylinen? Myyrä ja muu metsänväki on kyllä aika sööttiä sakkia, mutta kirja ei silti oikein kolahtanut. Suurempi altistus Myyrä-sarjalle saattaisi muuttaa mieleni, mutta tämä ensikohtaaminen ei kovin kummoisia fiiliksiä nostattanut.

Myyrä-kirjaa lukiessani tein muuten aika itsestäänselvän, mutta silti ahaa-elämyksen tuottavan huomion lastenkirjoista noin yleensä. Kun kuvitus ei tee vaikutusta, hyväkään tarina ei voi pelastaa kirjaa. Toisaalta jos kuvituksesta pitää todella paljon, on aika yhdentekevää millainen tarina kirjassa on, kun lukija on niin kuvituksen lumoissa. Neutraalin reaktion aiheuttava kuvitus vaatii sitten taas tekstiltäkin vähän enemmän, koska tekstin täytyy paikata sitä jotain puutetta mikä kuvituksessa ilmeni. Tuntuu että ainakin tämä alkuviikko on mennyt justiinsa tuon kaavan mukaan.

Prinsessa vailla valtakuntaa


Ursula Jones & Sarah Gibb
2010
29 s./Aurinko Kustannus


Täten ilmoitan löytäneeni vuoden kauneimman kirjan. Löysin sen muutama viikko sitten työpaikkani lastenosastolta. Aikaisemmin se ei ollut osunut silmääni. Hetkeksi oli ihan keskeytettävä työt ja jäätävä ihastelemaan kirjan kuvitusta, joka on sanoinkuvailemattoman hieno yhdistelmä vanhaa romantiikkaa ja modernia tyyliä. Tätä kirjaa pikku-Sonjakin olisi vaalinut kalleimpana aarteenaan.

Kirjassa on siis Prinsessa, jolla ei ole omaa valtakuntaa vaan hän viettää kiertolaisen elämää uskollisen hevosensa Sulon kanssa. Muitakin kuninkaallisia hän kohtaa matkallaan, mutta ei koe yhteisöllisyyden tunnetta heidän kanssaan. Rakkaus ja oma valtakunta löytyvätkin odottamattomasta paikasta.

Yksin en ihailuineni ole, sillä teos on saanut vuoden 2008 Roald Dahl Funny Prize -palkinnon. Mikä se sitten lieneekin, kirjailijan kotisivuiltakaan en löytänyt palkinnosta mitään lisätietoa.

Ihastuiko joku muukin kirjan kuvitukseen?


keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Nalle Puhin rakastetuimmat kertomukset



A.A. Milne & Ernest H. Shepard
suom. 2002
Wsoy


Kaikki kirjan tarinat ovat peräisin ensimmäisen kerran vuonna 1926 ilmestyneestä Nalle Puh -kirjasta. Ja voi miten suloisia tarinoita kirja onkaan pullollaan! Tämä jos mikä on hyvänmielenkirja. Suorastaan hykertelin eilen illalla sängyssä lukiessani näitä. Puolen Hehtaarin metsän asukkaiden dialogi on aivan mahtavaa ja sopivan höpsöä!

Nyt koen kyllä jääneeni paljosta paitsi, kun en ole aikaisemmin Nalle Puhia lukenut. Joku päivä, kun rahaa löytyy kirjaostoksiin, ostan aivan varmasti Nalle Puh kirjan omiin kokoelmiini. Kuvituskin on niin suloista, että eilen illalla kirjaa lukiessani olisi vain tehnyt mieli rutistella jotakuta lujasti. Nasukin on ollut vuosia ykkösinhokkini kaikista maailman hahmoista, mutta tällä kertaa havaitsin tuntevani ihan lämpimiä tunteita Nasua kohtaan.

Tämän version kahdeksassa tarinassa seurataan mm. Nasun yrityksiä pyydystää Möhköfantti, saadaan tietää mitä tapahtui kun Kengu ja Pikku Ruu saapuivat Puolen Hehtaarin Metsään ja seikkaillaan ystävysten kanssa Pohjoisvapalle. Klassikkolistauksissa vaaditaan luettavaksi kuitenkin nimenomaan Nalle Puh -kirja, jossa tarinoita on kymmenen. Sen verran listahirmu olen, että kävin lainaamassa vielä tuon aidon ja oikean kirjan ja luen tänään nuo puuttuvat kaksi tarinaa ja pääsen yliviivaamaan taas yhden klassikon luetuksi.

Tiivistettynä: Mahtava kirja, täysin minun makuuni. Tämän jos minkä pitäisi löytyä jokaisen lapsen kirjahyllystä. Lukekaa hyvät ihmiset Nalle Puhia! 




Tiitiäisen satupuu




Kirsi Kunnas
1956
47 s./Wsoy


Klassikoista klassikoinkin on nyt luettu läpi. Ihan sööttihän tuo tuntui olevan, useimmat lorutkin kuulostivat hauskoilta lausuttaessa (kyllä, luin taas ääneen itselleni:D). Mutta ei minusta kyllä lorujen puolestapuhujaa saa tekemälläkään. Päässä pitäisi tapahtua megalomaanisia muutoksia, että näkisin itseni loruilemassa mahdollisten tulevien lasteni kanssa.

Lausuvatko vanhemmat enää loruja lapsilleen? Ja jos niin milloin? "Istupa hetkeksi tuohon sohvalle, niin luen sinulle yhden lorun" ?!:D Minulle ei ole koskaan luettu loruja (paitsi koulussa) joten minulla ei ole minkäänmoista kokemusta loruilusta tai siitä miten homma ns. toimii. Kirjakaupassa olen kohdannut todella usein asiakkaita, jotka ovat tulleet ostamaan Tiitiäisen satupuun lahjaksi lapselle, joten sen lumo ei ilmeisesti ole vuosien mittaan haihtunut.

Tämä kirja ei siis ollut minun juttuni. Olin myös yllättynyt siitä kuinka harva runo oli minulle ennestään tuttu. Kissa krumeluu -lorussa mainitaan pienen pienen kissan istuvan aatoksissa. Se siis tuotti jonkinlaisen ahaa-elämyksen. Kyseinen loru on muutenkin aika veikeä:)

Huomasin myös, että kirjan viimeinen loru Ville ja Valle on syöpynyt loppuelämäkseni mieleeni, kiitos Frööbelin palikoiden. Muutkin varmasti tunnistavat kyseisen pätkän? En ole tiennyt, että tämä on Kirsi Kunnaksen tuotos!

Ville ja Valle mökissänsä
elivät olivat yksinänsä.
Ovi oli lukossa
ja ikkunat olivat tukossa
ja piipun päällä oli hattu.

Ville oli Ville, ja Valle oli Valle,
senhän voi kuuluttaa kaikkialle.
Ville piti rahasta
ja Valle piti mahasta
varsinkin kun se oli täysi.

tiistai 3. toukokuuta 2011

Tatu ja Patu työn touhussa




Aino Havukainen & Sami Toivonen
2006
31 s./Otava


Tatu ja Patu -kirjoja on toistaiseksi ilmestynyt kahdeksan kappaletta. Sarja on kerännyt rutkasti mainetta ja palkintoja ja siitä pitävät niin lapset kuin vanhemmatkin. Työn touhussa -kirjan nappasin mukaani kirjastosta eikä sarjan muita osia hyllyssä näkynytkään. Valinta helpottui siis kummasti. Joku kaunis päivä haluan tutustua vielä kirjoihin Tatu ja Patu Suomessa ja Tatu ja Patu Helsingissä.

Huh, mikä lukukokemus! Rahoilleen saa kyllä vastinetta, niin pitkä ja kuvarikas kirja on. Yksityiskohtia on niin paljon, että kaikkiin asioihin ei varmasti tule edes kiinnitettyä huomiota ensimmäisillä lukukerroilla. Luin tietenkin kaiken tekstin ja tiirailin kaikki kuvat mahdollisimman tarkasti ja kyllä siihen sai aikaakin kulumaan!

Pakostikin mietin onko kirjan kuvitus jopa liian levoton? Ja minkä ikäisen lapsen tätä oletetaan lukevan/katselevan? Ainakin minun tuntemani viisi-kuusi-vuotiaat ovat ihan liian aktiivisia keskittyäkseen näin yksityiskohtaisesti kuvitettuun kirjaan:) Lasten kuvakirjahan tämä on, joten kai silloin juuri tuon ikäiset lapset ovat kohdeyleisönä.  

Kirjassa tosiaan tutustutaan 12 eri ammattiin, joten kuvia katsellessa oppii vaikka mitä. Kirja on oikein hauskasti toteutettu ja sitä oli todella mielenkiintoista lukea. Osaan vain kuvitella lapsen miljoonat kysymykset tämän kirjan parissa: Mikä se sellainen desinfiointiaine on? Mikä on ensihoitaja? Mikä on ilmalasta? Mitä se sellainen kuntouttaminen on? Kirjassa tulee loputtomasti vastaan vaikeita sanoja ja asioita, joista lapsella ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla mitään aikaisempaa tietoa. Se tosiaan herättää uudelleen kysymyksen, että minkäs ikäiselle nämä Tatut ja Patut ovat, vai aliarvioiko Sonja vain lapsia?:)

Ja pakko sanoa. Jotain ärsyttävää noissa kahdessa pojassa on. Sööttejä pikkupoikiahan ne molemmat ovat mutta en sitten tiedä. Vai onko tässä taustalla nyt sitten se, että tyttömäinen tyttö ei jaksa ymmärtää poikamaisia poikia?

Tiivistettynä: Mainio kirja, jonka parissa viihtyisi varmasti useita kertoja lapsen kanssa. Kuitenkin uskon sen olevan sen verran keskustelua herättävä kirja, ettei tämä ainakaan mikään ideaali iltasatu ole, ellei halua turista lapsensa kanssa puoleenyöhön asti:) Lisäpisteitä pitää antaa maatalousaukeamalle, jonka reunoja koristaa pieni lautapeli, jota siis voi pelata ihan oikeastikin. Samalla lapsi oppii miten vuodenkierto etenee maata viljeltäessä.

maanantai 2. toukokuuta 2011

Siiri ja kolme Ottoa


Tiina Nopola & Mervi Lindman
2002
31 s./Tammi


Wikipedia tietää kertoa, että Siiri-kirjat saivat alkunsa Nopolan tyttären päiväkotimuistoista. Tartuin silkalla tuurilla juuri tähän ensimmäiseen osaan, jossa Siiri haaveilee koirasta, mutta päätyykin saamaan kolme Otto-nimistä ystävää. Tiina Nopola on Siiri-kirjojen lisäksi kirjoittanut mm. Heinähattu & Vilttitossu ja Risto Räppääjä -sarjoja yhdessä siskonsa Sinikka Nopolan kanssa. Mervi Lindman puolestaan on kuvittanut Siiri-kirjojen lisäksi Memmuli-sarjaa.  

Minkäänlaista kokemustahan minulla ei lasten kirjoista ole (lapsuutta lukuunottamatta), mutta kyllä tässä selvästi ollaan kosketuksissa laatukirjallisuuteen. Tarinaan ja kuvitukseen on panostettu eikä liukuhihnakirjallisuudesta ole tietoakaan.

Omassa lapsuudessani kirjat eivät tosin olleet tällaisia. Siiri ja kolme Ottoa on selkeästi 2000-luvun tuotos. Kirja on tietenkin lapsille tarkoitettu, mutta varsinkin kuvitus vilisee aikuisille tarkoitettuja yksityiskohtia. Naapurin mummo kasvattaa pelargonioita, naapurin sedällä on Kauas koirat karkaavat -elokuvan juliste, taulusta tuijottaa Sir Baskerville jne. Eihän minulla mitään sitä vastaan ole, että aikuisetkin otetaan huomioon kirjaa tehdessä, mutta toisaalta jos joka toinen kirja kikkailee hauskoilla viittauksilla niin on melkeinpä omaperäisempää olla viittailematta.

Siiri-kirja oli ihan mukava tuttavuus. Kyllä tätä ihan mielellään pienen lapsen kanssa lukisi. Sarja kuuluu ilmeisesti niihin kirjoihin, joissa on tärkeä opetus lopussa. Tällä kertaa yksinäinen tai pitkästynyt lapsi kaipaa uutta perheenjäsentä, eikä vanhemmat muista aina olla läsnä silloin kuin se olisi tärkää lapselle. Hyvät ystävät kuitenkin karkoittavat yksinäisyyden tunnetta. Niin no, on ihan hienoa, että kirjan välityksellä voi opettaa lapselle tärkeitä asioita. Olen kuitenkin sitä mieltä, että ihan jokaisen kirjan ei tarvitse pitää sisällään aiheita tyyliin näin opit sanomaan anteeksi/näin opit ottamaan muut huomioon/näin opit irtautumaan tutista/näin opit olemaan suvaitsevainen jne. Joskus on kiva vain viihtyä kirjan parissa enkä esimerkiksi muista että omat lapsuuteni suosikit olisivat olleet erityisen opettavaisia vaan enemmänkin mukaansa tempaavia satuja. Tämä on sikäli napinaa turhasta, koska Siiri-kirja ei missään nimessä ollut pelkkää opetusta opetuksen perään. Piti vain napista, kun sain hyvän tilaisuuden. Olen ehkä kohdannut liian monta fanaattista aikuista, joille tarinassa tärkeintä on se, että se varmasti muokkaa lasta psykologisesti.

Tiivistettynä: Kiva tarina, kiva kuvitus. Voisin lukea kirjaa pienen tytön tai pojan kanssa, mutta toisaalta Siiri-kirjat eivät ehkä ole täysin minun makuuni.

Annen balettihaave




Jean Estoril
suom. 1991
193 s./Tammi


Paluu Rivertoniin -kirjan jälkeen olin hieman hukassa kirjallisuuden kanssa. Mikään kirja ei tuntunut tarpeeksi hyvältä verrattuna edelliseen lukukokemukseen. Olin kaksi-kolme kuukautta sitten lainannut kirjastosta Anne-sarjan ensimmäisen osan ja niinpä päädyin lukemaan tämän lapsuudessa hyväksi todetun kirjan vihdoin uudelleen.

Aika oli tietenkin ajanut teoksen ohi vaikka ihan hyvin viihdyinkin baletin maailmassa. En tiedä onko lastenkirjallisuudessa yleensäkin tapana, että henkilöt ovat kovin yksinkertaistettuja, mutta uskon ettei sen tarvitsisi välttämättä olla niin. Tässä kirjassa henkilöt kuitenkin valitettavasti ovat aika lailla yhden asian orjia. Anne itse on niin vaikuttunut baletista, ettei muille ajatuksille oikein jää tilaa. Hänen ensimmäinen uusi ystävänsä uudessa koulussa puolestaan harrastaa balettia vaikka on oikeasti kiinnostunut maanviljelystä. Dialogit on ratkaistu niin, että kun tytöt puhuvat jostain muusta, se kuitataan pelkästään muutamalla sanalla tyyliin "...ja tytöt rupattelivat pitkälle yöhön kaikenlaisia tyttöjen juttuja". Ainoat keskustelunaiheet joista lukijalle kerrotaan ovat juuri nuo kaksi edellä mainittua asiaa: baletti ja maanviljely. Hassua.

Anne-sarja oli tosiaan yksi lemppareistani 1990-luvun alkupuolella. En itse ollut tippaakaan kiinnostunut baletista, mutta jostain syystä sarja jaksoi kiehtoa. Kirjan kansikuvat olivat myös aikoinaan todella kauniit. Monta vuotta lainauksessa olleet kirjat ovat tätä nykyä jo aika kärsineen oloisia. Keravalla kirjat on siirretty aika päiviä sitten varastoon, joten lainauksia ei enää tehdä kovin runsaasti jos ollenkaan. Tämän päivän lapset siis tuskin Annea tuntevat. Anne muuten muistuttaa jollain tapaa Montgomeryn luomaa Emiliaa, josta myös pidin paljon vaikka en ollutkaan samanlainen runotyttö. Annessa ja Emiliassa on jotain samanlaista viileyttä, itsepintaisuutta ja intohimoa rakastamalleen asialle. Ulkonäöltäänkin tytöt ovat kuin siskokset.

Olen aikanaan lukenut koko Anne-sarjan eli kaikki 5 kirjaa. Kuitenkin kaikki tapahtumat jotka selvästi muistin tapahtuivat kaikki tässä ensimmäisessä kirjassa. Kaikista tapahtumista parhaiten muistin sen, miten Lontoon iltapäiväsumu on niin paha, että Anne eksyy kotimatkalla. Kai nuo pelottavimmat asiat ovat aina niitä jotka jäävät mieleen parhaiten. Joka tapauksessa tästä jäi sellainen hassu kutina, että voisi lukea lähiaikoina sarjan muutkin kirjat. Syynä siihen on varmaankin sarjan koko. Neiti Etsiviä, Viisikkoja, Nummelan ponitallia jne en jaksaisi kaikkia lukea, mutta tämä sarja olisi hetkessä kahlattu läpi.

---

Näissä merkeissä alkaa siis lastenkirjallisuuden viikko tässä blogissa. Jos tiedät jonkun lastenkirjallisuuden helmen, joka pitäisi ehdottomasti lukea, vinkkaa siitä minulle. Yksi reissu on jo tehty kirjastoon, mutta saas nähdä kuinka pitkälle sillä kertaa haalimani kirjat riittävät. Pääpaino on kuvakirjoilla eli pienten lasten kirjoilla, mutta ehdin varmasti lukemaan myös muutaman lasten romaanin.