torstai 31. maaliskuuta 2011

30 days of books -haaste

P.S. Rakastan kirjoja blogin Sara esitteli erittäin koukuttavan kirjahaasteen, jossa kuukauden aikana olisi tarkoitus vastata erilaisiin kirja-aiheisiin kysymyksiin. Huhtikuussa palaillaan siis näiden kanssa. Ja toki muidenkin juttujen kera. Tässä vielä kertauksena kirjahaasteen päiväkohtaiset kysymykset:

Day 01 – Best book you read last year
Day 02 – A book that you’ve read more than 3 times
Day 03 – Your favourite series
Day 04 – Favourite book of your favourite series
Day 05 – A book that makes you happy
Day 06 – A book that makes you sad
Day 07 – Most underrated book
Day 08 – Most overrated book
Day 09 – A book you thought you wouldn’t like but ended up loving
Day 10 – Favourite classic book
Day 11 – A book you hated
Day 12 – A book you used to love but don’t anymore
Day 13 – Your favourite writer
Day 14 – Favourite book of your favourite writer
Day 15 – Favourite male character
Day 16 – Favourite female character
Day 17 – Favourite quote from your favourite book
Day 18 – A book that disappointed you
Day 19 – Favourite book turned into a movie
Day 20 – Favourite romance book
Day 21 – Favourite book from your childhood
Day 22 – Favourite book you own
Day 23 – A book you wanted to read for a long time but still haven’t
Day 24 – A book that you wish more people would’ve read
Day 25 – A character who you can relate to the most
Day 26 – A book that changed your opinion about something
Day 27 – The most surprising plot twist or ending
Day 28 – Favourite title
Day 29 – A book everyone hated but you liked
Day 30 – Your favourite book of all time

maanantai 28. maaliskuuta 2011

Ole luonani aina




Kazuo Ishiguro
2005 suom. 2005
394 s./Tammi


Ensikosketus Ishiguron teoksiin - check! Uskon hullaantumisen tehneen tuloaan jo mielenkiintoisen takakansitekstin luettuani. Tiesin välittömästi, ettei kirja vain voi olla huono. Ja sen takia sille oli heti raivattava tilaa lukulistalta. Enkä joutunut pettymään.

Kirjassa seurataan kolmea ystävystä Kathya, Tommya ja Ruthia, jotka ovat kaikki saman sisäoppilaitoksen kasvatteja. Nuoret oppilaat varttuvat tietäen olevansa erilaisia kuin ulkopuolella elävät ihmiset. Heidän harteilleen on jo aikaisin kasattu kohtuuttomalta tuntuvia tulevaisuudenvelvotteita eikä lukija voi seurata tarinaa liikuttumatta. Kirjailijan kehittämän maailman menoa pohtiessa herää lukemattomia kysymyksiä, joihin kirjasta ei löydy vastauksia, mutta ehkä se on osa tarinan taikaa.

Kertojana toimiva aikuinen Kathy punoo hiljalleen auki menneisyyden tapahtumia. Kirjan lukemista voi verrata pitkään keskusteluun ystävän kanssa, jolla on paljon sydämellään. Kirjaa tulee luettua pohdiskellen ja rauhallisesti, ettei vain tule keskeyttäneeksi muistelevaa Kathya. Kirjan teksti on tyyliltään yksinkertaista ja kikkailematonta, joten kuva lukijan vierellä tarinoivasta Kathysta vain vahvistuu.

Uskon, että kirja olisi ollut hieno lukukokemus ilman tieteisteemaakin. Ishiguro kertoo taitavasti ja koskettavasti nuorten sielunelämästä. Henkilöhahmojen muistoihin samaistuu, vaikka lukijalla ei olisikaan samankaltaisia lapsuusmuistoja. Nuorten ajatuksissa tuntuu olevan jotain kovin universaalia. Kathy aikuistuu, mutta pitää nuoruuden muistoistaan tiukasti kiinni. Pian lukija huomaa Kathyn elävän enemmän muistoissaan kuin tässä päivässä. Siitä tulee ahdistuneeksi ja surulliseksi, mutta toisaalta juuri noiden tuntemuksien takia pidinkin kirjaa hienona lukukokemuksena. Joskus vain tekee hyvää liikuttua oikein kunnolla.

Hyvästeltyäni Kathyn huomasin olevani hieman alakuloinen. Kathy, Tommy ja Ruth olivat mielessä vielä seuraavanakin päivänä.


P.S. Ole luonani aina -kirjasta on kirjoittanut myös Cathy, Satu ja Ahmu.

lauantai 26. maaliskuuta 2011

Majakka




Virginia Woolf
1927 suom. 1977
257 s./Kirjayhtymä


Kirjan tapahtumat sijoittuvat kokonaisuudessaan Ramsayn perheen kesähuvilalle. Herra ja rouva Ramsay ovat elämänsä aikana keränneet ympärilleen varsin uskollisen ihailijajoukon, jolta he saavat osakseen jopa palvontana ilmenevää rakkautta. Lukijana ja ulkopuolisena tarkkailijana en kuitenkaan kokenut heitä niin kovin erityisiksi ihmisiksi. Ehkä se lienee ollutkin tarkoitus? Tietynlainen ihastuttavuus saattaa normaalistikin johtaa siihen, että ihmisestä tulee rakastettu, ei siinä välttämättä kummoisia taikoja tarvita.

Tarina on jaettu kolmeen osaan, josta ensimmäisessä perhe ja ystävät kokoontuvat hyvilalle nauttimaan kauniista kesästä. Lapset kirmailevat ulkona, aikuiset juttelevat niitä näitä, herra Ramsay kokee epätoivonhetkiä ammatillisessa mielessä rouva Ramsay tukiessa häntä parhaansa mukaan. Toisessa osassa perhe kohtaa erinäisiä tragedioita, jotka johtavat huvilan tilapäiseen hylkäämiseen. Kolmannessa osassa henkilöt palaavat huvilalle ja yrittävät saavuttaa saman tunnelman kuin aikoinaan, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Tällä kertaa tartuin kirjaan, josta en ennen lukemista tiennyt yhtään mitään. Takakansitekstit uupuivat täysin ainakin minun 70-luvun painoksesta. Pääsin nopeasti toteamaan, että pitäisi lukea enemmänkin kirjoja "sokkona". Kun alkuasetelma on pimennossa, on tietenkin hankala päätellä ketkä henkilöistä tulevat olemaan kirjan sankareita ja sankarittaria ja mihin asioihin lukijana pitäisi kiinnittää erityisesti huomiota. Jotain erittäin antoisaa tällaisessa lähestymistavassa kuitenkin oli, koska juonikuviot pääsivät yllättämään täysin. Yritän siis heittäytyä tietämättömäksi joskus tulevaisuudessakin.

Pidin kirjasta ja sen tunnelmasta, mutta törmäsin toki tähän perinteiseen klassikko-ongelmaankin: en ollut samalla aaltopituudella henkilöiden kanssa. Taidan itse elää aika yksinkertaista elämää. En esimerkiksi yhtäkkiä tule kävelyltä järkyttyneenä ja pelästyneenä, ilman sen kummempaa syytä. Klassikkokirjoissa tähän ilmiöön törmää jatkuvasti! Ehkä se on filosofien, taiteilijoiden yms yksinoikeus. Kaikki on n i i n dramaattista, kaikkien tunteet toisiaan kohtaan ovat n i i n voimakkaita - hyvässä ja pahassa. Minusta se ikään kuin syö tarinan uskottavuutta. Huomasin kuitenkin liikuttuneeni, kun huvila yhtenä kirjan päähenkilöistä jätetään sydämettömästi heitteille. Minä olenkin tyttö, joka tulee surulliseksi nähdessään autiotalon.

Kirjassa keskustellaan paljon, mutta hitaanlaisesti. Keskustelijat ehtivät jutellessaan ajatella syntyjä syviä. Itse keskityn yleensä keskusteluun siinä määrin, etten ehdi muita asioita ajattelemaan - saati sitten arvostelemaan seuralaisiani kovalla kädellä. Kirja tosin herätti kutkuttavan ajatuksen: jospa minäkin arkena pysähtyisin miettimään pieneltä tuntuvia asioita ja makustelisin niitä kaikessa rauhassa - mitä tahansa ajatuksia voisi pälkähtää mieleen ja vaikka paperille asti! Saisi päiväkirjan kirjoittaminenkin uutta puhtia pienistä oivalluksista...

Kirjan kanssa en siis kokenut rakkautta ensisilmäyksellä. Alun hidastempoisuus sai minut jo melkein lyömään henkiset hanskat tiskiin. Pitkät lauseet eivät tehneet tarinaa houkuttelevaksi ja alku sujuikin tahmeissa merkeissä. Alkupuolella kirjassa on lause, joka käsittää 166 sanaa! Minä en ainakaan edes lauseen puolivälissä enää muistanut mitä asiaa käsiteltiin lauseen alussa! Enkä oikein jaksa ymmärtää ketä nuo lausehirviöt oikein palvelevat? Vai onko tuo eräänlaista klassikkokirjailijoiden kilpavarustelua: kuka kirjoittaa pisimmän lauseen ja ja onnistuu pääsemään klassikkokirjailijan asemaan?!:D Oman kokemukseni mukaan aika moni kirjailija on ottanut osaa vetoon...


Luimme kirjan yhdessä Suketuksen kanssa ja linkistä pääsee kätevästi kurkkaamaan toisenlaisia mietteitä.

keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Ihmishirviöt


Simon Sebag Montefiore
2008 suom. 2010
320 s./Gummerus


Tällä kertaa onnistuin tarttumaan mielettömän mielenkiintoiseen kirjaan! Tiesin kyllä jo kirjan tullessa markkinoille jouluna 2009, että se olisi lukemisen arvoinen paketti. Niin se vain silti joutui pitkälle odotuslistalle. Kirjan nimi kertookin osuvasti sisällön eli maailmanhistorian 101 julminta ihmistä käydään läpi.

Jokaiselle hirviölle on pyhitetty yksi aukeama, jossa on myös kuvitusta mukana. Superhirviöiden väliin on ympätty lisätietoa historian tapahtumista ja henkilöistä, jotka ovat tavalla tai toisella liittyneet näihin julmureihin. Erittäin kattava paketti kaiken kaikkiaan.

Luin kirjan kaikki hirviötarinat ja lisätiedot, joten tällä hetkellä minua vaivaa pienoinen hirviöähky. Oli hauskaa vaihtelua lukea kirja kerrankin sikin sokin sieltä täältä. Ei ollut pakko aloittaa alusta ja lukea lopuksi viimeinen sivu. Kirja itsessään etenee hirviöiden syntymäaikojen mukaan, mutta itse aloitin luku-urakkani tutuilla hirviöillä, joita ovat esimerkiksi Nero, Vlad-seivästäjä, Iivana Julma, Lenin, Mussolini ja Al Capone. Seuraavaksi palasin alkuun ja luin kaikki naishirviöiden tarinat. Lopuksi palasin vielä kerran alkuun ja luin kaikki loputkin hirviökuvaelmat ja nippelitietosivut.

Mielenkiintoiseksi kirjan teki hirviöaiheensa lisäksi myös mahdollisuus kerrata historiantuntemusta. Harva hirviö on itsekseen sekoillut teillä tietämättömillä. Monilla on ollut todellista valtaa, ehkä jopa elinvuosiensa maailman suurin valta, joten historiakin on muokkautunut näiden hirviöiden oikkujen mukaan. Kirja toimiikin oivallisena historian (pitkänä) oppituntina, nyt vain hieman hirvittävämmästä näkökulmasta katsottuna.

Tiesitkö, että Qin Shi Huangdi rakennutti itselleen lähes viisi kilometriä pitkän mausoleumin, jota suojelemaan luotiin terrakotta-armeija, kuusituhatta luonnollisen kokoista savisotilasta, jotka ovat kaikki ainutlaatuisia ja yksilöllisiä. Rakentamiseen tarvittiin 700 000 työvelvollista, joista suurin osa kuoli urakan aikana. Valtava maanalainen hautakammio on yhä avaamatta ja suurelta osin tutkimatta. Toistaiseksi vain ne sotilaat, jotka vartioivat haudan ovelle vievää polkua, on kaivettu esiin. Keisarin hauta on yksi maailman salaperäisimmistä argeologisista paikoista.

Oli kirja raskaskin. Runoviikko onneksi katkaisi kirjan hetkeksi ja sain kerättyä uutta puhtia suorittaa kirja loppuun. Teos on todella kattava, mutta helposti lähestyttävä. Hirviöiden vaiheista on kerrottu juuri oikea määrä tietoa, joten historiankulun jatkuvasti unohtava lukija (minä!) saa kirjasta paljon irti. On kuitenkin raskasta lukea pelkkää faktaa faktan perään, kun monilla hirviöillä on aika samankaltaiset tarinat takanaan tyyliin kaikilta-vihollisilta-päät-poikki-ja-olen-hullu-ja-haluan-surmata-kaikki-sukulaisenikin-siinä-samassa-ja-kullattu-patsas-minusta-torilla-olisi-hieno-juttu. Lukiessa tulee myös niin mieletön määrä nimiä ja paikkoja vastaan, että eihän kaikista tarinoista edes jää mitään muistiin säilöttäväksi. Ja kieltämättä on hiemat turhauttavaa, kun yksi Herodes on elänyt Neron aikaan ja muutama on elänyt Caligulan aikaan ja myöhemmin jonkun toisen elämäkerrassa mainitaan taas Herodes ja sitä vaan miettii, että KUKA niistä kymmenestä Herodeksesta mahtaa olla kysymyksessä tällä kertaa:)

Tiesitkö, että vuosittain 88 prosenttia tiedossa olevista teloituksista suoritetaan Kiinassa, Iranissa, Saudi-Arabiassa, Pakistanissa ja Yhdysvalloissa. Kiinassa suoritetaan enemmän teloituksia kuin missään muussa maassa, teloitettavaa yksinkertaisesta ammutaan niskaan, ja perheelle lähetetään lasku luodista.

Ähkyn piikkiin on myös laitettava huolestuttava piirre, joka ilmenee kirjaa lukiessa. Yhtäkkiä sitä huomaa vertailevansa hirviöitä ja ajattelevansa, että eihän tuo nyt tehnyt oikeastaan mitään verrattuna sitten tuohon toiseen. Yllättäen huomaakin tutkailevansa varsin kriittisesti hirviöiden viihdearvoa tyyliin tämän-elämäntarinahan-on-ihan-peruskauraa-nyt-jo-vähän-kyllästyttää. Lähivuosina tapahtuneet kamaluudet luonnollisesti kauhistuttavat enemmän kuin Viiltäjä Jackin hirmuteot vuonna keppi ja nakki.

Jatkuvasti ihmetytti, miten kaikenmaailman sekopäät ovatkin valtansa saaneet. No, tietenkin tiettyinä aikoina valta on peritty ja on riittänyt että X on syntynyt oikeaan sukuun ja on ollut kyllin viekas eliminoimaan kilpailijat. Monet ovat huijanneet ihmisiä esiintymällä edellisen tyrannian lopettavana kansansankarina ja päätyneet vallankahvassa itse samanlaiseen sortamiseen kuin edeltäjänsäkin. Turhauttaa ja kiukuttaa, mutta maailma on. Ja joillekin kansoille henkilö X on sankari, kun toisille hän edustaa syvintä pahuutta.

En ehkä viitsi koko kirjaa kirjoittaa tänne blogin puolelle, joten lukekaapa kirja itse ja kertokaa minullekin mitä tykkäsitte!

P.S. Muutama viikko sitten lukemassani Numeropeli-jännärissä pääetsivä tekee taidetta sarjamurhaajien kuvista. Hänen mielestään kasvojen toinen puoli paljastaa ihmisen pahuuden. Toinen puoli näyttäytyy sympaattisena ja kilttinä ja sen avulla murhaaja onkin mahdollisesti päässyt tekemisiin uhrien kanssa. Toisessa puolessa näkyy kuitenkin pahuus. Mielenkiintoinen ajatus, jota oli pakko testata ihmishirviöiden kuvia tutkiessa.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

Runoviikon lopuksi

Viikko saatiin kunnialla päätökseen. Olen oikein ylpeä saavutuksistani, seitsemän runokirjaa viikossa. Alunperin kuvittelin ehtiväni lukea enemmänkin, mutta moni teos vaati rauhallista etenemistä ja onhan se on parempi lukea seitsemän läpi ajatuksella kuin kymmenen pintapuolisesti. Nyt joka tapauksessa tiedän runoudesta sata kertaa enemmän kuin viime sunnuntaina.

Viikon aikana tutustuin klassikkorunouteen, joka osoittautui mielenkiintoiseksi, mutta ei kovin koskettavaksi. Muut runokokoelmat olivat yksittäisten runoilijoiden tekeleitä, niin miesten kuin naistenin. Osa runoista onnistui tekemään syvänkin vaikutuksen, jotkut taas eivät olleet ollenkaan minun makuuni. Sanoisin, että ihan hyvä otanta suomalaisesta runoudesta kautta aikojen. Kiitos kaikille runovinkkejä jakaneille, en olisi varmasti osannut päätyä näihin samoihin runokirjoihin ilman apua! Ulkomaisten tekijöiden runot jäivät uupumaan, mutta ajatus käännösrunouden lukemisesta tuntuu jotenkin omituiselta. Kun eiväthän ne runot ole yhtään sellaisia kuin miksi runoilija ne on tarkoittanut.  

Yhdeksän runokirjaa kotiutui kanssani pitkin viikkoa. Tällä kertaa kaksi jäi lukematta. Tai no, tuskin tulen palaamaan niihin enää koskaan: oma ns. runotaju ei vain riittänyt niiden läpikahlaamiseen. Sapforin Iltatähti, häälaulu jäi kesken muutaman sivun jälkeen. En vain tajunnut, lähinnä mitään:) Tänään aloitin teoksen Runoilevien naisten kaupunki - uutta ranskankielistä runoutta. Ulkoisesti kokoelma on todella kaunis ja tästä syystä sen valitsinkin. Kirjan neljästätoista runoilijasta tutustuin neljään ensimmäiseen ja sitten hyydyin. Tajusin, ettei ole mitään järkeä tuhlata arvokasta sunnuntai-iltapäivää siihen, että lukee yli 200 sivuisen kirjan tajuamatta mitään. No, epäonnistumiset kuuluvat elämään;)

Viikossa parasta oli toki se, että hetket runojen parissa olivat oikeasti antoisia. Harvoin koin, että lukeminen olisi pakkopullaa - tosin romaaneja ehti kyllä kova ikävä! Antoisaa oli myös runoilijoiden pienimuotoinen googlettaminen. Sain hyvän peruskäsityksen jokaisesta runoilijasta. Jos ajattelee noin pidemmällä tähtäimellä, niin viikon aikana ehdin löytää muutaman sellaisen runoilijan, jonka teoksia haluaisin lukea vielä joskus lisää. Nämä harvat ja valitut ovat Saima Harmaja, Maaria Leinonen, Vilja-Tuulia Huotarinen ja Arno Kotro. 

Eli kyllä kannatti. Kokeilkaahan joskus joku muukin heittäytyä runojen vietäväksi! Ja kiva kun kävitte kommentoimassa, se teki projektin entistä miellyttävämmäksi. Nyt sunnuntai-elokuvan pariin!

Sanovat sitä rakkaudeksi



Arno Kotro
2003
134s./Like


Kirjan takakansi on pullollaan ylistäviä kommentteja. Liityn joukon jatkoksi ja totean, että olipa hieno runokokoelma, kannatti lukea!

sinä sanot että
on joitakin pikkuasioita
jotka vielä koituvat ongelmiksi
näin arvelet
miten niin pieniä asioita mietin
jos noin vaarallisina vainoavat
sinä et enää tiedä
näin sanot
haluatko jatkaa
mutta näissä asioissa jos ei tiedä rakas
silloin tietää jo


Kotron teos käsittelee rakkauden raadollisempaa puolta: miltä tuntuu kun rakkaus ei riitä, kun kaksi ihmistä ei vain sovi toisilleen. Ja miten vaikea tuollaisesta rakkaudesta on päästä irti silloinkin, kun erosta on jo vuosia. Liikutuin useasti lukiessani, runot tulivat jotenkin iholle. Itse elän elämässäni varsin erilaista vaihetta kuin runojen pariskunta, mutta kyllähän jokainen tietää, millaista on joutua pettymään rakkaudessa. 

myönnän
nyt kun sen otat puheeksi
eikä sillä muutenkaan mitään väliä
enää kai ole
minulla on toinen
toden totta
minulla on toinen
ollut jo kotvan aikaa
se olet sinä rakas
et ole se johon
ihastuin
tutustuin
rakastuin
ja samalla kun mietin
mihin mahdoit kadota
minä mestariminäilijä
niin kuin haluat sanoa
hapuilen itseänikin takaisin
niin se menee
sitä saa mitä pilaa


Runojen asettelu aluksi turhautti. Kun runoilla ei ole nimiä ja melkein jokainen runo vie koko sivun, kaikki tuntuu olevan yhtä pötköä. Jotkut runot jatkuvat seuraavalle ja mahdollisesti sitäkin seuraavalle sivulle ja välillä jouduin vain arvailemaan, onko alkava runo uusi vai vain jatkoa edelliseen. Lukiessani eteenpäin ymmärsin kirjan jujun eli kaikki runot kertovat yhden ja saman pariskunnan tarinaa ja runot tulevat vielä kronologisessa järjestyksessä. Siitä lähtien asettelun epämääräisyys ei enää haitannut. (Tähän arvosteluun olen kuronut lauseita hieman yhteen ettei tyhjiä rivejä tule ihan niin montaa, toivottavasti se enemmänkin selkeyttää kuin pilaa lukukuviot.) Noin, nyt on risutkin annettu.

jollain oudolla tavalla
jokaisessa rakkaudessa menetetään
sama rakkaus
kaikissa ihastuksissa löydetään
sama ihastus
mutta miksi vain mahdottoman kanssa uskoo
rakkauden mahdolliseksi
niin se vain on
ainut rakkaus on menetetty rakkaus
ainot rakkaus on mahdoton rakkaus


Ja sinä lukija, joka et lue runoja: lue edes tämä.



perjantai 18. maaliskuuta 2011

Iloisen lehmän runot



Vilja-Tuulia Huotarinen
2009
68 s./WSOY


Ja taas tein tuttavuutta täysin erilaisen runokokoelman kanssa! Mainiota! Nimi sen jo kertoo: lehmät seikkailevat tämän kirjan pääosassa. Omat hetkensä parrasvalossa viettää myös lehmien omistaja omine murheineen, jotka joskus liittyvät lehmiin ja joskus muihin asioihin. Lehmätkään eivät pääse helpolla, vaan joutuvat kamppailemaan kovin surullistenkin asioiden kanssa.

Henkilökohtaisella tasolla runot eivät antaneet kovinkaan paljon, mutta niitä oli oikein mielenkiintoista lukea. Ensinnäkin opin ihan arkipäiväisiäkin asioita lehmistä - en tiennytkään että runous voi olla opettavaistakin! Runokokoelman leppoisat hännänheiluttajat on kirjoitettu kovin inhimillisiksi kavereiksi. Ensi kerralla lehmän nähdessäni muistan varmasti tämän lukukokemuksen ja alan luultavasti pohtimaan niiden näennäisesti helpon elämän iloja ja suruja;)

Kokoelmasta jäi kaiken kaikkiaan oikein hyvä mieli. Runojen tunnelma toki vaihtelee kevyestä iloista surumielisyyteen, mutta silti ilo pitää pintansa. Tähän kokoelmaan on aloittelevankin runotytön helppo tarttua. Mutta varoituksen sana: lehmiä saattaa tulla hieman ikäväkin, kun viimeinen runo on luettu. 

Minttumaarina
kun lypsy on saatu päätökseen ja rinnat on tyhjät
lehmäni humaltuvat ja kuuntelevat Elvistä
Ne ovat sydänsarjaa, herttojen sukua
ne kertovat rakastetuistaan
isoista mustista keisareista jotka tuoksuivat kanelilta
ja joista muistetaan parhaiten ne jotka rikkoivat lupauksensa
Koko yön uskolliset lehmät tanssivat
kalisuttavat pitkiä sääriään, laulavat märin silmin
Heartbreak Hotel, You're Always On My Mind
kunnes sammuvat kaulakkain heinäseipään alle


Kalevi Jäntin palkinto vuonna 2009: "...Iloisen lehmän runot on kevyt- ja lapsenmielinen runoteos. Se pukeutuu lastenlorun muotoon, viekastelee allegorioin, julistaa carpe diem -asennetta, vierailee runon perinteessä ja pohtii lehmän sielua ja runon olemusta."

Mitä ei ollut


Heidi Liehu
1991
74 s./WSOY


Jos jotain olen tällä viikolla oppinut, niin sen että runoja on kyllä moneen lähtöön. Tällä kertaa pääsin kosketuksiin runotyylin kanssa, joka edustaa minulle "perusrunoutta". Olen mieltänyt ylipäätänsä runouden sellaiseksi kuin mitä Liehun kirjoittamat runot ovat. Eli korkealta mennään ja kovaa, Sonja ei tahdo pysyä perässä:)

Ei auennut, ei sitten millään. Yritin uudelleen ja uudelleen tavata lauseita ja imeä niistä jotain itseeni, mutta en onnistunut. Aluksi luin runot monta kertaa ääneen itselleni ja yritin lause lauseelta saada niistä otetta ja ylipäätänsä ymmärtää niiden punaista lankaa. Lopulta turhauduin, luovutin ja luin loput runot vain kerran. Lukuhetkien ajan minulla olisi pitänyt olla vieressä itse kirjailija/äidinkielenopettaja/runojen kanssa samaa kieltä puhuva henkilö. Minun turhautuessani tämä henkilö olisi voinut suurella kärsivällisyydellä avata runojen tarkoitusta auki. Sellainen luksus ei kuitenkaan ollut tällä kertaa mahdollinen.

Aloin kuitenkin ikävöimään äidinkielen runoanalyysitunteja. Tämän kokoelman osaset olisivat olleet mainioita yksilöitä analyysituokioihin. En kuitenkaan jaksanut motivoitua yksikseni, joten paperi ja kynä jäivät laatikkoon suosiolla. Esimerkkirunossa alku oli kovin lupaava, ymmärsin ja oivalsin viisareiden tanssahteluun asti. Loppu menikin liian korkealentoisissa tunnelmissa.

Lakanoiden välissä kaikki olennainen on tapahtuva
syntymä, rakkaus ja lopulta kuolema
ja miten tuhkansininen on kaupunkini
ja miten yhä useammat kävelevät ympäriltäni
liian syvälle veteen,
liian syvälle elämään,
kuin lentohiekkaan
tai suon houkuttelevimpaan silmään,
magneettiseen napaan
jossa viisarit alkavat laulaa ympäriinsä
sekopäisenä pyörien
kuin vapautuneina,
mutta silloin ne ovat jo
mennyttä:
merkitykset löytää lopullisesti
vasta kun niillä
ei ole enää merkitystä,
nykyisyyden tavoittaa kokonaan vain uhraamalla tulevaisuuden
ja silloin mennyt sinkoaa
kuin tyhjä polttoainesäiliö
taaksesi,
kimpoat ylös kuin sukkula
katoat näkyvistä
auringon pallosalaman,
auringon sensuurin taa


Miten te muut luette runoja? Kertaalleen läpi, muutamia kertoja maistellen vai syvästi analysoiden? Kuinka moni ylipäätänsä lukee runoja?

torstai 17. maaliskuuta 2011

Elämä on enemmän




Maaria Leinonen
2011

86 s./Kirjapaja

Voikohan tämän lähemmäksi täydellistä runokirjaa edes päästä? Nyt sanat tuntuvat olevan vähissä, en oikein osaa sanoa muuta kuin että pidin runokokoelmasta todella paljon. Jokaista runoa oli ilo lukea. Kokoelmassa pohditaan lapsuutta, ystävyyttä, kuolemaa - koko elämän kirjo näkyy kirjan sivuilla.

Mielenkiinto heräsi heti kirjan nimen satuttua silmiini runohyllyssä. Ihastuminen tapahtui kokoelman sisällysluetteloa tutkiessani. Runot on jaettu seitsemän eri kappaleen alle ja nimetty kauniisti. Vai mitä sanotte otsikoista Tämä maisema elettävä tänään tai Ei kysyjälle aina valmiita vastauksia. Rakkaus syttyi sitten ensimmäisten runojen jälkeen. Juuri tällaiset runot uppoavat tähän lukijaan. Onko joku muu tutustunut Maaria Leinosen tuotantoon?

Antaa runojen puhua puolestaan. Yhtä oli mahdoton valita, kolme oli astetta helpompaa.

Isän suuret karheat kädet
hypittivät polvilla
nostivat olkapäille
kantoivat sylissä
veistivät leluja.

Isän suuret karheat kädet
sanoivat pitkin päivää:
Rakastan sinua lapsi.
Ne olivat teonsanoja
niin vahvoja
että kantavat
halki elämän



---


Ei tämän vanhemmaksi
kun jo lapsuus kultautuu:
muistan vain aurinkoiset kesäaamut
kirkkautta
laulua tulvillaan
Jos joskus satoi
niin hopeasadetta.

---



Jäljellä tie
jota en valitse.
Sen osaan suljetuin silmin
tienviittoja katsomatta.
Uskon sen vievän viljapellon piennarta
sananjalkametsään
lempeille ahoille.
Tuoksun jo tunnen.
Laulurastaan kuulen.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Jäätikön ääri


Olli Heikkonen
2007
55 s./Tammi


Yleiskokoelmista oli jo aikakin siirtyä yhden runoilijan huomaan. Kirjastossa minulla oli valinnan alla muutamakin Heikkosen kirja, mutta juuri tähän teokseen päädyin sen selkeän luontoteeman vuoksi. Silloin en tosin vielä tiennyt kuinka suosittu aihe luonto runomaailmassa on. Vaan ei se mitään, tämän kirjan runot olivat tyystin erilaisia kuin edellispäivien rakkausrunot.

Heikkosen kokoelma on mukavan selkeä kokonaisuus. Pidin siitä, että yhdessä runot muodostavat helpostiseurattavan tarinan. Kolmeen osaan jaetussa teoksessa tutustutaan hirveen, metsän kuninkaaseen. Osa runoista käsittelee ihmistä, jonka kasvua lapsesta aikuiseksi hirvi on seurannut kaiholla. En tosin oikein päässyt sisälle siihen, että hirvi kokee sielunkumppanuutta ihmiseen. Miten niin on päässyt käymään ja miksi? Välillä kuitenkin hirven surumieliset mietteet tuntuivat ihon alla.

Olen aina mieltänyt runouden hieman vaikeaselkoiseksi ja monitulkintaiseksi hommaksi. Tämä teos tuntui heti ensimmäisistä runoista lähtien kovin simppeliltä ja helppotajuiselta. Epäilys iskikin heti: voiko kaikki olla sitä miltä näyttää? Vai pitäisikö rivien välistä löytää piilotettuja merkityksiä? Pitäisikö hirven ajatuksia tulkita joka hetki syvällisesti, onko se suuri ajattelija? Vai voiko olla, että Heikkonen on halunnut kirjoittaa luontoaiheisen runokokoelman ottamatta sen kummemmin kantaa oikein mihinkään?

Minulla on ruohonsyöjän silmät,
ne kavahtavat jokaista kuolemaa.
Aamuisin nuolen kastetta kiven pinnoilta,
haistan pihkan ja männynkaarnan.
Öisin juoksen halki riiteisen maan
puutarhaan, sinun ikkunasi alle.
Minulla on kohiseva kaula,
musta veri ja uuttera sydän,
hengitys joka sulattaa jään.
Ruohonkorsilta ja raparperilehdiltä
pyyhin pois kuoleman kalvon.


tiistai 15. maaliskuuta 2011

Sinulle rakas




Useita tekijöitä
2008
44 s./Minerva


Viikon toinen runokokoelma oli harmillisen samankaltainen kuin eilinen Illan tummetessa. Molemmat kirjat sisältävät klassikkorunoilijoiden rakkauteen liittyviä runonpätkiä. Onneksi kirjoihin oli valikoitunut eri runoja - ei sentään tarvinnut samoja kahlata läpi. Nyt on kyllä monien runoilijoiden tyyli tullut ilahduttavan tutuksi ihan muutamassa päivässä, jee! Tosin pieni yliannostuskin on ehkä jo saatu...

Pakko myöntää, tällä kertaa lukemisesta ei jäänyt oikein mitään käteen. Kokoelman läpikäyminen lähinnä turhautti. Yksikään rakkaudentunnustus ei tuntunut missään. Enemmänkin pääkopassa muodostui sellaisia lauseita kuin mitä-toikin-tossa-yrittää-luritella-argh. Keskittymiskyky rakoili pahasti jo ensimmäisten runojen kohdalla. En valitettavasti kohdannut samanlaista löytämisen riemua kuin Illan tummetessa -teoksen kanssa.

Ilmeisesti runoille pitäisi pyhittää seesteinen tunti tai pari. Keskittyä ja maistella sanoja kaikessa rauhassa. Tänään sellaiseen luksukseen ei ollut aikaa ja ehkä siksi lopputulos oli tämä. Tai sitten olen tämän päivän lapsi. Minulle rakkaus ei ole = "Sinun hiuksesi ovat kuin mustien vuohien lauma, joka karkaa Gileadin rinteiltä alas". Näiden kahden päivän aikana olen muuten ehtinyt kehittää varmasti koko elämäni kestävän vihasuhteen Edith Södergraniin. Jos osaisin kirjoittaa runon, joka parodioisi runoja, kirjoittaisin juuri sellaisia runoja kuin Södergran.

Tämän teoksen jälkeen lyhyet ja ytimekkäät lausauhdukset ovat entistä lähempänä sydäntä. Alla olevaa voisin kuvitella käyttäväni osana poikaystävän hyvänpäivänlahjaa joku kerta. Vaikka pienen riidan jälkimainingeissa;)

Tänään tahdon kertoa sen:
yhä luonasi olen onnellinen


Sinulle, rakas -kokoelma on muuten aika söötisti kuvitettu. Lahjakirjana hempeä teos varmasti toimii. Siis jos sekä runot että kuvitus ovat mieluisia lahjansaajalle. Itse en osaa sanoa, kenelle tämän kirjan antaisin.

maanantai 14. maaliskuuta 2011

Illan tummetessa




Useita tekijöitä
2010
60 s./Minerva


Takakansi kuvaa teosta kauniiksi kokoelmaksi tekstejä rakkaudesta ja kaipuusta, ystävyydestä ja onnesta. Runoilijat ovat kaikki suomalaisia ja edustavat vanhempaa polvea. Kirjan kansikuva miellytti silmääni ja sisältökin tuntui oikealta ajatellen runoviikkoa. Kirja on pienimuotoinen läpileikkaus suomalaisesta klassikkorunoudesta. Runoilijoiden omat kokoelmat olisivat saattaneet olla aloittelevalle runotytölle liian kova ponnistus, mutta pieninä paloina heidän tuotoksensa ovat parhaimmillaan oikein antoisia.

Kirjan nimi viittaa syysiltoihin ja suurin osa runoista kertoikin tuosta synkästä vuodenajasta. Kevät ei kuitenkaan ole vielä niin pitkällä etteikö kirjan tunnelmaan olisi helposti päässyt. Pimeää ja harmaata oli tänäänkin, kun sohvalla peiton alla luin teosta ääneen itselleni. Periaatteessa kirja lunasti odotukseni. Runokokoelma on hyvin rakennettu teeman ympärille ja kokonaisuus on ehyt. Kuvitus ei kuitenkaan ollut mieleeni. Runoja siivittämään on päätynyt liuta 1800-luvun maalauksia - ihan ymmärrettävä valinta ja toki kaunista katseltavaakin, mutta jotenkin tätimäistä. Kirjaa lukiessani minulla oli koko ajan olo, että luen kokoelmaa, joka on selvästi tarkoitettu vanhemmalle väelle. Ei sillä, että se lukukokemusta olisi pilannut, sanonpa vain.

Runot eivät tosiaan kuulu jokapäiväiseen elämääni, mutta kun ajattelen runoja noin yleisesti, niin odotan niissä olevan tietynlaista oivallusta. Sitä että runoilija on onnistunut kuvailemaan tietyn hetken tai tunteen tavalla, johon en itse ikinä kykenisi. Nytkin toivoin sitä tunnetta, että ottaisin jonkun runonpätkän omakseni heti ensiriveiltä lähtien ja vaalisin sitä lopun elämäni. No, näin ei ihan käynyt, vaikka muutama hätkähdyttävän hyvä runo tulikin vastaan. Olen kuitenkin kuullut esimerkiksi onnea kuvailtavan paljon osuvammin kuin Uuno Kailas tai J.H. Erkko tässä kokoelmassa. 

Runokokoelma oli täynnä suuria sanoja ja hetkiä, tunnelma oli usein melko dramaattinen. Uskon, että arjen pienempien hetkien kuvailu koskettaisi minua enemmän. Monet runoista tuntuivat myös hieman vanhentuneilta. Jos lukupiiri viime viikolla totesi Anna Liisan olevan ajankohtainen vielä tänäkin päivänä, niin näistä runoista monesta tuntui aika ajaneen ohi jo aikoja sitten. Tai mistäs minä sen vielä tiedän. Jos nykyrunous tarjoaa samanlaisia ratkaisuja kuin nämä vanhemmat sisaruksena niin ehkä olenkin väärässä. Katsotaan mitä tuleva viikko opettaa.

Kuulostaa kovin negatiiviselta tämä arvioni, mutta oikeasti minulla oli oikein leppoisa iltapäivä Illan tummetessa -kirjan parissa. Pidin siitä, että monet runot rimmasivat - niiden rytmiin oli helpompi päästä ja niitä oli miellyttävä lukea ääneen. Luonto oli vahvasti läsnä runokokoelmassa ja se onnistui luomaan tietyllä tavalla ikiaikaisen tunnelman runoihin. Metsä on kuitenkin metsä vielä tänäkin päivänä, vaikka moni muu asia olisikin muuttunut.

Ilahduttavan moni runoista oli helposti lähestyttäviä ja punainen lanka tuntui olevan helppoa löytää. Harkitsen parhaillani Saima Harmajan runokokoelman lainaamista, eli pienimuotoista tykästymistäkin tapahtui. Jotkut runot puolestaan olivat aivan liian korkealentoisia minulle. Osaan kuvitella sen hieman väkinäisen tunteiden palon, joka ääneenlausujalla pitää äänessään olla kun tämä tulkitsee esimerkiksi Edith Södergranin runoja.


Syysilta
Sade hiljaa herkeämättä
yli mäntyjen lankeaa.
On ilta. Ja jälleen tummuu
tämä köyhä ja harmaa maa.
Ja huoneessa äänettömässä
minä en voi ymmärtää:
että kerran keskellä kesää
elin suurta ja säteilevää.
että jalkani polkenut kerran
maan lämpimän multaa on,
missä Tonava verkkaan vyöryy
läpi kukkivan tasangon,
ja suojassa akaasioiden
on neilikkapuutarha.
Voi miksi en tahtonut silloin
sinua suudella!

Saima Harmaja

lauantai 12. maaliskuuta 2011

Hip hei viikkoprojektit!

Jo muutaman viikon ajan olen pyöritellyt mielessäni ajatusta tehojaksoista liittyen tiettyihin kirjallisuusgenreihin. Nyt jahkailija on siirtynyt toteutusvaiheeseen: viikolla 11 lukuhetket-blogissa luetaan siis pelkkiä runoja. En ole ollenkaan runotyttöjä, joten nyt on luvassa täysin uusia kirjakokemuksia!

Tämä on samalla pienoinen kevätprojekti, lähiaikoina on toteutumassa tehoviikot myös näytelmien, sarjakuvien, aforismien ja lastenkirjallisuuden parissa. Muita kokonaisuuksia ei ainakaan toistaikseksi ole tullut mieleen, mutta niistä saa ehdottomasti vinkkailla, jos ahaa-elämyksiä ilmaantuu! Kaikki loputkin genret ovat sellaisia, etten niiden kanssa ole kovinkaan sinut. Projekteja yhdistää myös tietynlainen nopealukuisuus. Kiireiselläkin aikataululla ehdin varmasti päivässä lukemaan yhden kirjan, ellen jopa useita.

Mutta tällaista ilmoitusluontoista asiaa tällä kertaa. Ja jos joku tietää runokirjan, joka kannattaisi ehdottomasti lukea niin nyt on oikea aika mainita siitä! Olen hieman skeptinen runojen suhteen ja on kovin luultavaa että nämä ovat ns. ensimmäiset ja viimeiset runot jotka tulen lukemaan;)

keskiviikko 9. maaliskuuta 2011

Anna Liisa




Minna Canth
1895
116 s./WSOY


Lukupiiri-blogissa luettiin tällä kertaa Minna Canthia ja minäkin liityin lukijajoukon jatkoksi. Kirjaksi valikoitui kirjailijan viimeiseksi jäänyt näytelmä Anna Liisa, joka on ensimmäinen lukemani Canthin teos. Tarina oli minulle ennestään tuttu äidinkielentunneilta ja vanhanajan suomielokuvasta. Jokainen tänne eksyvä varmaankin tietää tarinan kulun, mutta kerrattakoon vielä lyhyesti: Anna Liisa on lapsenmurhaan syyllistynyt nuori nainen, joka joutuu kohtaamaan menneisyyden kauhut uudelleen, kun vanha heila Mikko ilmestyy vaatimaan tyttöä omakseen tämän uuden avioliiton kynnyksellä. Mikko ei aio luovuttaa Anna Liisaa helpolla toiselle miehelle, vaan uhkaa paljastaa tämän synkän salaisuuden. 

Keskustelua käydään huomisesta lähtien Lukupiirin omissa tiloissa, joten en heittäydy kovin suurisanaiseksi tällä puolella blogisfääriä. Mainitsenpa nyt kuitenkin, että pidin kirjasta oikein paljon ja uskaltaudun varmasti tulevaisuudessa lukemaan myös esimerkiksi Työmiehenvaimon. Turhat ennakkoluulot melkein olivat lukukokemuksen tiellä, mutta onneksi heittäydyin kokeilunhaluiseksi. En olisi millään uskonut, että suomalainen vanhempi kirjallisuus voisi olla ns. minun juttuni.

Olen lähivuosina lukenut muutamia näytelmiä ja ne ovat olleet oikein helposti lähestyttäviä. Ollenkaan ei jäänyt jäänyt sellaista nihkeää jälkifiilistä. Anna Liisaa aloitellessani olin hieman skeptinen, että voiko tarina edes koskettaa näytelmän muodossa. Näköjään voi, ainakin vähän. Kyllähän nuo nuoren tytön suureksi äityneet ongelmat hieman sydänalaa koettelivat. Ja kovin aidonoloisesti kaikki henkilöhahmot suhtautuivat yllättäviin paljastuksiin Anna Liisan menneisyydestä.

Mutta hei. Puhuttiinko 1800-luvun lopulla oikeasti noin? Vai onko joskus hieman hienon tuntuiset lauseet tarkoitettu nimenomaan teatterinlavalle, jotta näytelmä saa vähän potkua? Eikö "Tuletko syliin istumaan?" kommenttiin ole voitu vastata ihan yksinkertaisen ronskisti, että "En tule, älä jaksa jankuttaa!" eikä joka tilanteessa pitkänomaisesti ja dramaattisesti "Älä sinä mies hulluja puhu, en minä tohdi, en sitten millään, oi voi, oi voi, mitä sinä minulta oikein pyydät!". No joo, tarvitseeko sitä edes sanoa, että esimerkikit ovat taas omasta päästä. Mutta perustuvat kuitenkin tositapahtumiin:D

tiistai 8. maaliskuuta 2011

Numeropeli


John Verdon
2010 suom. 2011
573 s./Gummerus

Mark Mellery, ystävä college-vuosilta, ottaa yllättäen yhteyttä Dave Gurneyihin. Mellery tuntuu olevan kovasti peloissaan saatuaan uhkaavia, mutta epämääräisiä viestejä tuntemattomalta lähettäjältä. Gurneyta kutkuttaa väkisinkin ajatus salaperäisistä runon muotoon kirjoitetuista viesteistä, onhan hän aikoinaan napannut monta sarjamurhaajaa älynsä takia. Vaikka Gurney onkin jo siirtynyt hyvin ansaitulle eläkkeelle, hän päättää ryhtyä auttamaan vanhaa ystäväänsä. Kirjeet ovat tavanomaista kutkuttavampia, sillä niiden kirjoittaja todistaa lukevansa vastaanottajan ajatuksia. Ensimmäisen kirjeen mukana tulee lappu, jossa käsketään ajattelemaan jotain numeroa. Mukana on myös pienempi kirjekuori, josta löytyy sama numero, joka putkahti ensimmäisenä Melleryn päähän. Gurney pitää tapausta aluksi kiehtovana ajanvietteenä, mutta pian Mellery löydetään raa'asti murhattuna. Alkaa peli murhaajaa vastaan, jossa virkavallalta vaaditaan niin älykkyyttä kuin nopeuttakin. 

Vietin oikein lepposia lukuhetkiä kirjan parissa. Tarina soljui eteenpäin mukavasti ja koukuttavasti. Lukemisessa kesti kohtuuttoman kauan erilaisten kiireiden takia, mutta kirjan olisi kyllä voinut hotkaista parissa päivässäkin. Minua kiehtoi varsinkin numeropelin arvoitus ja kirjan palkitsevimpia kohtia olikin arvoituksen selvittelyyn liittyvät hetket. Tarina on kirjoitettu niin, että lukijakin voisi hyvin osallistua ongelmien ratkaisuun. Minä en tälläkään kerralla heittäytynyt analysoimaan murhaajan monitulkintaisia viestejä vaan annoin poliisin hoitaa hommansa. Joskus olisi toki mielenkiintoista kokeilla omia rikostutkijan taitoja ja pyrkiä selvittämään murhaajan motiivi/henkilöllisyys. Kuinka moni toimii sekä lukijana että tutkijana jännityskirjan edetessä?

Kirjan henkilöhahmot olivat moniulotteisia, mutta eivät kovin miellyttäviä. Dave Gurney vaimoineen painiskelee menneisyyden haamujen kanssa, mutta kumpikaan ei herätä lukijan sympatioita. Madelaine Gurneyn koin luontaantyöntäväksi jatkuvilla ivallisilla kommenteillaan ja kylmäkiskoisella asenteellaan. Onhan se toki vaikeaa olla vaimoke entiselle poliisille, joka ei halua päästää työstään irti edes eläkkeellä, mutta silti! On jotenkin vaikea uskoa kahden henkilön rakkauteen, joka kuvaillaan syväksi, vaikka kotihetket kuvaillaan epämukaviksi. Eihän rakkaus toki mustavalkoista ole ja monet asiat parisuhteessa voivat olla ristiriitaisia, mutta silti! Haluaisin kerran elämässäni lukea jännityskirjan, jossa ei puoliksi keskityttäisi päähenkilönä toimivan poliisin traagisiin elämänvaiheisiin. Voisiko poliisi olla joskus ihminen, jolla menee ihan hyvin. Söisikö se kirjan tehoja? Epäilen. (Ja totta kai tälläkin kertaa jokainen rivitilaa saanut peruspoliisi sattui olemaan keskimääräistä mielenkiintoisempi persoona, mitens muutenkaan.)

Olen pikkuhiljaa lopettanut jännityskirjojen ylistämisen. Se johtuu varmaan siitä, että olen lukenut lähivuosina niin monta todella hyvää jännityskirjaa. Melkein joka toinen tai kolmas genren edustaja on päätymässä top-10 listalle, vaikka siellä kekkuloi jo parikymmentä samanmoista kirjaa. Niinpä en oikein osaa asettaa tätäkään kirjaan mihinkään lokeroon. Mutta kirja oli oikein hyvä ja jännittävä. Nautin siitä aika lailla yhtä paljon kuin esimerkiksi Keplerin Hypnotisoijasta tai Läckbergin Saarnaajasta. Kovien tekijöiden kastissa siis liikutaan. 

Lopuksi spoilaava kysymys kirjan lukeneille: Lässähtikö loppu teidän mielestänne? Minusta murhaajan annetaan liian usein kuolla lopuksi. Se on jotenkin niin helppo ratkaisu. Buu!